En yksinkertaisesti enää tiedä mitä tehdä. Jaksaminen vessa-asioiden sujumisen tai itse asiassa sujumattomuuden takia on taas lopussa. Koko arkemme pyörii yhden ainoan asian ympärillä.
Olen lukenut asiantuntijoiden artikkeleita, olen noudattanut lukemattomia ohjeita. Meillä on säännölliset vessa-ajat, ruokavalio ja juominen on niin kunnossa kuin mahdollista, lääkityksen pitäisi olla kunnossa. Toinen poika on ollut ilman päivävaippaa yli vuoden eikä vieläkään tunnista hätäänsä eli jos me emme ohjaa vessaan niin pyykkiä kertyy. Toinen poika on 4,5 -vuotiaana täysin vaipoissa.
En jaksa. Miksi tämäkään ei onnistu? Onko kaiken oltava niin helvetin vaikeaa? Ilmeisesti meidän perhettä ei päästetä missään asiassa helpolla. Jokaiselle annetaan vain niin paljon kuin hän jaksaa kantaa. No ei pidä paikkaansa. Minä en jaksa enää eritteitä. Eikö meille riittäisi yksi cp-vamma liitännäisineen ja kaksi erityisherkkää. Omasta mielestäni riittäisi.
maanantai 10. joulukuuta 2018
keskiviikko 28. marraskuuta 2018
Hyppy tuntemattomaan
Hui hui hui. Pelottaa, jännittää, ahdistaa, mutta samaan aikaan hymyilyttää koko ajan. Olen ollut 12 vuotta samassa työpaikassa, minulla on (oli) vakituinen virka. Josta irtisanoin itseni viikko sitten.
Aloitan uudessa, määräaikaisessa (!?) ja osa-aikaisessa (!?) työssä tammikuussa. Omaankin korvaan kuulostaa siltä, että ei mitään järkeä. Nainenhan on seonnut täysin! No siltä musta myös tuntuu. Joka toinen päivä olen maailman onnellisin, uskon kaiken järjestyvän ja elämän kantavan. Joka toinen päivä kadun päätöstäni alimpaan helvettiin ja uskon pilanneeni sekä omani että perheeni loppuelämän.
Tärkein tekijä päätökseni takana oli oma hyvinvointini. Tein päätöksen täysin itsekkäistä syistä (Isimiestä kylläkin konsultoitiin, hän hyväksyy tekoni ja on ikioma tsempparini). Jos olisin ajatellut lasteni etua, olisin jäänyt entiseen duuniini. Lasten kannalta vanha työni on täydellinen.
Mutta en minä tee töitä lapsilleni. Työ on äärettömän suuri osa elämää. Haluan olla motivoitunut, haluan vaikuttaa työssäni eri tavalla kuin tähän saakka. Ja tärkeimpänä syynä halusin muutoksen. Sen tulen saamaan. Tammikuussa. Hyvä siitä tulee. Kun sen kirjoittaa oikein monta kertaa, niin ehkä uskon sen itsekin. Se on hyvä. Hyvä päätös. Hyvä duunipaikka. Kaikki järjestyy. ?
Aloitan uudessa, määräaikaisessa (!?) ja osa-aikaisessa (!?) työssä tammikuussa. Omaankin korvaan kuulostaa siltä, että ei mitään järkeä. Nainenhan on seonnut täysin! No siltä musta myös tuntuu. Joka toinen päivä olen maailman onnellisin, uskon kaiken järjestyvän ja elämän kantavan. Joka toinen päivä kadun päätöstäni alimpaan helvettiin ja uskon pilanneeni sekä omani että perheeni loppuelämän.
Tärkein tekijä päätökseni takana oli oma hyvinvointini. Tein päätöksen täysin itsekkäistä syistä (Isimiestä kylläkin konsultoitiin, hän hyväksyy tekoni ja on ikioma tsempparini). Jos olisin ajatellut lasteni etua, olisin jäänyt entiseen duuniini. Lasten kannalta vanha työni on täydellinen.
Mutta en minä tee töitä lapsilleni. Työ on äärettömän suuri osa elämää. Haluan olla motivoitunut, haluan vaikuttaa työssäni eri tavalla kuin tähän saakka. Ja tärkeimpänä syynä halusin muutoksen. Sen tulen saamaan. Tammikuussa. Hyvä siitä tulee. Kun sen kirjoittaa oikein monta kertaa, niin ehkä uskon sen itsekin. Se on hyvä. Hyvä päätös. Hyvä duunipaikka. Kaikki järjestyy. ?
maanantai 12. marraskuuta 2018
Uusi lastensairaala
Kävimme Nipsun kanssa viime viikon perjantaina ensimmäistä kertaa Uudessa lastensairaalassa. Nipsulla oli tapaamiset fysioterapeutin ja toimintaterapeutin kanssa erilaisten tukien uusimista varten.
En tykkää ajaa omalla autolla Helsingissä, mutta Lastenlinnaan osasin ajaa mainiosti: valita oikeat kaistat ja tehdä jopa taskuparkin Lastenlinnan ympäristön kapeilla kaduilla. Uusi lastensairaala sijaitsee tietenkin ihan vieressä, mutta ajoreitti sinne ei sitten ollutkaan ihan niin itsestäänselvä, kun yhdestä risteyksestä ei päässytkään kääntymään haluaami suuntaan. Tästä onneksi selvittiin aamukasin ruuhkassakin ja Lastensairaalan parkkihalli oli iloinen yllätys: ilmainen pysäköinti sairaalan asiakkaille, jee!
Jo parkkihallissa huomasi, että lapsiasiakkaita on ajateltu joka paikassa. Seinillä ja hisseissä on maalauksia ja runoja. Ilmoittautumisautomaatti löytyy parkkitasoltakin, ja siinäkin on ajateltu lapsia: Nipsu sai valita oman hahmonsa, joka sitten ilmestyi vastaanottoaulassa näyttötaululle. Ihania yksityiskohtia! Me kävimme vain sairaalan toisessa kerroksessa, jossa sijaitsevat vastaanotot. Odotustiloja on monta, joten kaikille löytyy istuma- ja leikkipaikka. Lelutkin on päivitetty tälle vuosituhannelle. Sairaalan kahviosta sain mukaani hyvän kahvin, ja salaattibaari näytti houkuttelevalta.
Nipsu pääsi testaamaan uutta jumppasalia, jossa hän näytti pallonpotkimistaitojaan fyssarille. Saimme maksusitoumuksen uuteen dafoon, koska entiset ovat taas jäämässä pieniksi. Minun aloitteestani Nipsun oikeaan eli terveeseen jalkaan ei enää teetetä dafoa, vaan siihen tehdään pohjallinen.
Toimintaterapeutin tapaamisella pohdittiin peukalotukia. Hemikäden peukalo on usein kämmenen sisässä jännittyneenä, joten siinä kädessä on käytetty neopreenistä tukea. Tuki ei ole auttanut peukalon asentoon paljonkaan, joten nyt pohdittiin uusia tukimahdollisuuksia. Terapeutti teki Nipsun käteen kinesioteippauksen, joka ainakin ensikokemuksen mukaan toimii hyvin. Tilaukseen laitettiin myös mittojen mukaan tehtävä muovinen tuki peukalon loitontamiseksi.
En tykkää ajaa omalla autolla Helsingissä, mutta Lastenlinnaan osasin ajaa mainiosti: valita oikeat kaistat ja tehdä jopa taskuparkin Lastenlinnan ympäristön kapeilla kaduilla. Uusi lastensairaala sijaitsee tietenkin ihan vieressä, mutta ajoreitti sinne ei sitten ollutkaan ihan niin itsestäänselvä, kun yhdestä risteyksestä ei päässytkään kääntymään haluaami suuntaan. Tästä onneksi selvittiin aamukasin ruuhkassakin ja Lastensairaalan parkkihalli oli iloinen yllätys: ilmainen pysäköinti sairaalan asiakkaille, jee!
Jo parkkihallissa huomasi, että lapsiasiakkaita on ajateltu joka paikassa. Seinillä ja hisseissä on maalauksia ja runoja. Ilmoittautumisautomaatti löytyy parkkitasoltakin, ja siinäkin on ajateltu lapsia: Nipsu sai valita oman hahmonsa, joka sitten ilmestyi vastaanottoaulassa näyttötaululle. Ihania yksityiskohtia! Me kävimme vain sairaalan toisessa kerroksessa, jossa sijaitsevat vastaanotot. Odotustiloja on monta, joten kaikille löytyy istuma- ja leikkipaikka. Lelutkin on päivitetty tälle vuosituhannelle. Sairaalan kahviosta sain mukaani hyvän kahvin, ja salaattibaari näytti houkuttelevalta.
Nipsu pääsi testaamaan uutta jumppasalia, jossa hän näytti pallonpotkimistaitojaan fyssarille. Saimme maksusitoumuksen uuteen dafoon, koska entiset ovat taas jäämässä pieniksi. Minun aloitteestani Nipsun oikeaan eli terveeseen jalkaan ei enää teetetä dafoa, vaan siihen tehdään pohjallinen.
Toimintaterapeutin tapaamisella pohdittiin peukalotukia. Hemikäden peukalo on usein kämmenen sisässä jännittyneenä, joten siinä kädessä on käytetty neopreenistä tukea. Tuki ei ole auttanut peukalon asentoon paljonkaan, joten nyt pohdittiin uusia tukimahdollisuuksia. Terapeutti teki Nipsun käteen kinesioteippauksen, joka ainakin ensikokemuksen mukaan toimii hyvin. Tilaukseen laitettiin myös mittojen mukaan tehtävä muovinen tuki peukalon loitontamiseksi.
lauantai 3. marraskuuta 2018
Hiki päässä (ja lirit housussa)
Perjantaina oli mun ja poikien vapaapäivä. Päiväkoti oli kiinni, mikä tarkoittaa sitä, että teen sunnuntaina töitä. Mulle oli selvää, että me ei olla koko päivää kotona. Aamulla nettiä selaillessa osui silmiin Duudsonit activity parkin taaperoaamu. Tiesin, että kyseinen paikka on tarkoitettu isommille, joten meidän ei kannata mennä sinne moneen vuoteen normaaleina aikoina.
Mutta perjantaiaamuisin klo 9-12 paikka on avoinna alle 6 vuotiaille (ja heidän vanhemmilleen) ja hintakin on sopuisa 10 €/perhe. Sinne siis!
Olipas meillä kivaa. Parkki oli mun näkökulmasta melkein tyhjä: muutamia perheitä ja jokaisessa aktiviteetissa sai tehdä juttuja omassa tahdissaan. Tämä on erityisen tärkeää Nipsulle, joka pelkää jäävänsä isompien lasten jalkoihin. Pelasimme kaikkia mahdollisia pelejä, kiipeilimme, juoksimme, hypimme ja pompimme. Innostuin tramppahyppelystä itsekin, enkä heti muistanut kiinnittää erityistä huomiota "niihin" lihaksiin. No arvaatte miten siinä kävi: pikku vahinko ehkä, mutta onneksi oli farkut jalassa.
Välillä pidimme pitsatauon, ja viikon paras fysioterapia jatkui sen jälkeenkin. Kolmen ja puolen tunnin jälkeen alkoivat pojat hyytyä, ja oma hikeni oli kuivunut jo monta kertaa.
Illalla Niisku sanoi jo ennen seitsemää, että hän haluaa mennä nukkumaan.
 |
| Meidän lemppari: peli, jossa juostiin ja kiivettiin hiki päässä. |
Olipas meillä kivaa. Parkki oli mun näkökulmasta melkein tyhjä: muutamia perheitä ja jokaisessa aktiviteetissa sai tehdä juttuja omassa tahdissaan. Tämä on erityisen tärkeää Nipsulle, joka pelkää jäävänsä isompien lasten jalkoihin. Pelasimme kaikkia mahdollisia pelejä, kiipeilimme, juoksimme, hypimme ja pompimme. Innostuin tramppahyppelystä itsekin, enkä heti muistanut kiinnittää erityistä huomiota "niihin" lihaksiin. No arvaatte miten siinä kävi: pikku vahinko ehkä, mutta onneksi oli farkut jalassa.
Välillä pidimme pitsatauon, ja viikon paras fysioterapia jatkui sen jälkeenkin. Kolmen ja puolen tunnin jälkeen alkoivat pojat hyytyä, ja oma hikeni oli kuivunut jo monta kertaa.
Illalla Niisku sanoi jo ennen seitsemää, että hän haluaa mennä nukkumaan.
torstai 25. lokakuuta 2018
Kyssärit
Sorruin näihin facessa ja blogeissa kiertäviin kysymyksiin. Eka vastaus Nipsun ja toinen Niiskun.
1. Mitä äiti aina sanoo sinulle?
Että hiljaa. No mä nukun aina, ja veli ei anna mun levätä.
2. Mikä tekee äidin onnelliseksi?
Rauhoitus. Että antaa halin ja tekee mitä äiti sanoo.
3. Mikä tekee äidin surulliseksi?
Että ottaa kädestä. Että ei tottele äitiä, mitä äiti sanoo.
4. Kuinka vanha äiti on?
Näin vanha (näyttää sormilla). Vähän vanha, en tiedä miten vanha.
5. Mikä on äidin lempipuuhaa?
Palapeli. Että syö tai vaikka haliminen.
6. Mitä äiti tekee, kun et ole itse paikalla?
Sitten sinä vain teet jotain yksin ja tulet surulliseksi. Että ottaa kädellä kiinni, että juoksee kiinni.
7. Missä äiti on tosi hyvä?
Jumppaamisessa. Että syö.
8. Mitä äiti tekee työkseen?
Kirjoittaa. Töitä.
9. Mitä sinä ja äiti teette yhdessä?
Kaivetaan. Mä haluan tehdä sun kanssa palapeliä.
10. Mistä tiedät että äiti rakastaa sinua?
Halimisesta. Haliminen.
1. Mitä äiti aina sanoo sinulle?
Että hiljaa. No mä nukun aina, ja veli ei anna mun levätä.
2. Mikä tekee äidin onnelliseksi?
Rauhoitus. Että antaa halin ja tekee mitä äiti sanoo.
3. Mikä tekee äidin surulliseksi?
Että ottaa kädestä. Että ei tottele äitiä, mitä äiti sanoo.
4. Kuinka vanha äiti on?
Näin vanha (näyttää sormilla). Vähän vanha, en tiedä miten vanha.
5. Mikä on äidin lempipuuhaa?
Palapeli. Että syö tai vaikka haliminen.
6. Mitä äiti tekee, kun et ole itse paikalla?
Sitten sinä vain teet jotain yksin ja tulet surulliseksi. Että ottaa kädellä kiinni, että juoksee kiinni.
7. Missä äiti on tosi hyvä?
Jumppaamisessa. Että syö.
8. Mitä äiti tekee työkseen?
Kirjoittaa. Töitä.
9. Mitä sinä ja äiti teette yhdessä?
Kaivetaan. Mä haluan tehdä sun kanssa palapeliä.
10. Mistä tiedät että äiti rakastaa sinua?
Halimisesta. Haliminen.
maanantai 15. lokakuuta 2018
Päivä Tukholmassa - yllättävän kivaa
Syysloman alkajaisiksi olimme koko perheen voimin päivä Tukholmassa -risteilyllä. Ensimmäinen tämän porukan risteily ja erittäin mukavat fiilikset näin jälkikäteenkin.
Ainoa kohteemme Tukholmassa oli Junibacken, mikä oli loistava ratkaisu. Ei kiirettä, ei hoppua, ei turhaa kellon tuijottamista. Olin ostanut etukäteen Siljalta menopaluu-bussiliput Djurgårdeniin. Kuinka helppoa, suosittelen lämpimästi! Bussi lähti suoraan terminaalin ovien edestä. Vietimme Junibackenissa reilut 3 tuntia, minkä jälkeen kävelimme upeassa syysilmassa Djurgårdenin rannassa purjeveneitä ihaillen ennen suoraa bussiyhteyttä satamaan.
Laivalla aika meni syöden, maisemia katsellen ja leikkipaikassa telmiessä. Poikien kanssa voi jo ottaa rennosti ravintoloissa, aikuisetkin saivat syödä rauhassa itsensä ähkyyn.
Ainoa miinus reissusta tulee hytin suunnittelussa: kun lasten nukahdettua aikuiset haluavat lukea kirjaa yläsängyissä viinilasillisen kera, niin ei ole mitään tasoa mihin laskea punkkulasinsa. Käsi ei yllä kurottamaan lasia alhaalta, joten joka hörppyä varten pitää kiivetä tikkaita edestakaisin. Vaarana oli siis buffetissa ahmittujen kalorien kulutus.
Ainoa kohteemme Tukholmassa oli Junibacken, mikä oli loistava ratkaisu. Ei kiirettä, ei hoppua, ei turhaa kellon tuijottamista. Olin ostanut etukäteen Siljalta menopaluu-bussiliput Djurgårdeniin. Kuinka helppoa, suosittelen lämpimästi! Bussi lähti suoraan terminaalin ovien edestä. Vietimme Junibackenissa reilut 3 tuntia, minkä jälkeen kävelimme upeassa syysilmassa Djurgårdenin rannassa purjeveneitä ihaillen ennen suoraa bussiyhteyttä satamaan.
Laivalla aika meni syöden, maisemia katsellen ja leikkipaikassa telmiessä. Poikien kanssa voi jo ottaa rennosti ravintoloissa, aikuisetkin saivat syödä rauhassa itsensä ähkyyn.
Ainoa miinus reissusta tulee hytin suunnittelussa: kun lasten nukahdettua aikuiset haluavat lukea kirjaa yläsängyissä viinilasillisen kera, niin ei ole mitään tasoa mihin laskea punkkulasinsa. Käsi ei yllä kurottamaan lasia alhaalta, joten joka hörppyä varten pitää kiivetä tikkaita edestakaisin. Vaarana oli siis buffetissa ahmittujen kalorien kulutus.
torstai 11. lokakuuta 2018
Kun äitikin itki kakunpalaa
Taustatiedoksi kerrottakoon, että viimeiset viikot ovat olleet todella rankkoja (taas kerran). Töitä on ollut ihan liikaa, 8 tuntia viitenä päivänä viikossa ei ole riittänyt mihinkään. Niisku oli niin kovassa flunssassa, että poikien piti olla poissa päiväkodista useampi päivä. Joten työt kaatuivat päälle yhä enemmän. Itselläkin on jyrän alle jäänyt olo: kurkku kipeä, viluttaa, päätä särkee koko ajan, oksettaa (ilmeisesti niskat niin jumissa, että vaikuttaa jo tasapainoaistiin).
Tänään ennen iltapesua oli vuorossa normaali lelujen siivous. Kaikki meni hyvin, kunnes Nipsu yritti kantaa kahta puista kakunpalaa yhtä aikaa voittaakseen lelujenkeräyskilpailun. Hän ei saanut kahta palaa mahtumaan oikeaan käteensä ja vasemmassa ei ole tarpeeksi voimaa kannattelemaan näin "raskasta" taakkaa. Nipsun itku tuli sydämen pohjasta: miksi minä en osaa, miksi en pysty?
Otin pojan syliin, lohdutin ja aloin itsekin itkemään. Lapsen tuska omasta kyvyttömyydestä oli siinä hetkessä niin suuri ja todellinen. Surin yhdessä Nipsun kanssa vasenta kättä, mutta surin samalla myös omaa väsymystäni, omaa riittämättömyyttäni, omaa tuskaani tulevaisuudesta.
Tänään ennen iltapesua oli vuorossa normaali lelujen siivous. Kaikki meni hyvin, kunnes Nipsu yritti kantaa kahta puista kakunpalaa yhtä aikaa voittaakseen lelujenkeräyskilpailun. Hän ei saanut kahta palaa mahtumaan oikeaan käteensä ja vasemmassa ei ole tarpeeksi voimaa kannattelemaan näin "raskasta" taakkaa. Nipsun itku tuli sydämen pohjasta: miksi minä en osaa, miksi en pysty?
Otin pojan syliin, lohdutin ja aloin itsekin itkemään. Lapsen tuska omasta kyvyttömyydestä oli siinä hetkessä niin suuri ja todellinen. Surin yhdessä Nipsun kanssa vasenta kättä, mutta surin samalla myös omaa väsymystäni, omaa riittämättömyyttäni, omaa tuskaani tulevaisuudesta.
sunnuntai 30. syyskuuta 2018
Kenkäahdistus
Tiedätte ehkä, kuinka vaikeaa on löytää lapselle sopivat kengät. No yritäpä löytää sopivat kengät, kun niihin pitää laittaa vielä dafot (eli muoviset tuet). Muutama hikipisara ja kirosana on taas vuodatettu asian tiimoilta.
Viime keväänä löysin sattumalta kahdella eurolla kirpparilta crocsin tennarityyliset kengät, jotka on suhteellisen helppo laittaa dafojen päälle. Nyt piti löytää uudet syksy/talvikengät. Kumisaappaat ovat pahimmat mahdolliset erityistä tukea tarvitsevan lapsen jaloissa, koska ne eivät tarjoa mitään tukea nilkoille ja heiluvat jaloissa. Tarkoituksena oli etsiä kengät, jotka pitäisivät edes hieman kosteutta, että niitä voitaisiin käyttää myös märemmillä keleillä.
Voi kiesus taas kerran. Iso kauppakeskus ja sen kaikki kaupat. Ostin kahdet kengät (mulla oli toinen dafo kaupassa mukana sovituksen tueksi), niitä testattiin ja ne palautettiin. Ostin taas yhdet, ne vaihdettiin kokoa pienempään, mutta lopputulos on nyt hyvä. Vaaleanpunaiset talvikengät, joiden pitäisi olla vedenkestävät. En viitsi ostaa yhden tai kahden kuukauden takia erikseen vk-kenkiä, menköön jätkä noilla samoilla kengillä. Kovemmilla pakkasilla ei kuitenkaan voi dafoja käyttää, koska jalat palelevat niissä. Joten vielä pitää hankkia kuomat pakkaskeleille.
Ja sitten olisi vielä Niiskun kenkien hankinta. Just nyt ei pysty. Tästäkin ostosreissusta toipuminen vaatii viinilasillisen tai kaksi.
Viime keväänä löysin sattumalta kahdella eurolla kirpparilta crocsin tennarityyliset kengät, jotka on suhteellisen helppo laittaa dafojen päälle. Nyt piti löytää uudet syksy/talvikengät. Kumisaappaat ovat pahimmat mahdolliset erityistä tukea tarvitsevan lapsen jaloissa, koska ne eivät tarjoa mitään tukea nilkoille ja heiluvat jaloissa. Tarkoituksena oli etsiä kengät, jotka pitäisivät edes hieman kosteutta, että niitä voitaisiin käyttää myös märemmillä keleillä.
Voi kiesus taas kerran. Iso kauppakeskus ja sen kaikki kaupat. Ostin kahdet kengät (mulla oli toinen dafo kaupassa mukana sovituksen tueksi), niitä testattiin ja ne palautettiin. Ostin taas yhdet, ne vaihdettiin kokoa pienempään, mutta lopputulos on nyt hyvä. Vaaleanpunaiset talvikengät, joiden pitäisi olla vedenkestävät. En viitsi ostaa yhden tai kahden kuukauden takia erikseen vk-kenkiä, menköön jätkä noilla samoilla kengillä. Kovemmilla pakkasilla ei kuitenkaan voi dafoja käyttää, koska jalat palelevat niissä. Joten vielä pitää hankkia kuomat pakkaskeleille.
Ja sitten olisi vielä Niiskun kenkien hankinta. Just nyt ei pysty. Tästäkin ostosreissusta toipuminen vaatii viinilasillisen tai kaksi.
perjantai 14. syyskuuta 2018
Voihan neuvola
Neljävuotisneuvola. Niiskulla kaksi kuukautta sen jälkeen, kun kyseinen ikä tuli täyteen. Nipsulla aika on vasta lokakuussa, kun synttäreistä on aikaa 3 kuukautta. No, pari kuukautta sinne tai tänne.
Meillä ei ole vakkariterkkaria neuvolassa. Poikien ensimmäisen vuoden neuvolat olivat muistaakseni suurinpiirtein samalla tyypillä (mutta tietenkin eri kuin omat äitiysneuvolani). Ekan vuoden jälkeen terkkari on ollut aina eri. Minua ei asia ole erityisesti haitannut, koska neuvolasta saamani tuki on ollut aina onnetonta.
Niisku jäi reippaasti vieraan hoitajan kanssa tekemään neljävuotistarkastuksen tehtäviä. Haasteita oli keskilinjan ylittävissä tehtävissä, kuten rastin piirtämisessä. Poika ei ole ollut innostunut askartelusta ja harvemmin piirtelystäkään, joten tulos ei ollut yllättävä. Myöskin jätkä epäröi siinä, kumpaa kättä käyttää paperin leikkaamisessa; eikä se leikkaaminen viivaa pitkin oikein sujunut. Käden hienomotorisia taitoja pitäisi siis harjoitella. Terkkari tarjosi varovasti kirjallisia ohjeita taitojen harjoitteluun. Sanoin ei kiitos. Perheessämme on ihan tarpeeksi muitakin ohjeita ja neuvoja, joita pitää noudattaa joka päivä ja joka hetki.
Keskustelimme arjen sujumisesta ja haasteista. Kerroin tottakai totuuden: haastavaa on.
Mihin neuvolan terkkari näillä kysymyksillään pyrki? Ei mihinkään. Koko tämän neljän vuoden ajan minulta on aina kysytty pärjäämisestä; miten sujuu; mitä haasteita on; no kaksosten kanssa on haastavaa; no erityislapsen kanssa on haastavaa. MINKÄ HELVETIN TAKIA NOITA KYSYMYKSIÄ ESITETÄÄN? En koskaan ole saanut mitään apua neuvolasta. En koskaan.
Me selviämme. Olemme jo voiton puolella. Selvisimme ensimmäisestä neljästä vuodesta, vaikka emme neuvolasta apua saaneetkaan. Mutta entäs ne perheet, joissa on vielä haastavampaa? Onko heillä muita kontakteja? Osaavatko he hakea apua muualta?
Meillä ei ole vakkariterkkaria neuvolassa. Poikien ensimmäisen vuoden neuvolat olivat muistaakseni suurinpiirtein samalla tyypillä (mutta tietenkin eri kuin omat äitiysneuvolani). Ekan vuoden jälkeen terkkari on ollut aina eri. Minua ei asia ole erityisesti haitannut, koska neuvolasta saamani tuki on ollut aina onnetonta.
Niisku jäi reippaasti vieraan hoitajan kanssa tekemään neljävuotistarkastuksen tehtäviä. Haasteita oli keskilinjan ylittävissä tehtävissä, kuten rastin piirtämisessä. Poika ei ole ollut innostunut askartelusta ja harvemmin piirtelystäkään, joten tulos ei ollut yllättävä. Myöskin jätkä epäröi siinä, kumpaa kättä käyttää paperin leikkaamisessa; eikä se leikkaaminen viivaa pitkin oikein sujunut. Käden hienomotorisia taitoja pitäisi siis harjoitella. Terkkari tarjosi varovasti kirjallisia ohjeita taitojen harjoitteluun. Sanoin ei kiitos. Perheessämme on ihan tarpeeksi muitakin ohjeita ja neuvoja, joita pitää noudattaa joka päivä ja joka hetki.
Keskustelimme arjen sujumisesta ja haasteista. Kerroin tottakai totuuden: haastavaa on.
Mihin neuvolan terkkari näillä kysymyksillään pyrki? Ei mihinkään. Koko tämän neljän vuoden ajan minulta on aina kysytty pärjäämisestä; miten sujuu; mitä haasteita on; no kaksosten kanssa on haastavaa; no erityislapsen kanssa on haastavaa. MINKÄ HELVETIN TAKIA NOITA KYSYMYKSIÄ ESITETÄÄN? En koskaan ole saanut mitään apua neuvolasta. En koskaan.
Me selviämme. Olemme jo voiton puolella. Selvisimme ensimmäisestä neljästä vuodesta, vaikka emme neuvolasta apua saaneetkaan. Mutta entäs ne perheet, joissa on vielä haastavampaa? Onko heillä muita kontakteja? Osaavatko he hakea apua muualta?
sunnuntai 9. syyskuuta 2018
Kaipuu muutoksesta
Loppukesä on ollut ilmoiltaan loistava: ollaan ulkoiltu paljon ja tankattu lämpöä talven varalle. Silti minua on jo etukäteen ahdistanut tulevan syksyn kylmyys, kurakelit ja kaiken nielevä pimeys.
En ole tyytyväinen nykyiseen olotilaan: kaipaan jotain muutosta, oikeastaan ihan mitä vain. Uusi työ, uusi harrastus, uusi arjen rytmi, uusi koti, uusi paikka, uusi maa, mitä tahansa uutta. Helpointa olisi aloittaa uusi harrastus, erityisesti liikuntaan liittyvä, koska se pitää mielenkin virkeänä.
En tykkää syksystä. Tämä syksy tuntuu erityisen vaikealta, vaikka se ei ole edes alkanut. On pakko saada negatiiviset ajatukset pois päästä ja kääntää mielenkiinto johonkin itselle mieluisaan.
Ensimmäiseen ahdistukseen auttaa aina suklaa. Poikien syödessä tänään iltapalaa otin salaa suklaata. Käännyin ilmeisesti liian nopeasti ja Nipsu ehti nähdä suklaapalan katoavan suuhuni (tai sitten pojasta on tullut selvännäkijä). Joka tapauksessa kirkasääninen kysymys kuului: miksi sinä äiti otit suklaakarkin? Nooooh... äiti otti sellaista aikuisten suklaata...
En ole tyytyväinen nykyiseen olotilaan: kaipaan jotain muutosta, oikeastaan ihan mitä vain. Uusi työ, uusi harrastus, uusi arjen rytmi, uusi koti, uusi paikka, uusi maa, mitä tahansa uutta. Helpointa olisi aloittaa uusi harrastus, erityisesti liikuntaan liittyvä, koska se pitää mielenkin virkeänä.
En tykkää syksystä. Tämä syksy tuntuu erityisen vaikealta, vaikka se ei ole edes alkanut. On pakko saada negatiiviset ajatukset pois päästä ja kääntää mielenkiinto johonkin itselle mieluisaan.
Ensimmäiseen ahdistukseen auttaa aina suklaa. Poikien syödessä tänään iltapalaa otin salaa suklaata. Käännyin ilmeisesti liian nopeasti ja Nipsu ehti nähdä suklaapalan katoavan suuhuni (tai sitten pojasta on tullut selvännäkijä). Joka tapauksessa kirkasääninen kysymys kuului: miksi sinä äiti otit suklaakarkin? Nooooh... äiti otti sellaista aikuisten suklaata...
tiistai 28. elokuuta 2018
Muumin erilainen käsi ja lahjominen
Otimme muutama viikko sitten käyttöön huikean hyvän lahjomiskikan: pikkupoika saa suklaakarkin, jos ilmoittaa itse isommasta vessahädästä ja housuun tai vaippaan ei ehdi tulla mitään. Tärkeintä tässä lahjomisessa on juuri tuon hädän itse ilmoittaminen, koska se ei ole meillä aikaisemmin onnistunut.
Niisku sai ideasta kiinni muutamassa päivässä, ja nyt näyttäisi siltä, että Nipsukin on vihdoin oppinut Dumlejen ihanuuden. Oikealla tiellä siis ollaan kesän katastrofien jälkeen. Pyykkivuori pienenee ja vaipparoskiskaan ei täyty niin nopeasti. Hiljaa hyvä tulee. Suklaan voimalla eteenpäin. Ainoa ongelmahan tässä on se, miten perheen aikuiset malttavat pitää näppinsä erossa Dumlepussista.
Viikonloppuna vietettiin Espoo-päiviä ja olimme räkätaudeista huolimatta mukana monessa eri tapahtumassa. Käytiin tutustumassa lähistön paloasemaan, jumppailtiin ja syötiin ulkona. WeeGee-museolla pojat askartelivat itselleen Muumihahmot. Nipsun muumista tuli tottakai pinkki, koska se on pojan lempiväri tällä hetkellä. Muumeja on ihailtu päivittäin. Tänään Nipsu totesi, että pinkillä muumilla on myös erilainen käsi, koska hänelläkin on. Ja niinhän sillä onkin. Muumin toisessa kädessä ei ole peukaloa, ja samoin Nipsun oma peukalo on usein ”hukassa” kämmenen sisällä. Aivan loistava oivallus jätkältä.
Niisku sai ideasta kiinni muutamassa päivässä, ja nyt näyttäisi siltä, että Nipsukin on vihdoin oppinut Dumlejen ihanuuden. Oikealla tiellä siis ollaan kesän katastrofien jälkeen. Pyykkivuori pienenee ja vaipparoskiskaan ei täyty niin nopeasti. Hiljaa hyvä tulee. Suklaan voimalla eteenpäin. Ainoa ongelmahan tässä on se, miten perheen aikuiset malttavat pitää näppinsä erossa Dumlepussista.
Viikonloppuna vietettiin Espoo-päiviä ja olimme räkätaudeista huolimatta mukana monessa eri tapahtumassa. Käytiin tutustumassa lähistön paloasemaan, jumppailtiin ja syötiin ulkona. WeeGee-museolla pojat askartelivat itselleen Muumihahmot. Nipsun muumista tuli tottakai pinkki, koska se on pojan lempiväri tällä hetkellä. Muumeja on ihailtu päivittäin. Tänään Nipsu totesi, että pinkillä muumilla on myös erilainen käsi, koska hänelläkin on. Ja niinhän sillä onkin. Muumin toisessa kädessä ei ole peukaloa, ja samoin Nipsun oma peukalo on usein ”hukassa” kämmenen sisällä. Aivan loistava oivallus jätkältä.
keskiviikko 15. elokuuta 2018
Hyvästi Lastenlinna
Ensimmäisen kerran kävin Lastenlinnassa melko tarkkaan 4 vuotta sitten. Tuo eka kerta koettiin yhdessä Isimiehen kanssa ilman lapsia. Pojat olivat Lastenklinikan teho-osastolla ja me aikuiset kävimme juttelemassa psykiatrian ammattilaisen kanssa tunnesiteen luomisesta keskoskaapeissa makaaviin rääpäleisiin.
Ekan kerran jälkeen käyntejä Lastenlinnassa on ollut paljon. Neurologin kontrolleja, fyssarin kanssa jumppamatolla temppuilua, toimintaterapeutin kanssa leikkimistä, mittaamista ja punnitsemista, kipsiortoosien valamista, sähkölaitteiden testaamista, päikkäreiden nukkumista eeg-piuhat päässä. Unohtuiko jotain?
Tänään kävin Lastenlinnassa Niiskun kanssa keskoskontrollissa. Juteltiin neurologin kanssa ja Niisku näytti kuperkeikan sekä pomput trampalla. Fyssari kävi pyörähtämässä huoneessa, mutta lähti muihin hommiin kuperkeikan nähtyään ja kuultuaan polkupyörästä ilman appareita. Todettiin yhdessä neurologin kanssa, että vuodessa on tapahtunut hurjaa edistymistä. Syöminen ja aistiherkkyydet ovat helpottaneet. Vessa-asiat ovat vielä hakusessa, mutta ne tulevat ajan kanssa, sitten joskus. Mun mielestä Niiskun osalta kontrolleja ei enää tarvittaisi, varmuuden vuoksi tsekataan tilanne kuitenkin vielä ennen kouluikää.
Tämä oli jäähyväiskäynti Lastenlinnassa. Nipsun kohdalla käynnit jatkuvat loppusyksyllä, mutta silloin menemme parin sadan metrin päähän, Uuteen Lastensairaalaan. Sitä vierailua odotan suurella innolla, ihanaa nähdä uusi rakennus, joka on tehty lapsille.
maanantai 6. elokuuta 2018
Haikeus
Eilen illalla ajelimme kotiin mökiltä, jossa olimme olleet viikonlopun vietossa. Aurinko laski ukkospilvien taakse ja taivas oli mahtavan näköinen. Minuun iski valtava haikeus. Kesä on ohitse. En halua.
Lauantai-iltana mökillä oli kova ukkosmyrsky ja lämpötila laski nopeasti. Seuraavana aamuna eli sunnuntaina minun piti jo laittaa huppari päälleni, mutta onneksi aurinko jaksoi jälleen iltapäivällä lämmittää. Sunnuntaina illalla teimme poikien kanssa tämän kesän viimeiset iltapesut laiturilla ennen kotimatkalle lähtöä. Voi kuinka rakastankaan noita laituripesuja! Helteellä emme ole jaksaneet lämmittää saunaa joka ilta, kun on voinut vaan heittää vaatteet pois ja käydä laiturilla pesulla.
Voi miksi tämä kesä ei voinut jatkua loputtomiin? Tuntuu siltä, että opimme poikien kanssa vasta hetki sitten löytämään hyvän lomafiiliksen ja nauttimaan olostamme ilman turhaa stressiä.
Tänään Niisku oppi ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä. Polkupyöräily ei ole kiinnostanut häntä koko kesänä, mutta tänään jätkä lähti polkemaan. Ja saman tien hän pyöräili 1,5 tuntia kotipihan asfalttia ympäri.
Huomenna töihin. Aaaarrghh.
Lauantai-iltana mökillä oli kova ukkosmyrsky ja lämpötila laski nopeasti. Seuraavana aamuna eli sunnuntaina minun piti jo laittaa huppari päälleni, mutta onneksi aurinko jaksoi jälleen iltapäivällä lämmittää. Sunnuntaina illalla teimme poikien kanssa tämän kesän viimeiset iltapesut laiturilla ennen kotimatkalle lähtöä. Voi kuinka rakastankaan noita laituripesuja! Helteellä emme ole jaksaneet lämmittää saunaa joka ilta, kun on voinut vaan heittää vaatteet pois ja käydä laiturilla pesulla.
Voi miksi tämä kesä ei voinut jatkua loputtomiin? Tuntuu siltä, että opimme poikien kanssa vasta hetki sitten löytämään hyvän lomafiiliksen ja nauttimaan olostamme ilman turhaa stressiä.
Tänään Niisku oppi ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä. Polkupyöräily ei ole kiinnostanut häntä koko kesänä, mutta tänään jätkä lähti polkemaan. Ja saman tien hän pyöräili 1,5 tuntia kotipihan asfalttia ympäri.
Huomenna töihin. Aaaarrghh.
keskiviikko 1. elokuuta 2018
Vesipelko
Sekä Nipsu että Niisku ovat pelänneet vettä aina. Kotona vauva-ammeessa oli kiva loiskutella niin kauan, kun naamaan ei roiskunut yhtään pisaraa. Suihkussa käyminen ja tukan peseminen oli maailmanloppu noin 3 vuotiaaksi asti.
Viime talvena aloimme käymään uimahalleissa säännöllisen epäsäännöllisesti. Uimahallikäyntejä oli talvikauden aikana kuitenkin alle kymmenen. Näillä käynneillä pojat uskalsivat istua kahluualtaassa (jossa vettä siis lapsen istuessa on alle kainalon) ja leikkiä leluilla. Edelleen vettä roiskivat muut lapset saivat aikaan paniikin ja naamaan roiskuneet pisarat olivat katastrofi. He kuitenkin halusivat itse lähteä uimahalliin, joten jatkoimme altistusta. Nipsu pelkäsi alkuun jopa suihkutiloissa, mutta hänen kohdallaan helpotti, kun ostimme uimatossut. Nipsun tasapaino on heikko, joten häntä tottakai pelotti liukkaalla lattialla kaatuminen. Tossuilla Nipsun olo muuttui varmemmaksi.
Pari viikkoa sitten Oulun reissulla kävimme kaksi kertaa tuttavaperheen kanssa uimarannalla. Ranta oli erittäin loiva ja vesi helteisen lämmintä. Mukana olivat tuttavien 3 hieman isompaa lasta. Näillä kahdella uimareissulla Niisku uskalsi pienen painostuksen ja tuttujen lapsien johdattamana tulla veteen niin syvälle, että se ulottui rintaan asti. Pienen hetken Niisku jopa kellui vedessä kellukkeiden ja renkaan varassa. Molempien poikien kohdalla oli huomattavissa, että mielenkiinto vettä kohtaan on ehkä voittamassa pelon.
Tänään kävimme Leppävaaran maauimalassa. Paikka oli aivan tupaten täynnä. Mutta tapahtui jotain mahtavaa! Sekä Nipsu että Niisku tulivat veteen, kelluivat pitkän aikaa renkaidensa varassa ja polskivat vedessä. Lastenaltaassa oli juuri sopivasti vettä 75-100 cm. Ensimmäistä kertaa pojat ymmärsivät veden ihanuuden. Toisten lasten roiskeet haittaavat edelleen, mutta jokainen roiske naamaan ei enää aiheuta paniikkia.
Tästä on hyvä jatkaa. Nipsu sai maksusitoumuksen allasterapiaan kolmeksi kerraksi. Syyskuussa saamme siis lisäneuvoja, miten viimeinen este ylitetään ja lapsi uskaltaisi kastaa päänsä.
Viime talvena aloimme käymään uimahalleissa säännöllisen epäsäännöllisesti. Uimahallikäyntejä oli talvikauden aikana kuitenkin alle kymmenen. Näillä käynneillä pojat uskalsivat istua kahluualtaassa (jossa vettä siis lapsen istuessa on alle kainalon) ja leikkiä leluilla. Edelleen vettä roiskivat muut lapset saivat aikaan paniikin ja naamaan roiskuneet pisarat olivat katastrofi. He kuitenkin halusivat itse lähteä uimahalliin, joten jatkoimme altistusta. Nipsu pelkäsi alkuun jopa suihkutiloissa, mutta hänen kohdallaan helpotti, kun ostimme uimatossut. Nipsun tasapaino on heikko, joten häntä tottakai pelotti liukkaalla lattialla kaatuminen. Tossuilla Nipsun olo muuttui varmemmaksi.
Pari viikkoa sitten Oulun reissulla kävimme kaksi kertaa tuttavaperheen kanssa uimarannalla. Ranta oli erittäin loiva ja vesi helteisen lämmintä. Mukana olivat tuttavien 3 hieman isompaa lasta. Näillä kahdella uimareissulla Niisku uskalsi pienen painostuksen ja tuttujen lapsien johdattamana tulla veteen niin syvälle, että se ulottui rintaan asti. Pienen hetken Niisku jopa kellui vedessä kellukkeiden ja renkaan varassa. Molempien poikien kohdalla oli huomattavissa, että mielenkiinto vettä kohtaan on ehkä voittamassa pelon.
Tänään kävimme Leppävaaran maauimalassa. Paikka oli aivan tupaten täynnä. Mutta tapahtui jotain mahtavaa! Sekä Nipsu että Niisku tulivat veteen, kelluivat pitkän aikaa renkaidensa varassa ja polskivat vedessä. Lastenaltaassa oli juuri sopivasti vettä 75-100 cm. Ensimmäistä kertaa pojat ymmärsivät veden ihanuuden. Toisten lasten roiskeet haittaavat edelleen, mutta jokainen roiske naamaan ei enää aiheuta paniikkia.
Tästä on hyvä jatkaa. Nipsu sai maksusitoumuksen allasterapiaan kolmeksi kerraksi. Syyskuussa saamme siis lisäneuvoja, miten viimeinen este ylitetään ja lapsi uskaltaisi kastaa päänsä.
maanantai 30. heinäkuuta 2018
Viimeiset lomapäivät
Voi nyyh, mulla alkaa työt viikon päästä. Isimies on ollut jo reilun viikon töissä. Heinäkuu on mennyt ihan supernopeasti. Ollaan tehty paljon monenlaista, joista seuraavaksi kuvien muodossa lyhyt yhteenveto.
Mökki: kesäkeittiön viimeistelyä, mutta myös helteestä nauttimista ja vesileikkejä. Jos voisin, asuisin näin kuumalla vain mökillä, siellä ei ole lainkaan tukalaa.
Oulun reissu: lähdettiin matkaan mökiltä ja ajettiin yhden välipysähdysyön taktiikalla hitaasti pohjoiseen. Kahtena päivänä googlen mukaan olisi ollut molempina 3 tunnin ajomatka, mutta me saatiin kulumaan 2 x 6-7 tuntia, kun ei ollut kiire. Tulin poikien kanssa junalla takaisin kotiin, 6 tunnin junamatka helteessä meni kivasti.
Porin reissu kolmistaan: Yyterissä kahtena päivänä, pojat alkavat viimeinkin tottua veteen. Navan yläpuolelta ei saa kastua, mutta veteen voi mennä polvia myöten ilman huutamista.
Puuhamaassa 7,5 tuntia: uuvuttavaa vanhemmille, mutta lapsista superhauskaa (kun ensin oltiin päästy peloista ja totuttu paikkaan).
Luonnontieteellinen museo: todella kiva vierailu tämäkin, pojat nauttivat suunnattomasti.
Muuta ei-niin-mukavaa: yksi ensiavussa liimattu päänhaava Nipsulla, yksi ampiaisenpisto Niiskulla, kaksi pahentunutta ummetusta, kaksi vaipoissa olevaa poikaa (koska stressi, runsas juominen tai mikälie, mitään edistymistä tällä rintamalla ei ole ollut, ainoastaan hirveitä takapakkeja).
Mökki: kesäkeittiön viimeistelyä, mutta myös helteestä nauttimista ja vesileikkejä. Jos voisin, asuisin näin kuumalla vain mökillä, siellä ei ole lainkaan tukalaa.
Porin reissu kolmistaan: Yyterissä kahtena päivänä, pojat alkavat viimeinkin tottua veteen. Navan yläpuolelta ei saa kastua, mutta veteen voi mennä polvia myöten ilman huutamista.
Puuhamaassa 7,5 tuntia: uuvuttavaa vanhemmille, mutta lapsista superhauskaa (kun ensin oltiin päästy peloista ja totuttu paikkaan).
Luonnontieteellinen museo: todella kiva vierailu tämäkin, pojat nauttivat suunnattomasti.
Muuta ei-niin-mukavaa: yksi ensiavussa liimattu päänhaava Nipsulla, yksi ampiaisenpisto Niiskulla, kaksi pahentunutta ummetusta, kaksi vaipoissa olevaa poikaa (koska stressi, runsas juominen tai mikälie, mitään edistymistä tällä rintamalla ei ole ollut, ainoastaan hirveitä takapakkeja).
sunnuntai 8. heinäkuuta 2018
4 vuotta: jaksaa, jaksaa
Näin poikien synttäreiden aikaan on hyvä taas miettiä välitilinpäätöstä. Sopeutumisvalmennuskurssikin antoi meille vanhemmille monia hyviä pohdinnan aiheita.
Mitä sitten olen pohtinut?
Onko tekemissämme ulkomaanreissuissa ja metsäretkissä ollut mitään järkeä? Ei varmaankaan useimpien muiden mielestä, mutta meille ne ovat olleet tärkeitä pakopaikkoja raskaasta arjesta.
Onko ollut mitään järkeä tehdä toinen tutkinto ja haaveilla uranvaihdosta? No ei varmaan useimpien mielestä, mutta itselleni se on ollut keino pitää kiinni omasta minuudestani.
Miksi olen näitä asioita pohtinut? Useimmissa lapsiperheissä arki helpottuu jossain 3-4 ikävuoden tietämillä. Meillä ei helpotu. Ei vieläkään. Jossain asioissa menemme jopa taaksepäin. Jokapäiväinen arki pyörii meillä edelleen vaippojen ja pesukoneen ympärillä. Jopa siinä määrin, että pelkään sen jossain vaiheessa vaikuttavan poikien sosiaaliseen kanssakäymiseen.
Neurologin sanat sope-kurssilla jäivät mieleen: lapsen fyssarin tehtävä ei ole venytellä; venyttelyjä on tehtävä joka päivä. Tuolloin pidin suuni kiinni, mutta nyt poen taas huonoa omaatuntoa. Koskahan viimeksi venyttelin Nipsun jalkoja? Pari viikkoa sitten kerran.
Jos emme olisi tehneet kaikkia reissujamme, jos en olisi tehnyt tutkintoani, jos emme olisi mieluummin käyneet vaikka retkellä kuin venytelleet jalkoja. Uskon edelleen, että meidän tekemämme ratkaisut ja meidän tapamme elää on ollut juuri se paras. Ne ovat olleet meidän keinomme selvitä. Niiden ratkaisujen ansiosta olemme selvinneet kuluneesta neljästä vuodesta.
Minun tehtäväni on olla äiti. Mutta se ei ole ainoa tehtäväni. Olen edelleen se sama ihminen kuin ennen lasten syntymää: minulla on unelmia, haaveita. Minä olen myös vaimo. Ilman tukiverkostoja sille osa-alueelle jää valitettavasti ihan liian vähän aikaa ja mahdollisuuksia.
tiistai 3. heinäkuuta 2018
Sopeutumisvalmennuskurssilla
Olimme viikon cp-liiton perhekurssilla, joka oli suunnattu perheille, joissa on 3-6 -vuotias hemiplegialapsi. Kurssi järjestettiin Eurajoen kristillisellä opistolla. Se oli täysin ilmainen, myös matkakustannukset paikalle korvattiin. Tämä oli meidän perheen toinen sope-kurssi, kaksi vuotta sitten olimme vastaavalla kurssilla Kankaanpäässä, silloin kohderyhmänä oli alle 3-vuotiaitten perheet kaikista cp-vammaryhmistä.
Mitä kurssista jäi tällä kertaa käteen? Edelleen voin todella lämpimästi suositella cp-liiton kursseja. Valitettavasti puutteita ja korjattava oli ihan liian paljon. Liitto joutuu tottakai kilpailuttamaan kurssipaikat, ja mielestäni Eurajoki ei täytä kriteerejä toimivasta ja hyvästä kurssipaikasta. Huoneet ja erityisesti kylppärit olivat pieniä. En ymmärrä, miten enemmän apuvälineitä tarvitsevan lapsen kanssa voi toimia niin ahtaissa tiloissa. Ruoka oli surkeudessaan jo surkuhupaisaa: se oli niin suolaista, että pojat heräsivät yöllä huutamaan vettä. Tarjolla oli myös homeista leipää ja kaksi viikkoa vanhaa maitoa.
Pojat olivat kurssin aikana lähityöntekijöiden eli lastenhoitajien kanssa melkein joka päivä klo 9-17. Lapsilla oli siis oma ohjelmansa, kun vanhemmat kävivät keskustelua ja kuuntelivat faktatietoa neurologin ja sosiaalityöntekijän esitelmöimänä. Vanhemmilla oli myös joka päivä vapaata aikaa, jonka sai käyttää haluamallaan tavalla: rentoutumalla, urheilemalla tai vaikka käymällä Raumalla brunssilla kuten me.
Pojat jäivät mielellään joka päivä lastenhoitajien huomaan. Hoitajat tekivät hommansa täydellä sydämellä ja ammattitaidolla, eikä itseäni arveluttanut kertaakaan jättää poikia koko päiväksi. Viikkoon mahtui myös yksi vapaailta, jolloin vanhemmat söivät hyvin ravintolassa, kun lastenhoitajien työvuoro jatkui klo 02 asti. Saimme Isimiehen kanssa harvinaista parisuhdeaikaa.
Mikä jäin kaipaamaan? Eniten odotin vertaistukea, tutustumista ja keskusteluja samassa tilanteessa olevien kesken. Näiltä osin olen kurssiin pettynyt. Aikataulutus kurssin ohjelmasta ei ollut toimiva ja parhaat vertaistuelliset keskustelut käytiin vasta viimeisenä päivänä. En ole sosiaalinen ihminen, lämpenen hitaasti uusille ihmisille, joten kaipasin ohjattua tutustumista ja keskusteluja heti kurssiviikon aluksi. En myöskään ollut pettymykseni kanssa yksin: myös muut osallistujat antoivat palautetta samasta asiasta. Harmittaa, koska odotukset viikon suhteen olivat suuret.
Mitä kurssista jäi tällä kertaa käteen? Edelleen voin todella lämpimästi suositella cp-liiton kursseja. Valitettavasti puutteita ja korjattava oli ihan liian paljon. Liitto joutuu tottakai kilpailuttamaan kurssipaikat, ja mielestäni Eurajoki ei täytä kriteerejä toimivasta ja hyvästä kurssipaikasta. Huoneet ja erityisesti kylppärit olivat pieniä. En ymmärrä, miten enemmän apuvälineitä tarvitsevan lapsen kanssa voi toimia niin ahtaissa tiloissa. Ruoka oli surkeudessaan jo surkuhupaisaa: se oli niin suolaista, että pojat heräsivät yöllä huutamaan vettä. Tarjolla oli myös homeista leipää ja kaksi viikkoa vanhaa maitoa.
Pojat olivat kurssin aikana lähityöntekijöiden eli lastenhoitajien kanssa melkein joka päivä klo 9-17. Lapsilla oli siis oma ohjelmansa, kun vanhemmat kävivät keskustelua ja kuuntelivat faktatietoa neurologin ja sosiaalityöntekijän esitelmöimänä. Vanhemmilla oli myös joka päivä vapaata aikaa, jonka sai käyttää haluamallaan tavalla: rentoutumalla, urheilemalla tai vaikka käymällä Raumalla brunssilla kuten me.
Pojat jäivät mielellään joka päivä lastenhoitajien huomaan. Hoitajat tekivät hommansa täydellä sydämellä ja ammattitaidolla, eikä itseäni arveluttanut kertaakaan jättää poikia koko päiväksi. Viikkoon mahtui myös yksi vapaailta, jolloin vanhemmat söivät hyvin ravintolassa, kun lastenhoitajien työvuoro jatkui klo 02 asti. Saimme Isimiehen kanssa harvinaista parisuhdeaikaa.
Mikä jäin kaipaamaan? Eniten odotin vertaistukea, tutustumista ja keskusteluja samassa tilanteessa olevien kesken. Näiltä osin olen kurssiin pettynyt. Aikataulutus kurssin ohjelmasta ei ollut toimiva ja parhaat vertaistuelliset keskustelut käytiin vasta viimeisenä päivänä. En ole sosiaalinen ihminen, lämpenen hitaasti uusille ihmisille, joten kaipasin ohjattua tutustumista ja keskusteluja heti kurssiviikon aluksi. En myöskään ollut pettymykseni kanssa yksin: myös muut osallistujat antoivat palautetta samasta asiasta. Harmittaa, koska odotukset viikon suhteen olivat suuret.
torstai 28. kesäkuuta 2018
Täysihoito kiitos
Juhannus on lusittu. Oltiin viisi päivää mökillä. Mökkeilyyn ei sisältynyt: grillausta, veneilyä eikä onkimista. Siihen sisältyi loputon määrä ruuveja, ihan liikaa kirosanoja, kipeitä lihaksia ja yksi alkava jännetupintulehdus halkojen liiallisesta hakkaamisesta.
Kesäkeittiö on ovea, muutamaa listaa ja maalausta vaille valmis. On se vaan upea, kaiken vaivan arvoinen.
Eilen illalla tulimme kotiin, pesin kolme koneellista pyykkiä ja pakkasin kassit uudelleen. Nyt suuntaamme viikoksi Eurajoelle cp-liiton sopeutumisvalmennuskurssille. Luvassa on valmiit ateriat, puhtaat lakanat, lastenhoitajat. Ja tietenkin tärkeimpänä vertaistuki: 7 muuta perhettä, joissa myös 3-6 -vuotias hemiplegia-lapsi.
Kesäkeittiö on ovea, muutamaa listaa ja maalausta vaille valmis. On se vaan upea, kaiken vaivan arvoinen.
Eilen illalla tulimme kotiin, pesin kolme koneellista pyykkiä ja pakkasin kassit uudelleen. Nyt suuntaamme viikoksi Eurajoelle cp-liiton sopeutumisvalmennuskurssille. Luvassa on valmiit ateriat, puhtaat lakanat, lastenhoitajat. Ja tietenkin tärkeimpänä vertaistuki: 7 muuta perhettä, joissa myös 3-6 -vuotias hemiplegia-lapsi.
keskiviikko 13. kesäkuuta 2018
Vihdoinkin oma polkupyörä
Nipsu sai viimeinkin ikioman polkupyörän. Hakemus pyörää varten laitettiin eteenpäin neurologin toimesta jo marraskuussa. Huhtikuun alussa soittelin apuvälinekeskukseen ja kyselin, mikä on tilanne. Silloin sanottiin, että lähetettä ei heiltä edes löydy. Häh? No paperi löytyi viimein yhden ihmisen työpöydältä (sitä ei oltu vain kirjattu järjestelmään) ja sovitusajan pyörää varten luvattiin tulevan huhti-toukokuun aikana. Toukokuun viimeisenä päivänä soitin jälleen av-keskukseen: ei edelleenkään lähetettä eikä kukaan tiedä mistään mitään. Meinasin jo polttaa päreeni puhelimessa, tämä ei ole todellista! Selostin reilun kuukauden takaisen tilanteen ja he lupasivat palata asiaan. Vartin päästä sain soiton: koska pääsette tulemaan? Oho, ei ollutkaan jonoja, sovitusaikoja olikin vaikka kuinka monta. Seuraavalla viikolla pääsimme kokeilemaan pyöriä ja miettimään paikan päälle parhaita ratkaisuja pyörän lisävälineiksi.
Painostusta ja edelleen painostusta. Jos haluaa lapselleen lain mukaisia palveluita, niin se vaatii soittoja ja tarkistussoittoja. Mikään ei toimi ilman omaa aktiivisuutta.
Loppu hyvin. Nipsulla on pyörä. Se on 12-tuumainen Haverick, jossa polkimet polkevat itsestään renkaiden pyöriessä. Jalkaterät laitetaan remmeillä polkimiin kiinni ja säärien kohdalla on vielä lisäremmit. Satula on leveä aikuisten satula. Istuma-asento on todella pysty ja ohjaustangossa on tarttumista helpottavat erityispidikkeet. Ja tietenkin kilikello asennettiin myös Nipsun toiveesta.
Heti ensimmäisenä iltana Nipsu lähti polkemaan pyörällä itse. Ylämäissä hän tarvitsee vielä apua, mutta tasaisella viilettää menemään itsekseen. Voi sitä onnen tunnetta! Nipsu on itse aivan innoissaan uudesta pyörästään ja siitä, että pääsee sillä itse kulkemaan. Ja minä olen superylpeä pojasta. Arvaatte varmaan, että tippa linssissä oltiin taas kerran.
Painostusta ja edelleen painostusta. Jos haluaa lapselleen lain mukaisia palveluita, niin se vaatii soittoja ja tarkistussoittoja. Mikään ei toimi ilman omaa aktiivisuutta.
Loppu hyvin. Nipsulla on pyörä. Se on 12-tuumainen Haverick, jossa polkimet polkevat itsestään renkaiden pyöriessä. Jalkaterät laitetaan remmeillä polkimiin kiinni ja säärien kohdalla on vielä lisäremmit. Satula on leveä aikuisten satula. Istuma-asento on todella pysty ja ohjaustangossa on tarttumista helpottavat erityispidikkeet. Ja tietenkin kilikello asennettiin myös Nipsun toiveesta.
Heti ensimmäisenä iltana Nipsu lähti polkemaan pyörällä itse. Ylämäissä hän tarvitsee vielä apua, mutta tasaisella viilettää menemään itsekseen. Voi sitä onnen tunnetta! Nipsu on itse aivan innoissaan uudesta pyörästään ja siitä, että pääsee sillä itse kulkemaan. Ja minä olen superylpeä pojasta. Arvaatte varmaan, että tippa linssissä oltiin taas kerran.
torstai 7. kesäkuuta 2018
Sota hyttysiä vastaan
Minun ja poikien kesäloma alkoi. Lähdimme lauantaina mökille. Tällä kertaa lähtö ei ollut täysin vapaaehtoinen, kesäkeittiön toimitus oli sovittu alkuviikolle ja sitä piti mennä vastaanottamaan. Olisin halunnut parannella räkäisiä jätkiä vielä kotona, mutta vaihtoehtoja ei ollut.
Isimies oli käynyt äijäporukalla mökillä edellisenä viikonloppuna ja heidän viestinsä oli selvä: itikoita oli paljon. Ajattelin, että äijien raportoimat mökin sisällä olleet hyttyset olivat mukana olleen koiran seuralaisia. Varustauduimme silti jo etukäteen hyttyssotaa vastaan mielestämme hyvin.
Lauantaina illalla saavuttiin mökin pihaan, kaikilla päällään t-paidat ja shortsit. Pojat pikavauhtia mökkiin sisälle, koska hyökkäys alkoi heti. Pihalle viritettiin Mosquito Magnet Independence -laite. Terassin pöydälle laitettiin Thermacell. Tuo Thermacell oli itselleni uusi laite, ja hiukan olin skeptinen sen toimivuudesta. Viisi minuuttia ja terassilla pystyi taas olemaan shortseissa, aivan uskomatonta! Laite maksaa vähän vajaa 30 €, yksi butaanikaasupatruuna ja kolme "myrkky"mattoa riittävät noin 12 tuntia. Erittäin vahva suositus tälle, perinteiset hyttyssavut voi unohtaa täysin.
Mosquito Magnet alkoi imemään sisuksiinsa hyttysiä, mutta sen teho tulee näkyviin vasta monen vuorokauden päästä.
Kaikki siis hyvin lauantai-illalla. Nukkumaan mennessämme mökissä alkoi kuulua ininää, mutta kuvittelin vain muutaman vihollisen eksyneen sisälle. Yö meni levottomasti, jossain vaiheessa Isimies siirtyi Niiskun kanssa samaan sänkyyn.
Aamulla paljastui totuus. Joka helvetin paikka mökin sisällä oli täynnä hyttysiä. Ja siis todella tarkoitan täynnä. Eipä mikään ihme, että Niisku oli nukkunut huonosti. Hänen päänsä oli täysin syöty. Ja tarkoitan täysin. Otsassa, päänahassa, kaulassa ja poskissa oli kymmenittäin, varmasti lähempänä sata, pistosta. Metrin päässä nukkuneella Nipsulla pistoja oli "vain" parikymmentä.
Olin aikaisemmin ostanut lähinnä vitsiksi paristoilla toimivan sähkökärpäslätkän. Tässä tilanteessa tuo lelu paljastui yllättävän toimivaksi. Aloin lätkimään sillä itikoita. Ei ollut mitään väliä, mihin hyttysiä tappoi, suoraan ikkunoita vasten läiskien, valkoisia seiniä päin, verhot olivat niitä täynnä ja surutta rutistin vain ne kuoliaaksi verhojen sisään.
Sisätilat saatiin suhteellisen siedettävään kuntoon ja ulkonakin oli mukava oleilla, kun tuuli piti isommat parvet poissa. Tunnin ulkohommien jälkeen kävin sisällä, voi vittu, joka paikassa inisi taas. Kävi selväksi, että jotain lisätoimia vaadittaisiin, jos haluaisimme viettää mökillä toisen yön.
Isimies ajoi lähimpään kaupunkiin (reilu 50 km suunta). Kolmesta eri kaupasta saatiin täydennystä meidän hyttyssotaa vastaan. Sisätiloihin soveltuva, pistorasiaan laitettava Raid Liquid Electric yhdestä paikasta. Seuraavasta paikasta invertteri, jolla saadaan muutettua aurinkokennon 12 voltin tasajännite tuon Raidin vaatimaksi 230 V vaihtojännitteeksi. Ja vielä yhdestä kaupasta sänkyjen ympärille viritettävät hyönteisverkot. Olimme valmiita seuraavaan yöhön.
Kaksi seuraavaa yötä meni nukkuessa rauhallisesti. Pojat eivät repineet prinssiverhojaan, Niiskua ei erityisemmin vaivanneet pistokset. Annoin monen päivän ajan pojille täyden annoksen lasten Zyrteciä ja se ehkä esti pahimman kutinan. Raid ilmeisesti tappoi sisätiloista kaikki itikat. Ulkona Mosquito Magnetin verkko oli jo täpötäynnä vihollisia.
Tällä kertaa selvisimme hyttyssodasta voittajina. Olemme ainakin varustautuneet maksimipanoksin seuraavaan koitokseen.
Isimies oli käynyt äijäporukalla mökillä edellisenä viikonloppuna ja heidän viestinsä oli selvä: itikoita oli paljon. Ajattelin, että äijien raportoimat mökin sisällä olleet hyttyset olivat mukana olleen koiran seuralaisia. Varustauduimme silti jo etukäteen hyttyssotaa vastaan mielestämme hyvin.
Lauantaina illalla saavuttiin mökin pihaan, kaikilla päällään t-paidat ja shortsit. Pojat pikavauhtia mökkiin sisälle, koska hyökkäys alkoi heti. Pihalle viritettiin Mosquito Magnet Independence -laite. Terassin pöydälle laitettiin Thermacell. Tuo Thermacell oli itselleni uusi laite, ja hiukan olin skeptinen sen toimivuudesta. Viisi minuuttia ja terassilla pystyi taas olemaan shortseissa, aivan uskomatonta! Laite maksaa vähän vajaa 30 €, yksi butaanikaasupatruuna ja kolme "myrkky"mattoa riittävät noin 12 tuntia. Erittäin vahva suositus tälle, perinteiset hyttyssavut voi unohtaa täysin.
Mosquito Magnet alkoi imemään sisuksiinsa hyttysiä, mutta sen teho tulee näkyviin vasta monen vuorokauden päästä.
Kaikki siis hyvin lauantai-illalla. Nukkumaan mennessämme mökissä alkoi kuulua ininää, mutta kuvittelin vain muutaman vihollisen eksyneen sisälle. Yö meni levottomasti, jossain vaiheessa Isimies siirtyi Niiskun kanssa samaan sänkyyn.
Aamulla paljastui totuus. Joka helvetin paikka mökin sisällä oli täynnä hyttysiä. Ja siis todella tarkoitan täynnä. Eipä mikään ihme, että Niisku oli nukkunut huonosti. Hänen päänsä oli täysin syöty. Ja tarkoitan täysin. Otsassa, päänahassa, kaulassa ja poskissa oli kymmenittäin, varmasti lähempänä sata, pistosta. Metrin päässä nukkuneella Nipsulla pistoja oli "vain" parikymmentä.
Olin aikaisemmin ostanut lähinnä vitsiksi paristoilla toimivan sähkökärpäslätkän. Tässä tilanteessa tuo lelu paljastui yllättävän toimivaksi. Aloin lätkimään sillä itikoita. Ei ollut mitään väliä, mihin hyttysiä tappoi, suoraan ikkunoita vasten läiskien, valkoisia seiniä päin, verhot olivat niitä täynnä ja surutta rutistin vain ne kuoliaaksi verhojen sisään.
Sisätilat saatiin suhteellisen siedettävään kuntoon ja ulkonakin oli mukava oleilla, kun tuuli piti isommat parvet poissa. Tunnin ulkohommien jälkeen kävin sisällä, voi vittu, joka paikassa inisi taas. Kävi selväksi, että jotain lisätoimia vaadittaisiin, jos haluaisimme viettää mökillä toisen yön.
Isimies ajoi lähimpään kaupunkiin (reilu 50 km suunta). Kolmesta eri kaupasta saatiin täydennystä meidän hyttyssotaa vastaan. Sisätiloihin soveltuva, pistorasiaan laitettava Raid Liquid Electric yhdestä paikasta. Seuraavasta paikasta invertteri, jolla saadaan muutettua aurinkokennon 12 voltin tasajännite tuon Raidin vaatimaksi 230 V vaihtojännitteeksi. Ja vielä yhdestä kaupasta sänkyjen ympärille viritettävät hyönteisverkot. Olimme valmiita seuraavaan yöhön.
Kaksi seuraavaa yötä meni nukkuessa rauhallisesti. Pojat eivät repineet prinssiverhojaan, Niiskua ei erityisemmin vaivanneet pistokset. Annoin monen päivän ajan pojille täyden annoksen lasten Zyrteciä ja se ehkä esti pahimman kutinan. Raid ilmeisesti tappoi sisätiloista kaikki itikat. Ulkona Mosquito Magnetin verkko oli jo täpötäynnä vihollisia.
Tällä kertaa selvisimme hyttyssodasta voittajina. Olemme ainakin varustautuneet maksimipanoksin seuraavaan koitokseen.
perjantai 1. kesäkuuta 2018
Siitäkin selvittiin
Kaksi kiireisintä viikkoa töissä. Olin aikatauluttanut omat tekemiset tarkasti, että ehdin hoitamaan kaiken ennen loman alkamista.
Pojat tulevat kipeäksi. Taloyhtiön puolesta tulee akuutteja hoidettavia asioita liian monta. Kesäkeittiön toimitus mökille ja siihen liittyvät noin miljoona asiaa painavat päälle.
Yöunet on menetetty. Päässä suhisee taas.
Mutta nyt huokaisen syvään. Kaikki järjestyy. Työt sain tehtyä ennätysajassa iltaisin, kun pakenin kotoa kirjaston hiljaiseen tilaan tuijottamaan läppärin ruutua. Poikien laryngiitit/kuumeet/flunssat ovat toivottavasti voiton puolella, enää jännitetään mahdollisia korvatulehduksia ja muita jälkitauteja. Taloyhtiön akuuteimmat paperit ovat hoidettu, muut voivat odottaa ensi viikkoon.
Kesäkeittiön osat tulevat mökin pihalle ehkä maanantaina, pohjaa ei ole tehty, mutta ei sillekään mitään voi.
Sunnuntaina alkaa mun loma. Poikien viimeinen päiväkotipäivä oli eilen, kävimme yhdessä vain hakemassa kaikki heidän tavaransa, kunto ei vielä sallinut hoitoon jäämistä. Kun pääsimme päiväkodin varavaate-, kurahousu-, kokovuodenpiirustukset - kuorman kanssa kotiin (pyörän peräkärry oli umpitäynnä), tajusin, että en ollut kunnolla kiittänyt avustajaa menneestä kaudesta. Vuoden mutsi -palkinto taas kerran.
Pojat tulevat kipeäksi. Taloyhtiön puolesta tulee akuutteja hoidettavia asioita liian monta. Kesäkeittiön toimitus mökille ja siihen liittyvät noin miljoona asiaa painavat päälle.
Yöunet on menetetty. Päässä suhisee taas.
Mutta nyt huokaisen syvään. Kaikki järjestyy. Työt sain tehtyä ennätysajassa iltaisin, kun pakenin kotoa kirjaston hiljaiseen tilaan tuijottamaan läppärin ruutua. Poikien laryngiitit/kuumeet/flunssat ovat toivottavasti voiton puolella, enää jännitetään mahdollisia korvatulehduksia ja muita jälkitauteja. Taloyhtiön akuuteimmat paperit ovat hoidettu, muut voivat odottaa ensi viikkoon.
Kesäkeittiön osat tulevat mökin pihalle ehkä maanantaina, pohjaa ei ole tehty, mutta ei sillekään mitään voi.
Sunnuntaina alkaa mun loma. Poikien viimeinen päiväkotipäivä oli eilen, kävimme yhdessä vain hakemassa kaikki heidän tavaransa, kunto ei vielä sallinut hoitoon jäämistä. Kun pääsimme päiväkodin varavaate-, kurahousu-, kokovuodenpiirustukset - kuorman kanssa kotiin (pyörän peräkärry oli umpitäynnä), tajusin, että en ollut kunnolla kiittänyt avustajaa menneestä kaudesta. Vuoden mutsi -palkinto taas kerran.
keskiviikko 16. toukokuuta 2018
Mökkikausi virallisesti avattu
Helteet saapuivat, ihanaa. Pojille leikattiin 6 mm:n kesätukat ajatuksena helpottaa vanhempien tekemää jokailtaista punkkisyyniä.
Avasimme mökkikauden koko perheen voimin viime viikonloppuna. Isimies lähti mökille jo helatorstaina, koska hän voi tehdä etäpäivän missä vain nettiyhteyden päässä. Minä menin poikien kanssa perjantai-illalla Onnibussilla perässä. Viikonloppu oli työntäyteinen, mutta silti rentouttava. Lauantai sujahti nopeasti trampoliinia kootessa ja laituria veteen laskiessa. Sunnuntaina tehtiin puuhommia ja tyhjennettiin huussi.
Nipsu pääsi selvästi paremmin liikkumaan mökin pihalla verrattuna viime syksyyn. Hän jopa "juoksi" pientä osittain laatoitettua mäenrinnettä alas Niiskun perässä. Minun teki mieli huutaa perään pysähtymiskäskyä, mutta onneksi en sitä tehnyt. Jos/kun Nipsu kaatuu "juostessaan", niin varmasti ihon paikkaamiseen tarvitaan vähintään laastari. Mutta tärkein Nipsun terapiamuoto on liikkuminen ja varsinkin erilaisissa maastoissa liikkuminen, joten meidän mielestämme hän saa mennä minne ikinä pääsee ja niin lujaa kuin haluaa. Mökkipihan maasto viettää jyrkemmin järvenrantaa kohti ja sinne menevä polku on epätasainen eikä Nipsu pääse itsenäisesti kävelemään rantaan. Tämä on ainoastaan hyvä juttu. Ei tarvitse olla koko ajan silmät selässä.
Sunnuntaina kotimatkalla Nipsu kiemurteli autossa istuessaan. Aluksi luulin, että hänellä olisi vessahätä. Kiemurtelu lisääntyi ja lopulta Nipsu sanoi tuskaisesti, että sattuu. Mihin sattuu? Tänne ja osoitti jalkojaan. Otin etupenkiltä käsin Nipsun jaloista sandaalit ja dafot pois, eikä sen jälkeen ollut ongelmaa. Arvoitukseksi jäi, mikä aiheutti pojalle kipua jalkoihin. Koko päivän jaloissa olleet dafot? Dafot yhdistettynä hikisiin sukkiin? Joka tapauksessa päätin, että kuumilla ilmoilla Nipsulla ei enää pidetä dafoja. Jätkä saa viipottaa ulkona tennareilla. Tästä asiasta fysioterapeutti olisi ehkä eri mieltä, koska tennarit eivät mitenkään tue jalkoja. Mutta tällä kertaa en kysynyt fyssarin mielipidettä, vaan menin oman fiiliksen mukaan. Nipsun meno ulkona on selvästi rennomman näköistä, kun jaloissa ei ole muovisia dafoja rajoittamassa jalan luonnollisia (tai Nipsun tapauksessa vääränlaisia) liikkeitä.
Avasimme mökkikauden koko perheen voimin viime viikonloppuna. Isimies lähti mökille jo helatorstaina, koska hän voi tehdä etäpäivän missä vain nettiyhteyden päässä. Minä menin poikien kanssa perjantai-illalla Onnibussilla perässä. Viikonloppu oli työntäyteinen, mutta silti rentouttava. Lauantai sujahti nopeasti trampoliinia kootessa ja laituria veteen laskiessa. Sunnuntaina tehtiin puuhommia ja tyhjennettiin huussi.
 |
| Äitienpäivälahjat: kortit ja itsetehdyt korut (joita pojat pitävät itse koko ajan) |
Nipsu pääsi selvästi paremmin liikkumaan mökin pihalla verrattuna viime syksyyn. Hän jopa "juoksi" pientä osittain laatoitettua mäenrinnettä alas Niiskun perässä. Minun teki mieli huutaa perään pysähtymiskäskyä, mutta onneksi en sitä tehnyt. Jos/kun Nipsu kaatuu "juostessaan", niin varmasti ihon paikkaamiseen tarvitaan vähintään laastari. Mutta tärkein Nipsun terapiamuoto on liikkuminen ja varsinkin erilaisissa maastoissa liikkuminen, joten meidän mielestämme hän saa mennä minne ikinä pääsee ja niin lujaa kuin haluaa. Mökkipihan maasto viettää jyrkemmin järvenrantaa kohti ja sinne menevä polku on epätasainen eikä Nipsu pääse itsenäisesti kävelemään rantaan. Tämä on ainoastaan hyvä juttu. Ei tarvitse olla koko ajan silmät selässä.
Sunnuntaina kotimatkalla Nipsu kiemurteli autossa istuessaan. Aluksi luulin, että hänellä olisi vessahätä. Kiemurtelu lisääntyi ja lopulta Nipsu sanoi tuskaisesti, että sattuu. Mihin sattuu? Tänne ja osoitti jalkojaan. Otin etupenkiltä käsin Nipsun jaloista sandaalit ja dafot pois, eikä sen jälkeen ollut ongelmaa. Arvoitukseksi jäi, mikä aiheutti pojalle kipua jalkoihin. Koko päivän jaloissa olleet dafot? Dafot yhdistettynä hikisiin sukkiin? Joka tapauksessa päätin, että kuumilla ilmoilla Nipsulla ei enää pidetä dafoja. Jätkä saa viipottaa ulkona tennareilla. Tästä asiasta fysioterapeutti olisi ehkä eri mieltä, koska tennarit eivät mitenkään tue jalkoja. Mutta tällä kertaa en kysynyt fyssarin mielipidettä, vaan menin oman fiiliksen mukaan. Nipsun meno ulkona on selvästi rennomman näköistä, kun jaloissa ei ole muovisia dafoja rajoittamassa jalan luonnollisia (tai Nipsun tapauksessa vääränlaisia) liikkeitä.
keskiviikko 25. huhtikuuta 2018
Pissakiintiö täynnä
Niisku on ollut lokakuusta asti ilman päivävaippaa. Näihin 7 kuukauteen on sisältynyt noin kymmenen vahingotonta päivää.
Noin kuukauden ajan ilmassa on ollut pientä edistymistä. Vahingot ovat olleet todella pieniä ja Niisku on käynyt jopa kaksi kertaa oma-aloitteisesti potalla.
Kunnes tänään. Aamupäivällä päiväkodissa ulkoillessa haalari ja kumisaappaat sisäpuolelta märkiä (ei sadevedestä). Hain pojat kotiin klo 12, koska heidän päiväkotinsa laitettiin kiinni ulosmarssin takia. Kaksi pikkuvahinkoa kotona. Laitoin Palomies Samin pyörimään dvd:ltä, että sain tehtyä muutaman homman. Sohva läpimärkä.
Jos joku vielä uskaltaa mainostaa mulle helposti kuivaksi oppivia lapsia, niin olen valmis antamaan litsarin.
SEITSEMÄN KUUKAUTTA. Juuri nyt mun pissakiintiö olisi täynnä. Mutta koska vaihtoehtoja ei ole, niin olen kannustava äiti, hengitän syvään ja lasken kymmeneen, nostan pojan suihkuun ja laitan pesukoneen päälle taas kerran.
Noin kuukauden ajan ilmassa on ollut pientä edistymistä. Vahingot ovat olleet todella pieniä ja Niisku on käynyt jopa kaksi kertaa oma-aloitteisesti potalla.
Kunnes tänään. Aamupäivällä päiväkodissa ulkoillessa haalari ja kumisaappaat sisäpuolelta märkiä (ei sadevedestä). Hain pojat kotiin klo 12, koska heidän päiväkotinsa laitettiin kiinni ulosmarssin takia. Kaksi pikkuvahinkoa kotona. Laitoin Palomies Samin pyörimään dvd:ltä, että sain tehtyä muutaman homman. Sohva läpimärkä.
Jos joku vielä uskaltaa mainostaa mulle helposti kuivaksi oppivia lapsia, niin olen valmis antamaan litsarin.
SEITSEMÄN KUUKAUTTA. Juuri nyt mun pissakiintiö olisi täynnä. Mutta koska vaihtoehtoja ei ole, niin olen kannustava äiti, hengitän syvään ja lasken kymmeneen, nostan pojan suihkuun ja laitan pesukoneen päälle taas kerran.
maanantai 23. huhtikuuta 2018
Kun arki ei ole pilkuntarkkaa
Tiedättekö sen fiiliksen, kun lasten kanssa ollessa ei enää tarvitse koko ajan miettiä aikatauluja. Se on melkoisen mahtavaa.
Lauantaina lähdin poikien kanssa pyörä+peräkärry -yhdistelmällä polkemaan kohti lähellä pidettyjä markkinoita. Treffasimme Isimiehen paikan päällä, haimme ilmapallot puolueiden kojuilta ja ulkoistimme lounaan telttakahvilaan. Tällä kertaa lounaaksi oli muurinpohjalettuja ja pillimehu/kahvi. Takaisin kotiin palattuamme jatkoimme pihahommien tekemisellä ja auton sekä terassin pesulla. Kun verensokeri alkoi taas laskemaan, söimme markkinoilta ostetut lörtsyt välipalaksi. Pojat ajoivat pyörillä, "auttoivat" haravoimisessa ja leikkivät hiekkalaatikolla. Välillä piti ratkoa erimielisyyksiä ja auttaa kadonneen lapion etsimisessä, mutta loppujen lopuksi olimme ulkona päivälliseen asti. Aikuiset saivat tehtyä hommansa eikä lapsia tarvinnut viihdyttää.
Kuulostaa tavalliselta lauantailta? No niinhän se olikin. Hienoa siinä oli se, että pojat ovat kasvaneet ohi minuuttiaikatauluista ja pilkuntarkoista rutiineista. Lounaan voi korvata letuilla, päiväunille ei tarvitse mennä, välipalan voi syödä leikkien lomassa. Jos ruoka myöhästyy tunnilla, se ei ole kenellekään katastrofi. Olen itsekin oppinut ottamaan rennosti ja menemään tilanteen mukaan (en kaikissa asioissa, mutta alkutilanteeseen verrattuna kehitystä on tapahtunut).
Lauantaina lähdin poikien kanssa pyörä+peräkärry -yhdistelmällä polkemaan kohti lähellä pidettyjä markkinoita. Treffasimme Isimiehen paikan päällä, haimme ilmapallot puolueiden kojuilta ja ulkoistimme lounaan telttakahvilaan. Tällä kertaa lounaaksi oli muurinpohjalettuja ja pillimehu/kahvi. Takaisin kotiin palattuamme jatkoimme pihahommien tekemisellä ja auton sekä terassin pesulla. Kun verensokeri alkoi taas laskemaan, söimme markkinoilta ostetut lörtsyt välipalaksi. Pojat ajoivat pyörillä, "auttoivat" haravoimisessa ja leikkivät hiekkalaatikolla. Välillä piti ratkoa erimielisyyksiä ja auttaa kadonneen lapion etsimisessä, mutta loppujen lopuksi olimme ulkona päivälliseen asti. Aikuiset saivat tehtyä hommansa eikä lapsia tarvinnut viihdyttää.
Kuulostaa tavalliselta lauantailta? No niinhän se olikin. Hienoa siinä oli se, että pojat ovat kasvaneet ohi minuuttiaikatauluista ja pilkuntarkoista rutiineista. Lounaan voi korvata letuilla, päiväunille ei tarvitse mennä, välipalan voi syödä leikkien lomassa. Jos ruoka myöhästyy tunnilla, se ei ole kenellekään katastrofi. Olen itsekin oppinut ottamaan rennosti ja menemään tilanteen mukaan (en kaikissa asioissa, mutta alkutilanteeseen verrattuna kehitystä on tapahtunut).
lauantai 21. huhtikuuta 2018
Pompi, äiti, pompi!
Vihdoinkin kevät.
Viimeiset kaksi viikkoa ovat vierähtäneet tiiviisti akselilla työpaikka-koti-päiväkoti-ruokakauppa. Viikko sitten lauantaina oli pieni poikkeus tästä, kun MLL:n hoitaja oli poikien kanssa kuutisen tuntia ja me karattiin Isimiehen kanssa Messukeskukseen Kevätmessuille. Tarkoituksena oli katsastaa nopeasti messujen tarjonta kesäkeittiöiden osalta ja mennä sen jälkeen rauhassa syömään. Lopulta olimme koko ajan messuilla tankaten välillä skumpalla ja lopuksi ennen kotiinlähtöä vielä kakuilla. Kevätmessut olivat loistava inspiraation lähde mökkikautta ajatellen. Loppujen lopuksi tilasimme tällä viikolla kesäkeittiön mökille, joten nyt pitäisi saada mökkikunnalta toimenpidelupa uutta rakennusta varten. Suunnitelmissa on myös muuripadan hankinta pihalle (käytettynä, jos vain löytyy), kompostoivan puuceen pystytys, myös moottorisaha tykötarpeineenkin on ostoslistalla.
Kotonakin on kevätkausi avattu. Kävimme koko perheen pyöräretkellä viikko sitten. Niisku lähti matkaan potkupyörällään ja Nipsu suostui tulemaan pyörän peräkärryn kyytiin ilman sen suurempia taivutteluja. Nipsu selvästi ymmärtää sen, että hän ei osaa potkutella omalla nelipyöräisellään kovaa vauhtia. Toivomme hartaasti, että Nipsu saa apuvälinekeskuksesta oman polkupyörän pian, lähete tästä on laitettu eteenpäin jo marraskuussa. Nipsu sai uudet dafot ja normaali kenkäkriisi uusiin dafoihin liittyen on taas kärsitty viime viikkojen aikana. Voi että se on joka ikinen kerta yhtä suurta tuskaa löytää kengät, jotka mahtuvat dafojen päälle olematta kuitenkaan liian isot.
Naapurin trampoliinikin on päästy korkkaamaan tämän kevään osalta. Hoidin iltajumpan omalta osaltanikin trampoliinissa eilen, kun innostuin mukaan poikien pomppuihin. Kannustushuudot kuuluivat varmasti koko kortteliin ja mikä tärkeintä: vahinkoja ei mulle tällä kertaa tullut! Just niin. Puhun juuri "niistä lihaksista". Pienellä keskittymisellä onnistui isotkin pomput kuivilla housuilla. Hyvä minä! Pompi, äiti, pompi!
Viimeiset kaksi viikkoa ovat vierähtäneet tiiviisti akselilla työpaikka-koti-päiväkoti-ruokakauppa. Viikko sitten lauantaina oli pieni poikkeus tästä, kun MLL:n hoitaja oli poikien kanssa kuutisen tuntia ja me karattiin Isimiehen kanssa Messukeskukseen Kevätmessuille. Tarkoituksena oli katsastaa nopeasti messujen tarjonta kesäkeittiöiden osalta ja mennä sen jälkeen rauhassa syömään. Lopulta olimme koko ajan messuilla tankaten välillä skumpalla ja lopuksi ennen kotiinlähtöä vielä kakuilla. Kevätmessut olivat loistava inspiraation lähde mökkikautta ajatellen. Loppujen lopuksi tilasimme tällä viikolla kesäkeittiön mökille, joten nyt pitäisi saada mökkikunnalta toimenpidelupa uutta rakennusta varten. Suunnitelmissa on myös muuripadan hankinta pihalle (käytettynä, jos vain löytyy), kompostoivan puuceen pystytys, myös moottorisaha tykötarpeineenkin on ostoslistalla.
Kotonakin on kevätkausi avattu. Kävimme koko perheen pyöräretkellä viikko sitten. Niisku lähti matkaan potkupyörällään ja Nipsu suostui tulemaan pyörän peräkärryn kyytiin ilman sen suurempia taivutteluja. Nipsu selvästi ymmärtää sen, että hän ei osaa potkutella omalla nelipyöräisellään kovaa vauhtia. Toivomme hartaasti, että Nipsu saa apuvälinekeskuksesta oman polkupyörän pian, lähete tästä on laitettu eteenpäin jo marraskuussa. Nipsu sai uudet dafot ja normaali kenkäkriisi uusiin dafoihin liittyen on taas kärsitty viime viikkojen aikana. Voi että se on joka ikinen kerta yhtä suurta tuskaa löytää kengät, jotka mahtuvat dafojen päälle olematta kuitenkaan liian isot.
Naapurin trampoliinikin on päästy korkkaamaan tämän kevään osalta. Hoidin iltajumpan omalta osaltanikin trampoliinissa eilen, kun innostuin mukaan poikien pomppuihin. Kannustushuudot kuuluivat varmasti koko kortteliin ja mikä tärkeintä: vahinkoja ei mulle tällä kertaa tullut! Just niin. Puhun juuri "niistä lihaksista". Pienellä keskittymisellä onnistui isotkin pomput kuivilla housuilla. Hyvä minä! Pompi, äiti, pompi!
perjantai 6. huhtikuuta 2018
Pako mökille
Tutkintooni liittyvä työharjoittelu päättyi pääsiäisviikolla. Virallinen valmistumispäiväni on huhtikuun lopussa, jolloin saan tutkintopaperit kotiin. Palaan omaan vanhaan työhöni ensi maanantaina, joten tämän viikon olen "lomaillut". Lainausmerkeissä sen vuoksi, että tästä viikosta en saa rahaa mistään, ja olen samalla tehnyt päivittäin töitä. Lähes neljän vuoden poissaolon jälkeen omaan duuniin palaaminen hirvittää hiukan ja sitä pitää valmistella etukäteen aineistoja tekemällä ja ehkä tärkeimpänä henkisesti valmistautumalla.
Otin tähän "lomaviikkoon" myös pienen irtioton arkikuvioista. Vein pojat keskiviikkoaamuna päiväkotiin ja lähdin ajelemaan mökille päin. Olin sopinut nuohoojan kanssa treffit mökille puolen päivän aikaan. Aurinko paistoi ja lunta oli melkein polveen asti. Pulkan avulla sain raahattua tavarani mökille parin sadan metrin matkan, kun auto piti jättää kauemmas tien varteen. Mökillä on vanha puuhella, jota edelliset asukkaat eivät käyttäneet. Haluan sen ehdottomasti käyttöön ja nuohoojan oli tarkoitus tsekata hormin kunto. Siltä osin käynti meni pipariksi. Hellan pelti oli jäätynyt kiinni, eikä sitä saatu aukaistua.
Tullessa mökissä oli +1 astetta lämpöä sisällä. Koska hellaa ei voinut käyttää, lämmitin mökkiä pelkästään takan avulla. Nukkumaan mennessä mittari näytti jo +9, hurraa! Läppäri oli mukana, koska tarkoitus oli tehdä töitä, mutta eihän kohmeisilla sormilla mitään voinut tehdä. Sen sijaan villatumput kädessä makuupussin sisällä pystyi hyvin lukemaan romaania. Mukanani oli Eve Hietamiehen teos Hammaskeiju. Se jatkaa Antti ja Paavo Pasasen Yösyötöstä ja Tarhapäivästä tuttua tarinaa. Hekottelin ja välillä myös itkin yksinäni mökillä kirjaa lukiessa. Suosittelen! Tarhapäivä oli itselleni pettymys, mutta tämä kolmas kirja upposi minuun täysin.
Kirjan luvun ohessa tein mökillä myös pieniä hommia, kuten asensin pimennysverhon makkarin ikkunaan ja suunnittelin tulevan kesän remontteja. Mökki ja sauna ovat asuttavassa kunnossa, mutta jotta siellä olisi huoletonta ja mukavaa olla, parannettavaa on paljonkin. Koska lottovoittoa ei ole vieläkään tullut, pitänee tyytyä pieniin korjauksiin.
Alunperin tarkoituksenani oli yöpyä mökillä vielä toinenkin yö, mutta vesisade ja pesuveden puute saivat lähtemään kotiin jo torstaina illalla. Laiskotti niin paljon, että avannon hakkaaminen vesisateessa ei houkuttanut. Ja yllättävää kyllä, ikävä kahta pientä apinanpoikasta kohtaan oli jo suuri. Meillä tosiaan asuu nykyään kaksi pientä apinaa: viime aikojen suurinta huvia on painiminen, pieruvitsit ja leikkiröyhtäily.
Otin tähän "lomaviikkoon" myös pienen irtioton arkikuvioista. Vein pojat keskiviikkoaamuna päiväkotiin ja lähdin ajelemaan mökille päin. Olin sopinut nuohoojan kanssa treffit mökille puolen päivän aikaan. Aurinko paistoi ja lunta oli melkein polveen asti. Pulkan avulla sain raahattua tavarani mökille parin sadan metrin matkan, kun auto piti jättää kauemmas tien varteen. Mökillä on vanha puuhella, jota edelliset asukkaat eivät käyttäneet. Haluan sen ehdottomasti käyttöön ja nuohoojan oli tarkoitus tsekata hormin kunto. Siltä osin käynti meni pipariksi. Hellan pelti oli jäätynyt kiinni, eikä sitä saatu aukaistua.
 |
| Tämä ihanuus pitää saada toimimaan. |
Tullessa mökissä oli +1 astetta lämpöä sisällä. Koska hellaa ei voinut käyttää, lämmitin mökkiä pelkästään takan avulla. Nukkumaan mennessä mittari näytti jo +9, hurraa! Läppäri oli mukana, koska tarkoitus oli tehdä töitä, mutta eihän kohmeisilla sormilla mitään voinut tehdä. Sen sijaan villatumput kädessä makuupussin sisällä pystyi hyvin lukemaan romaania. Mukanani oli Eve Hietamiehen teos Hammaskeiju. Se jatkaa Antti ja Paavo Pasasen Yösyötöstä ja Tarhapäivästä tuttua tarinaa. Hekottelin ja välillä myös itkin yksinäni mökillä kirjaa lukiessa. Suosittelen! Tarhapäivä oli itselleni pettymys, mutta tämä kolmas kirja upposi minuun täysin.
Kirjan luvun ohessa tein mökillä myös pieniä hommia, kuten asensin pimennysverhon makkarin ikkunaan ja suunnittelin tulevan kesän remontteja. Mökki ja sauna ovat asuttavassa kunnossa, mutta jotta siellä olisi huoletonta ja mukavaa olla, parannettavaa on paljonkin. Koska lottovoittoa ei ole vieläkään tullut, pitänee tyytyä pieniin korjauksiin.
Alunperin tarkoituksenani oli yöpyä mökillä vielä toinenkin yö, mutta vesisade ja pesuveden puute saivat lähtemään kotiin jo torstaina illalla. Laiskotti niin paljon, että avannon hakkaaminen vesisateessa ei houkuttanut. Ja yllättävää kyllä, ikävä kahta pientä apinanpoikasta kohtaan oli jo suuri. Meillä tosiaan asuu nykyään kaksi pientä apinaa: viime aikojen suurinta huvia on painiminen, pieruvitsit ja leikkiröyhtäily.
keskiviikko 21. maaliskuuta 2018
Toistoa, paljon toistoa
Ei saa vertailla lapsia keskenään, tiedän sen. Mutta ei
sille mitään mahda. Varsinkin, kun meidän pojat ovat identtisiä, mutta
lähtökohdat elämään ovat niin täysin erilaiset.
Tiedän, että Nipsulla tulee olemaan liikuntavammansa vuoksi
erilaisia haasteita myös muilla osa-alueilla. Jo nyt on selvää, että
hahmottaminen on vaikeaa. Alla olevassa kuvassa näkee kärjistetysti poikien
eron. Olimme WeeGee-museossa lastenfestareilla sunnuntaina ja siellä oli
tuollaisia paloja, joista sai tehdä haluamiaan kuvioita. Niisku sai
välittömästi ideasta kiinni, Nipsu ei opastamisen jälkeenkään ymmärtänyt miten
paloja voi laittaa toisiinsa kiinni ja rakentaa kuvioita. Nipsu ei myöskään
osaa tehdä yksinkertaistakaan palapeliä.
perjantai 9. maaliskuuta 2018
Uusi mahdollisuus talviretkelle
Uhosin, että emme tee metsäretkiä ennen lumien sulamista (tässä). Koskaan ei saa sanoa ei koskaan. Minulla oli maanantaina vapaapäivä ja päätin lähteä poikien kanssa kolmistaan Nuuksioon retkelle. Aamupäivän pakkaslukemat olivat sen verran kovia, että lähdimme liikkeelle vasta iltapäivällä pullakahvien nauttimisen jälkeen.
Päätin pysyä tyynenä, kannustavana ja iloisella mielellä tapahtui mitä hyvänsä. Ennenkuin pääsimme kotiovesta ulos, oli katastrofin aineksia jo ilmassa: TÄMÄ VILLASUKKA ON TYLSÄÄÄÄ, VÄÄÄÄ! Kun villasukan tylsyys oli selätetty, ahtaassa eteisessä tuli pientä tönimistä, jonka seurauksena yksi poski osui ikävästi kenkätelineen terävään kulmaan. Hengitin syvään, ja toistin mantraa mielessäni: tästä tulee hyvä retki, tästä tulee hyvä retki... Ulos päästyämme maailmanlopun aiheutti takapenkin istumajärjestys: RATTIPAIKKA ON MINUN LEMPIPAIKKANIIII, VÄÄÄÄ! Rakentavan keskustelun jälkeen kaikki istuivat autossa ja matka kohti Nuuksiota alkoi.
Päästyämme Nuuksioon alkoi sataa hiljalleen lunta. Parkkipaikalla oli vain yksi auto meidän lisäksemme. Pojat antoivat parastaan ja tutkimme innoissamme yhdessä karttaa. Oli ihanan rauhallista (jos ei oteta huomioon kahden kovaäänisen pikkupojan taukoamatonta juttelua ja kyselyä). Polku oli hyvin tallattu ja Nipsunkin oli helppo kävellä siinä. Päätimme oikaista nuotiopaikalle järven ylitse. Puolivälissä matkaa jään päällä oli loskaa enkä uskaltanut jatkaa matkaa. Täyskäännös ympäri ja matka jatkui turvallisempaa kiertoreittiä pitkin. Pojat väsyivät jo kävelyyn, mutta pulkan kyydissä oli tällä kertaa hauska olla, koska kyyti oli melko tasaista.
Saavuimme tutulle nuotiopaikalle. Pilkoin muutaman halon pienemmäksi ja Niisku juoksi edestakaisin viemässä yhden puun kerrallaan nuotiolle odottamaan. Tuli syttyi ensimmäisellä tikulla ja pojat laskivat pyllymäkeä notskin vieressä. Makkarat katosivat ennätysajassa ja atrian porkkanaletut maistuivat superhyviltä savuisina ja pinnaltaan rapeina (suosittelen testaamaan, maistui jopa mulle!). Kaiken kruunasi termarista hörpitty lämmin kaakao.
Kaikki nauroivat ja nauttivat retkestä. Minä olin tyytyväinen, että annoin talviretkelle toisen mahdollisuuden.
Päätin pysyä tyynenä, kannustavana ja iloisella mielellä tapahtui mitä hyvänsä. Ennenkuin pääsimme kotiovesta ulos, oli katastrofin aineksia jo ilmassa: TÄMÄ VILLASUKKA ON TYLSÄÄÄÄ, VÄÄÄÄ! Kun villasukan tylsyys oli selätetty, ahtaassa eteisessä tuli pientä tönimistä, jonka seurauksena yksi poski osui ikävästi kenkätelineen terävään kulmaan. Hengitin syvään, ja toistin mantraa mielessäni: tästä tulee hyvä retki, tästä tulee hyvä retki... Ulos päästyämme maailmanlopun aiheutti takapenkin istumajärjestys: RATTIPAIKKA ON MINUN LEMPIPAIKKANIIII, VÄÄÄÄ! Rakentavan keskustelun jälkeen kaikki istuivat autossa ja matka kohti Nuuksiota alkoi.
Päästyämme Nuuksioon alkoi sataa hiljalleen lunta. Parkkipaikalla oli vain yksi auto meidän lisäksemme. Pojat antoivat parastaan ja tutkimme innoissamme yhdessä karttaa. Oli ihanan rauhallista (jos ei oteta huomioon kahden kovaäänisen pikkupojan taukoamatonta juttelua ja kyselyä). Polku oli hyvin tallattu ja Nipsunkin oli helppo kävellä siinä. Päätimme oikaista nuotiopaikalle järven ylitse. Puolivälissä matkaa jään päällä oli loskaa enkä uskaltanut jatkaa matkaa. Täyskäännös ympäri ja matka jatkui turvallisempaa kiertoreittiä pitkin. Pojat väsyivät jo kävelyyn, mutta pulkan kyydissä oli tällä kertaa hauska olla, koska kyyti oli melko tasaista.
Saavuimme tutulle nuotiopaikalle. Pilkoin muutaman halon pienemmäksi ja Niisku juoksi edestakaisin viemässä yhden puun kerrallaan nuotiolle odottamaan. Tuli syttyi ensimmäisellä tikulla ja pojat laskivat pyllymäkeä notskin vieressä. Makkarat katosivat ennätysajassa ja atrian porkkanaletut maistuivat superhyviltä savuisina ja pinnaltaan rapeina (suosittelen testaamaan, maistui jopa mulle!). Kaiken kruunasi termarista hörpitty lämmin kaakao.
Kaikki nauroivat ja nauttivat retkestä. Minä olin tyytyväinen, että annoin talviretkelle toisen mahdollisuuden.
perjantai 2. maaliskuuta 2018
Kevät, ihan kohta
Taas kaksi viikkoa edellisestä postauksesta. Nähtäväksi jää, hiipuuko blogini tämän kevään aikana.
Perustin tämän itselleni eräänlaiseksi julkiseksi päiväkirjaksi, ajatusten purkupaikaksi ja myös virtuaaliseksi vertaistueksi. Halusin kertoa meidän arjesta. Blogilla on nyt ikää melkein 2,5 vuotta ja olen välillä lukenut omia vanhoja tekstejäni läpi ihmetellen: oliko meillä todella tuollaista?
Alkuvuosi 2018 on itselläni mennyt vuoristorataa. Keräsin itseni kasaan syksyn jäljiltä. Nautin lyhyistä työpäivistä harjoittelupaikassa. Käyn hiihtämässä monta kertaa viikossa. Sinnittelen olemattomilla tuloilla ja tuskailen poikien jalkojen kasvuvauhtia (kevätkenkiin tulee menemään taas niin paljon rahaa!). Haaveilen mökkikesästä (ja lottovoitosta mökin kunnostamista varten).
Koen jatkuvaa huonoäiti-syndroomaa Nipsun jumppaamisesta ja spastisen käden aktivoinnista. Kiroilen HUS:in byrokratiaa ja apuvälinekeskuksen toimimattomuutta. Laitan hakemuksen CP-liiton sopeutumisvalmennuskurssille ja toivon hartaasti, että meidät hyväksytään sinne.
Aurinko. Tänään taas 12 kilometrin pertsalenkki täydellisessä kelissä: pakkasta viisi astetta, pilvetön taivas, arskalasit silmillä ja hymy huulilla. Kevät, ihan nurkan takana jo.
Perustin tämän itselleni eräänlaiseksi julkiseksi päiväkirjaksi, ajatusten purkupaikaksi ja myös virtuaaliseksi vertaistueksi. Halusin kertoa meidän arjesta. Blogilla on nyt ikää melkein 2,5 vuotta ja olen välillä lukenut omia vanhoja tekstejäni läpi ihmetellen: oliko meillä todella tuollaista?
 |
| Pari viikkoa sitten tehty ukko on edelleen voimissaan, toinen käsi vain uupuu. |
Alkuvuosi 2018 on itselläni mennyt vuoristorataa. Keräsin itseni kasaan syksyn jäljiltä. Nautin lyhyistä työpäivistä harjoittelupaikassa. Käyn hiihtämässä monta kertaa viikossa. Sinnittelen olemattomilla tuloilla ja tuskailen poikien jalkojen kasvuvauhtia (kevätkenkiin tulee menemään taas niin paljon rahaa!). Haaveilen mökkikesästä (ja lottovoitosta mökin kunnostamista varten).
Koen jatkuvaa huonoäiti-syndroomaa Nipsun jumppaamisesta ja spastisen käden aktivoinnista. Kiroilen HUS:in byrokratiaa ja apuvälinekeskuksen toimimattomuutta. Laitan hakemuksen CP-liiton sopeutumisvalmennuskurssille ja toivon hartaasti, että meidät hyväksytään sinne.
Aurinko. Tänään taas 12 kilometrin pertsalenkki täydellisessä kelissä: pakkasta viisi astetta, pilvetön taivas, arskalasit silmillä ja hymy huulilla. Kevät, ihan nurkan takana jo.
perjantai 16. helmikuuta 2018
Rilliostoksilla
Nipsu sai vuosi sitten ensimmäiset silmälasinsa. Lähinäkö on huono, ja laseilla korjataan myös vahvaa karsastusta. Nuo ekat lasit saatiin sairaalasta.
Muutama viikko sitten oli jälleen puolivuosittainen kontrolli silmäpolilla. Lappuhoito toisen silmän päällä voidaan lopettaa, mutta lasien voimakkuutta pitää edelleen suurentaa, koska Nipsu näkee lähelle yhä huonommin. Toisiin laseihin saatiin maksusitoumus.
Kaupunki maksoi linssit ja niihin myös ohennukset sekä pienen osuuden kehyksistä. Loppuosa kehyksistä tuli itse maksettavaksi. Tärkein kehysten ominaisuus näin pienellä on niiden hyvä istuvuus (eivät hierrä ja pysyvät tukevasti päässä) ja kestävyys (kestävät myös taivuttelua). Nipsu sai valita kahdesta väristä itselleen mieluisimmat ja pojan valinta oli oranssit. Ja onhan noi uudet rillit sairaan tyylikkäät! Sopivat täydellisesti meidän jätkälle.
Uudet lasit päässä on mukava nauttia lumileikeistä. Minäkin olen monen vuoden tauon jälkeen käynyt hiihtämässä. Tyyli on perinteinen ja vauhti hidas; se tunne hiihtolenkin jälkeen pakkasen kylmettämissä poskipäissä ja käsivarsien lihaksissa (jos niitä on) on aivan mieletön. Toivottavasti saadaan nauttia vielä muutaman viikon ajan lumisesta maisemasta täällä etelässäkin. Rakastan lunta!
Muutama viikko sitten oli jälleen puolivuosittainen kontrolli silmäpolilla. Lappuhoito toisen silmän päällä voidaan lopettaa, mutta lasien voimakkuutta pitää edelleen suurentaa, koska Nipsu näkee lähelle yhä huonommin. Toisiin laseihin saatiin maksusitoumus.
Kaupunki maksoi linssit ja niihin myös ohennukset sekä pienen osuuden kehyksistä. Loppuosa kehyksistä tuli itse maksettavaksi. Tärkein kehysten ominaisuus näin pienellä on niiden hyvä istuvuus (eivät hierrä ja pysyvät tukevasti päässä) ja kestävyys (kestävät myös taivuttelua). Nipsu sai valita kahdesta väristä itselleen mieluisimmat ja pojan valinta oli oranssit. Ja onhan noi uudet rillit sairaan tyylikkäät! Sopivat täydellisesti meidän jätkälle.
 |
| Vanhat ylhäällä, uudet alhaalla. |
Uudet lasit päässä on mukava nauttia lumileikeistä. Minäkin olen monen vuoden tauon jälkeen käynyt hiihtämässä. Tyyli on perinteinen ja vauhti hidas; se tunne hiihtolenkin jälkeen pakkasen kylmettämissä poskipäissä ja käsivarsien lihaksissa (jos niitä on) on aivan mieletön. Toivottavasti saadaan nauttia vielä muutaman viikon ajan lumisesta maisemasta täällä etelässäkin. Rakastan lunta!
maanantai 5. helmikuuta 2018
Anteeksi Nuuksio
Olimme eilen sunnuntaina retkeilemässä Nuuksiossa. Meidän ensimmäinen talviretki, ja jos multa kysytään niin toistaiseksi myös viimeinen. Retkeillään mieluummin sulan maan aikaan.
Ajatuksena oli kävellä vajaan kilometrin päässä autosta olevalle nuotiopaikalle, paistaa makkarat, juoda termarista kaakaota ja nauttia ihanasta talvikelistä. Ja kyllähän me nuo kaikki tehtiin, mutta siihen yhdistettiin myös loputon määrä kitinää ja huutoa.
Meillä oli mukana pulkat ja lampaantaljat, jotta pojat saisivat istua niissä osan matkaa. Varsinkin Nipsulle kävely epätasaisella, lumisella polulla on raskasta ja tiesimme, että hän ei tulisi jaksamaan matkoja edestakaisin.
Mutta eihän siinä pulkan kyydissä voi istua, kun se keikkuu! Menomatka notskille meni yhden itkukohtauksen siivittämänä vielä suhteellisen hyvin, mulla oli vaan varpaat ihan jäässä. Nuotiopaikalla kitinä oli kovimmillaan: ei voinut istua vierekkäin, makkaraa meni liian iso pala suuhun, kaikki oli täydellisen huonosti. Yritimme oikaista järven ylitse takaisin autolle, mutta edelleenkään pulkkaan ei voinut istua eikä raskaassa lumihangessakaan voinut kävellä. Ihan muutama kirosana pääsi suusta.
Syvään hengitys, hermojen lataus, ja autolle päästyämme kaikki olivat taas onnellisia. Anteeksi muut retkeilijät ja kiitos, että jaksoitte kuunnella kitinää nuotiolla: me tullaan takaisin vasta huhtikuussa.
Ajatuksena oli kävellä vajaan kilometrin päässä autosta olevalle nuotiopaikalle, paistaa makkarat, juoda termarista kaakaota ja nauttia ihanasta talvikelistä. Ja kyllähän me nuo kaikki tehtiin, mutta siihen yhdistettiin myös loputon määrä kitinää ja huutoa.
Meillä oli mukana pulkat ja lampaantaljat, jotta pojat saisivat istua niissä osan matkaa. Varsinkin Nipsulle kävely epätasaisella, lumisella polulla on raskasta ja tiesimme, että hän ei tulisi jaksamaan matkoja edestakaisin.
Mutta eihän siinä pulkan kyydissä voi istua, kun se keikkuu! Menomatka notskille meni yhden itkukohtauksen siivittämänä vielä suhteellisen hyvin, mulla oli vaan varpaat ihan jäässä. Nuotiopaikalla kitinä oli kovimmillaan: ei voinut istua vierekkäin, makkaraa meni liian iso pala suuhun, kaikki oli täydellisen huonosti. Yritimme oikaista järven ylitse takaisin autolle, mutta edelleenkään pulkkaan ei voinut istua eikä raskaassa lumihangessakaan voinut kävellä. Ihan muutama kirosana pääsi suusta.
Syvään hengitys, hermojen lataus, ja autolle päästyämme kaikki olivat taas onnellisia. Anteeksi muut retkeilijät ja kiitos, että jaksoitte kuunnella kitinää nuotiolla: me tullaan takaisin vasta huhtikuussa.
maanantai 29. tammikuuta 2018
Tavoite saavutettu: lapset söivät pizzerian pitsaa
Edellisen postauksen aiheeseen liittyen: syömiseen liittyvät asiat ovat helpottuneet pojilla. Meidän tie otsikon lopputulokseen ei ole ollut helppo. Liki 2-vuotiaaksi asti soseita, ei sormiruokailua, erittäin valikoiva syöminen ja yhdessä vaiheessa ruokalakko.
Eilen uintireissun jälkeen kurvattiin Kotipizzan kautta ja noudettiin kaksi pitsaa kotiinviemisiksi. Opera upposi jätkiin! Jihaa!
Niisku on ollut se hankala tapaus syömiseen liittyen ja edelleen hän on valikoiva (siis suomeksi sanottuna nirso). Joskus syksyllä Niisku suostui laittamaan omenan palan huulilleen ja siitä seuraava edistysaskel oli mikroskooppisen pienen omenanpalan syöminen. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että poika syö jopa pari omenanlohkoa kerrallaan. Niiskun kasvisrepertuaari on laajentunut omenan lisäksi porkkanaan. Mieletöntä, sanon minä. Ja jos joku ihmettelee, niin kyllä, ainoat Niiskun tietoisesti syömät kasvikset ovat omena ja porkkana (perunaa tai bataattia en laske kasviskategoriaan, eikä ketsuppia lasketa tomaatiksi). Smoothien joukossa menee melkein mikä vaan hedelmä tai marja, mutta koostumuksen täytyy olla täysin sileä, eikä sattumia saa löytyä tai tulee täysstoppi.
Kaikkiruokaisen lapsen vanhempi ei välttämättä ymmärrä, kuinka paljon elämää helpottaa pitsaa syövä lapsi. Mutta meillä se on iso asia.
Eilen uintireissun jälkeen kurvattiin Kotipizzan kautta ja noudettiin kaksi pitsaa kotiinviemisiksi. Opera upposi jätkiin! Jihaa!
Niisku on ollut se hankala tapaus syömiseen liittyen ja edelleen hän on valikoiva (siis suomeksi sanottuna nirso). Joskus syksyllä Niisku suostui laittamaan omenan palan huulilleen ja siitä seuraava edistysaskel oli mikroskooppisen pienen omenanpalan syöminen. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että poika syö jopa pari omenanlohkoa kerrallaan. Niiskun kasvisrepertuaari on laajentunut omenan lisäksi porkkanaan. Mieletöntä, sanon minä. Ja jos joku ihmettelee, niin kyllä, ainoat Niiskun tietoisesti syömät kasvikset ovat omena ja porkkana (perunaa tai bataattia en laske kasviskategoriaan, eikä ketsuppia lasketa tomaatiksi). Smoothien joukossa menee melkein mikä vaan hedelmä tai marja, mutta koostumuksen täytyy olla täysin sileä, eikä sattumia saa löytyä tai tulee täysstoppi.
Kaikkiruokaisen lapsen vanhempi ei välttämättä ymmärrä, kuinka paljon elämää helpottaa pitsaa syövä lapsi. Mutta meillä se on iso asia.
keskiviikko 24. tammikuuta 2018
Kohta helpottaa (tai sitten ei)
Hengissä ollaan.
Viime kuukaudet ovat olleet äärimmäisen raskaita. Monta kertaa olisin halunnut kirjoittaa tänne, mutta en vaan pystynyt. Joulukuun puolessa välissä totesin Isimiehelle, että olen loppu. Totaalisen loppu. Se oli aallonpohja, ja sieltä on hiukkasen noustu ylöspäin.
Jaksa vielä hetki, kohta se helpottaa. Kun lapset kasvavat, se helpottaa. He tulevat omatoimisiksi, ja elämä helpottuu. Näin kaikki sanovat. Mutta mitä jos niin ei tapahdukaan? Miten sitten äiti (ja isä) jaksavat?
Ei meilläkään pelkkää ankeutta ole: Niisku osaa jo pukea suurimman osan vaatteistaan itse, enää on yksi puettava lapsi, koska Nipsuhan ei saa mitään itsenäisesti päälleen. Pojat leikkivät keskenään, toisinaan jopa pitkiä aikoja (tarkoittaa siis noin varttia).
Mutta nuo kahden pikku ihmisen suolistot. Ei vaan helpota, ei.
Miksi sitten oma jaksaminen tuli juuri nyt ääripäähänsä? Kaikki se 3,5 vuoden kertymä. Olemme eläneet melko normaalia lapsiperhe-elämää koko tämän ajan (tai mikä nyt on normaalia kenenkin mittapuulla, mutta anyway). En ole halunnut hukuttaa itseäni äitiyden alle. Olen pyrkinyt kohti unelmaani eli toista tutkintoa kohti lapsiperhehelvetin keskellä. Olemme pyörittäneet tätä koko systeemiä Isimiehen kanssa kahdestaan, ilman tukiverkostoa, ilman lastenhoitajia, ilman apukäsiä.
Syksyllä oma kroppani ilmoitti, että se on vanha ja tarvitsee säännöllistä liikuntaa pysyäkseen toimintakunnossa. Kuuntelin kroppaani ja aloin liikkumaan (en säännöllisesti, mutta kuitenkin).
Loppuvuodesta pääni ilmoitti, että se ei enää kestä huoli- ja stressikertymää. Pääni ei enää halunnut nukkua. Päässä pyörii ne miljoonat ajatukset tekemättömistä asioista, en pysty rentoutumaan. En nuku.
Kun yhdistää unettomuuden, uuden työharjoittelupaikan, tunnollisen työntekijän, pimeän talven, kaksi vaativaa (mutta ihanaa) pikkupoikaa, eritteiden ympärillä pyörivät lyhyet arki-illat, niin saadaan loppuun kulutettu äiti.
Koska en halua olla pelkkä valittaja, niin todetaan lopuksi mahdottoman iloinen asia: ensi kuun jälkeen on maaliskuu ja silloin päivät alkavat olla jo pidempiä kuin yöt. JEE!
Viime kuukaudet ovat olleet äärimmäisen raskaita. Monta kertaa olisin halunnut kirjoittaa tänne, mutta en vaan pystynyt. Joulukuun puolessa välissä totesin Isimiehelle, että olen loppu. Totaalisen loppu. Se oli aallonpohja, ja sieltä on hiukkasen noustu ylöspäin.
Jaksa vielä hetki, kohta se helpottaa. Kun lapset kasvavat, se helpottaa. He tulevat omatoimisiksi, ja elämä helpottuu. Näin kaikki sanovat. Mutta mitä jos niin ei tapahdukaan? Miten sitten äiti (ja isä) jaksavat?
Ei meilläkään pelkkää ankeutta ole: Niisku osaa jo pukea suurimman osan vaatteistaan itse, enää on yksi puettava lapsi, koska Nipsuhan ei saa mitään itsenäisesti päälleen. Pojat leikkivät keskenään, toisinaan jopa pitkiä aikoja (tarkoittaa siis noin varttia).
Mutta nuo kahden pikku ihmisen suolistot. Ei vaan helpota, ei.
Miksi sitten oma jaksaminen tuli juuri nyt ääripäähänsä? Kaikki se 3,5 vuoden kertymä. Olemme eläneet melko normaalia lapsiperhe-elämää koko tämän ajan (tai mikä nyt on normaalia kenenkin mittapuulla, mutta anyway). En ole halunnut hukuttaa itseäni äitiyden alle. Olen pyrkinyt kohti unelmaani eli toista tutkintoa kohti lapsiperhehelvetin keskellä. Olemme pyörittäneet tätä koko systeemiä Isimiehen kanssa kahdestaan, ilman tukiverkostoa, ilman lastenhoitajia, ilman apukäsiä.
Syksyllä oma kroppani ilmoitti, että se on vanha ja tarvitsee säännöllistä liikuntaa pysyäkseen toimintakunnossa. Kuuntelin kroppaani ja aloin liikkumaan (en säännöllisesti, mutta kuitenkin).
Loppuvuodesta pääni ilmoitti, että se ei enää kestä huoli- ja stressikertymää. Pääni ei enää halunnut nukkua. Päässä pyörii ne miljoonat ajatukset tekemättömistä asioista, en pysty rentoutumaan. En nuku.
Kun yhdistää unettomuuden, uuden työharjoittelupaikan, tunnollisen työntekijän, pimeän talven, kaksi vaativaa (mutta ihanaa) pikkupoikaa, eritteiden ympärillä pyörivät lyhyet arki-illat, niin saadaan loppuun kulutettu äiti.
Koska en halua olla pelkkä valittaja, niin todetaan lopuksi mahdottoman iloinen asia: ensi kuun jälkeen on maaliskuu ja silloin päivät alkavat olla jo pidempiä kuin yöt. JEE!
lauantai 6. tammikuuta 2018
Erityinen ja herkkis varahoidossa
Poikien oma päiväkoti oli kiinni kaksi viikkoa. Olin jätkien kanssa kotona joulun ja uuden vuoden välipäivät, mutta vuoden vaihtumisen jälkeen mun piti mennä harjoitteluun ja Isimiehellä ei ole lomaa. Pojat olivat siis neljä päivää päivystävässä päiväkodissa. Normaalisti he ovat pedagogisesti tuetussa ryhmässä (hieno nimitys integroidulle ryhmälle), jossa on yksi ylimääräinen lastentarhanopettaja ja lisäksi Nipsulle yhdelle suunnattu ryhmäavustaja (jep sanahirviö tämäkin, koska henkilökohtaista avustajaa ei myönnetä näin hyväkuntoiselle). Etukäteen tiedustelin, miten varahoidossa on huomioitu Nipsun normaalia suurempi avuntarve. Nipsuhan tarvitsee aikuista kaikkeen tekemiseen (mm. pukeminen, liikkuminen epätasaisella, tuolille kiipeäminen). Minulle ilmoitettiin, että avustajaa ei varapaikkaan saa, mutta henkilökunnan määrässä on kuulemma huomioitu.
Varahoito oli toisessa kerroksessa, ja sinne mentiin ulkokautta metalliportaita pitkin. Muistuttelin joka välissä kaikkia aikuisia siitä, että Nipsua ei saa päästää portaisiin yksin, koska vaarana on putoaminen. Oletushan on, että 3,5-vuotias osaa mennä ja tulla portaita. Nipsukin osaa, mutta tasapaino on heikko ja pienikin otteen herpaantuminen kaiteesta tai huomio muualle, niin hän on pää edellä alhaalla.
Mun tavoitteena näille neljälle päivälle oli, että pojat säilyisivät ilman suurempia henkisiä ja fyysisiä vammoja.
Lähtötilanne ja lopputulos erityisen eli Nipsun kohdalla:
- henkilökuntaa minimimäärä, omasta päiväkodista (ei omasta ryhmästä) yksi tuttu hoitaja, jolle annettiin tehtäväksi huolehtia dafoista ja peukkutuesta (silmälappua ei edes yritetty)
- dafot olivat päin helvettiä, joten jalkoihin tuli hirveät hankaumat (dafot jätettiin suosiolla pois viimeisiksi päiviksi)
- ei muita vammoja
Lähtötilanne ja lopputulos herkkiksen eli Niiskun kohdalla:
- on ollut ilman vaippaa 4 kuukautta, mutta edelleen tulee vahinkoja päivittäin, pysyy kuitenkin melko kuivana jos käytetään vessassa säännöllisesti (noin 2-3 tunnin välein)
- henkilökunta ei ehtinyt/viitsinyt/muistanut/ei-vaan-riittänyt-henkilökuntaa käyttää säännöllisesti vessassa TAI herkkis poika reagoi muuten vaan voimakkaasti uuteen tilanteeseen
- housut märkänä koko ajan
- nyt viikonloppuna kotona ei mitään ongelmaa, sama vanha systeemi jatkuu eli 1-3 vahinkoa päivässä, jos unohdetaan viedä potalle
- huuteli öisin äitiä ja isää
- roikkui tavallista enemmän lahkeessa
Maanantaina takaisin omaan päiväkotiin, jee!
Varahoito oli toisessa kerroksessa, ja sinne mentiin ulkokautta metalliportaita pitkin. Muistuttelin joka välissä kaikkia aikuisia siitä, että Nipsua ei saa päästää portaisiin yksin, koska vaarana on putoaminen. Oletushan on, että 3,5-vuotias osaa mennä ja tulla portaita. Nipsukin osaa, mutta tasapaino on heikko ja pienikin otteen herpaantuminen kaiteesta tai huomio muualle, niin hän on pää edellä alhaalla.
Mun tavoitteena näille neljälle päivälle oli, että pojat säilyisivät ilman suurempia henkisiä ja fyysisiä vammoja.
Lähtötilanne ja lopputulos erityisen eli Nipsun kohdalla:
- henkilökuntaa minimimäärä, omasta päiväkodista (ei omasta ryhmästä) yksi tuttu hoitaja, jolle annettiin tehtäväksi huolehtia dafoista ja peukkutuesta (silmälappua ei edes yritetty)
- dafot olivat päin helvettiä, joten jalkoihin tuli hirveät hankaumat (dafot jätettiin suosiolla pois viimeisiksi päiviksi)
- ei muita vammoja
Lähtötilanne ja lopputulos herkkiksen eli Niiskun kohdalla:
- on ollut ilman vaippaa 4 kuukautta, mutta edelleen tulee vahinkoja päivittäin, pysyy kuitenkin melko kuivana jos käytetään vessassa säännöllisesti (noin 2-3 tunnin välein)
- henkilökunta ei ehtinyt/viitsinyt/muistanut/ei-vaan-riittänyt-henkilökuntaa käyttää säännöllisesti vessassa TAI herkkis poika reagoi muuten vaan voimakkaasti uuteen tilanteeseen
- housut märkänä koko ajan
- nyt viikonloppuna kotona ei mitään ongelmaa, sama vanha systeemi jatkuu eli 1-3 vahinkoa päivässä, jos unohdetaan viedä potalle
- huuteli öisin äitiä ja isää
- roikkui tavallista enemmän lahkeessa
Maanantaina takaisin omaan päiväkotiin, jee!
keskiviikko 3. tammikuuta 2018
Jos vain nukkuisi
Pyhät oli ja meni. Ihan jees, en jaksa niistä sen enempää turista.
Tällä hetkellä tärkeintä on se, miten mut saadaan nukkumaan. Olen aina ollut herkkäuninen ja univaikeuksia on ollut kausittain jo pitkän aikaa. Muistan ekan kerran, kun tahtomattani valvoin koko yön, kun uni ei vaan tullut. Olin silloin parikymppinen ja seuraavana päivänä olimme menossa kaverin kanssa Ruisrockiin. Valvoin tuntemattomasta syystä koko edeltävän yön, mutta eihän yksi valvottu yö parikymppistä paljon hetkauta. Tilanne on eri, kun ikää on 40.
Välillä mulla on kausia, jolloin nukun hyvin. En ole koskaan ollut iltavirkku, vaan menen mielelläni ajoissa nukkumaan ja olen virkeimmilläni aamuisin. Kun vain se uni tulisi.
Poikien synnyttyä pumppasin maitoa 4 kuukautta. Ekat 3 kuukautta pojat olivat sairaalassa ja mulla oli herätyskello soittamassa joka helvetin yö klo 2.00. Heräsin, pumppasin maidot (mikä oli saatanan tuskallista sekin), huuhtelin pumpputarvikkeet ja menin takaisin sänkyyn (nukkumaan tai valvomaan). Poikien ensimmäisinä kuukausina kotona en paljon nukkunut, koska meillä lähinnä huudettiin ja käveltiin ympäri kämppää huutava lapsi sylissä. Tuli piste, jolloin en enää saanut unenpäästä kiinni lainkaan. Sain lääkäriltä pitkävaikutteista melatoniinia normaalin käsikauppamelatoniinin lisäksi. Eihän sillä nukkumisella niin väliä ollutkaan, kun päivien aikana ei tarvinnut huolehtia muusta kuin vauvoista. Päivät koostuivat kävelylenkeistä ja valmisruokien syömisestä.
Mutta nyt pitäisi ajatellakin jotain. Pitäisi kirjoittaa se helvetin opinnäytetyö niin hyvin, että kaikki sen hyväksyvät. Pitää käydä töissä harjoittelupaikassa ja esittää fiksua ja tuotteliasta ihmistä. Jos ei nuku öisin, niin kaikki tämä on mahdotonta.
Syksyn stressi aiheutti taas kerran mulle järkyttäviä univaikeuksia. En vaan saa unta. Olen tolkuttoman väsynyt iltaisin, mutta en pääse uneen. Mielestäni olen tehnyt asian eteen melko paljon: ei päikkäreitä (ne olisi muutenkin mahdottomat), samaan aikaan joka ilta sänkyyn, ei älylaitteita sänkyyn ja nyt kielsin itseltäni kaikki laitteet puoli tuntia ennen sänkyyn menoa. Mutta kun ei vaan nuku. Käsikauppamelatoniinit ovat olleet käytössä pitkän aikaa ja toleranssi niihin tottakai kohonnut. Yritän meditoida. Katson kelloa: taas 1.50 ja herätys soi 6.40. Tästäkään päivästä ei tule mitään. Päätä särkee ja oksettaa. Pelottaa ajaa autoa, koska huomiokyky on alentunut.
 |
| WeeGee:n lelumuseossa välipäivänä. |
Tällä hetkellä tärkeintä on se, miten mut saadaan nukkumaan. Olen aina ollut herkkäuninen ja univaikeuksia on ollut kausittain jo pitkän aikaa. Muistan ekan kerran, kun tahtomattani valvoin koko yön, kun uni ei vaan tullut. Olin silloin parikymppinen ja seuraavana päivänä olimme menossa kaverin kanssa Ruisrockiin. Valvoin tuntemattomasta syystä koko edeltävän yön, mutta eihän yksi valvottu yö parikymppistä paljon hetkauta. Tilanne on eri, kun ikää on 40.
Välillä mulla on kausia, jolloin nukun hyvin. En ole koskaan ollut iltavirkku, vaan menen mielelläni ajoissa nukkumaan ja olen virkeimmilläni aamuisin. Kun vain se uni tulisi.
Poikien synnyttyä pumppasin maitoa 4 kuukautta. Ekat 3 kuukautta pojat olivat sairaalassa ja mulla oli herätyskello soittamassa joka helvetin yö klo 2.00. Heräsin, pumppasin maidot (mikä oli saatanan tuskallista sekin), huuhtelin pumpputarvikkeet ja menin takaisin sänkyyn (nukkumaan tai valvomaan). Poikien ensimmäisinä kuukausina kotona en paljon nukkunut, koska meillä lähinnä huudettiin ja käveltiin ympäri kämppää huutava lapsi sylissä. Tuli piste, jolloin en enää saanut unenpäästä kiinni lainkaan. Sain lääkäriltä pitkävaikutteista melatoniinia normaalin käsikauppamelatoniinin lisäksi. Eihän sillä nukkumisella niin väliä ollutkaan, kun päivien aikana ei tarvinnut huolehtia muusta kuin vauvoista. Päivät koostuivat kävelylenkeistä ja valmisruokien syömisestä.
Mutta nyt pitäisi ajatellakin jotain. Pitäisi kirjoittaa se helvetin opinnäytetyö niin hyvin, että kaikki sen hyväksyvät. Pitää käydä töissä harjoittelupaikassa ja esittää fiksua ja tuotteliasta ihmistä. Jos ei nuku öisin, niin kaikki tämä on mahdotonta.
Syksyn stressi aiheutti taas kerran mulle järkyttäviä univaikeuksia. En vaan saa unta. Olen tolkuttoman väsynyt iltaisin, mutta en pääse uneen. Mielestäni olen tehnyt asian eteen melko paljon: ei päikkäreitä (ne olisi muutenkin mahdottomat), samaan aikaan joka ilta sänkyyn, ei älylaitteita sänkyyn ja nyt kielsin itseltäni kaikki laitteet puoli tuntia ennen sänkyyn menoa. Mutta kun ei vaan nuku. Käsikauppamelatoniinit ovat olleet käytössä pitkän aikaa ja toleranssi niihin tottakai kohonnut. Yritän meditoida. Katson kelloa: taas 1.50 ja herätys soi 6.40. Tästäkään päivästä ei tule mitään. Päätä särkee ja oksettaa. Pelottaa ajaa autoa, koska huomiokyky on alentunut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)