maanantai 29. tammikuuta 2018

Tavoite saavutettu: lapset söivät pizzerian pitsaa

Edellisen postauksen aiheeseen liittyen: syömiseen liittyvät asiat ovat helpottuneet pojilla. Meidän tie otsikon lopputulokseen ei ole ollut helppo. Liki 2-vuotiaaksi asti soseita, ei sormiruokailua, erittäin valikoiva syöminen ja yhdessä vaiheessa ruokalakko.

Eilen uintireissun jälkeen kurvattiin Kotipizzan kautta ja noudettiin kaksi pitsaa kotiinviemisiksi. Opera upposi jätkiin! Jihaa!

Niisku on ollut se hankala tapaus syömiseen liittyen ja edelleen hän on valikoiva (siis suomeksi sanottuna nirso). Joskus syksyllä Niisku suostui laittamaan omenan palan huulilleen ja siitä seuraava edistysaskel oli mikroskooppisen pienen omenanpalan syöminen. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että poika syö jopa pari omenanlohkoa kerrallaan. Niiskun kasvisrepertuaari on laajentunut omenan lisäksi porkkanaan. Mieletöntä, sanon minä. Ja jos joku ihmettelee, niin kyllä, ainoat Niiskun tietoisesti syömät kasvikset ovat omena ja porkkana (perunaa tai bataattia en laske kasviskategoriaan, eikä ketsuppia lasketa tomaatiksi). Smoothien joukossa menee melkein mikä vaan hedelmä tai marja, mutta koostumuksen täytyy olla täysin sileä, eikä sattumia saa löytyä tai tulee täysstoppi.

Kaikkiruokaisen lapsen vanhempi ei välttämättä ymmärrä, kuinka paljon elämää helpottaa pitsaa syövä lapsi. Mutta meillä se on iso asia.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Kohta helpottaa (tai sitten ei)

Hengissä ollaan.

Viime kuukaudet ovat olleet äärimmäisen raskaita. Monta kertaa olisin halunnut kirjoittaa tänne, mutta en vaan pystynyt. Joulukuun puolessa välissä totesin Isimiehelle, että olen loppu. Totaalisen loppu. Se oli aallonpohja, ja sieltä on hiukkasen noustu ylöspäin.

Jaksa vielä hetki, kohta se helpottaa. Kun lapset kasvavat, se helpottaa. He tulevat omatoimisiksi, ja elämä helpottuu. Näin kaikki sanovat. Mutta mitä jos niin ei tapahdukaan? Miten sitten äiti (ja isä) jaksavat?

Ei meilläkään pelkkää ankeutta ole: Niisku osaa jo pukea suurimman osan vaatteistaan itse, enää on yksi puettava lapsi, koska Nipsuhan ei saa mitään itsenäisesti päälleen. Pojat leikkivät keskenään, toisinaan jopa pitkiä aikoja (tarkoittaa siis noin varttia).

Mutta nuo kahden pikku ihmisen suolistot. Ei vaan helpota, ei.

Miksi sitten oma jaksaminen tuli juuri nyt ääripäähänsä? Kaikki se 3,5 vuoden kertymä. Olemme eläneet melko normaalia lapsiperhe-elämää koko tämän ajan (tai mikä nyt on normaalia kenenkin mittapuulla, mutta anyway). En ole halunnut hukuttaa itseäni äitiyden alle. Olen pyrkinyt kohti unelmaani eli toista tutkintoa kohti lapsiperhehelvetin keskellä. Olemme pyörittäneet tätä koko systeemiä Isimiehen kanssa kahdestaan, ilman tukiverkostoa, ilman lastenhoitajia, ilman apukäsiä.

Syksyllä oma kroppani ilmoitti, että se on vanha ja tarvitsee säännöllistä liikuntaa pysyäkseen toimintakunnossa. Kuuntelin kroppaani ja aloin liikkumaan (en säännöllisesti, mutta kuitenkin).

Loppuvuodesta pääni ilmoitti, että se ei enää kestä huoli- ja stressikertymää. Pääni ei enää halunnut nukkua. Päässä pyörii ne miljoonat ajatukset tekemättömistä asioista, en pysty rentoutumaan. En nuku.

Kun yhdistää unettomuuden, uuden työharjoittelupaikan, tunnollisen työntekijän, pimeän talven, kaksi vaativaa (mutta ihanaa) pikkupoikaa, eritteiden ympärillä pyörivät lyhyet arki-illat, niin saadaan loppuun kulutettu äiti.

Koska en halua olla pelkkä valittaja, niin todetaan lopuksi mahdottoman iloinen asia: ensi kuun jälkeen on maaliskuu ja silloin päivät alkavat olla jo pidempiä kuin yöt. JEE!

lauantai 6. tammikuuta 2018

Erityinen ja herkkis varahoidossa

Poikien oma päiväkoti oli kiinni kaksi viikkoa. Olin jätkien kanssa kotona joulun ja uuden vuoden välipäivät, mutta vuoden vaihtumisen jälkeen mun piti mennä harjoitteluun ja Isimiehellä ei ole lomaa. Pojat olivat siis neljä päivää päivystävässä päiväkodissa. Normaalisti he ovat pedagogisesti tuetussa ryhmässä (hieno nimitys integroidulle ryhmälle), jossa on yksi ylimääräinen lastentarhanopettaja ja lisäksi Nipsulle yhdelle suunnattu ryhmäavustaja (jep sanahirviö tämäkin, koska henkilökohtaista avustajaa ei myönnetä näin hyväkuntoiselle). Etukäteen tiedustelin, miten varahoidossa on huomioitu Nipsun normaalia suurempi avuntarve. Nipsuhan tarvitsee aikuista kaikkeen tekemiseen (mm. pukeminen, liikkuminen epätasaisella, tuolille kiipeäminen). Minulle ilmoitettiin, että avustajaa ei varapaikkaan saa, mutta henkilökunnan määrässä on kuulemma huomioitu.

Varahoito oli toisessa kerroksessa, ja sinne mentiin ulkokautta metalliportaita pitkin. Muistuttelin joka välissä kaikkia aikuisia siitä, että Nipsua ei saa päästää portaisiin yksin, koska vaarana on putoaminen. Oletushan on, että 3,5-vuotias osaa mennä ja tulla portaita. Nipsukin osaa, mutta tasapaino on heikko ja pienikin otteen herpaantuminen kaiteesta tai huomio muualle, niin hän on pää edellä alhaalla.

Mun tavoitteena näille neljälle päivälle oli, että pojat säilyisivät ilman suurempia henkisiä ja fyysisiä vammoja.

Lähtötilanne ja lopputulos erityisen eli Nipsun kohdalla:
- henkilökuntaa minimimäärä, omasta päiväkodista (ei omasta ryhmästä) yksi tuttu hoitaja, jolle annettiin tehtäväksi huolehtia dafoista ja peukkutuesta (silmälappua ei edes yritetty)
- dafot olivat päin helvettiä, joten jalkoihin tuli hirveät hankaumat (dafot jätettiin suosiolla pois viimeisiksi päiviksi)
- ei muita vammoja

Lähtötilanne ja lopputulos herkkiksen eli Niiskun kohdalla:
- on ollut ilman vaippaa 4 kuukautta, mutta edelleen tulee vahinkoja päivittäin, pysyy kuitenkin melko kuivana jos käytetään vessassa säännöllisesti (noin 2-3 tunnin välein)
- henkilökunta ei ehtinyt/viitsinyt/muistanut/ei-vaan-riittänyt-henkilökuntaa käyttää säännöllisesti vessassa TAI herkkis poika reagoi muuten vaan voimakkaasti uuteen tilanteeseen
- housut märkänä koko ajan
- nyt viikonloppuna kotona ei mitään ongelmaa, sama vanha systeemi jatkuu eli 1-3 vahinkoa päivässä, jos unohdetaan viedä potalle
- huuteli öisin äitiä ja isää
- roikkui tavallista enemmän lahkeessa

Maanantaina takaisin omaan päiväkotiin, jee!


keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Jos vain nukkuisi

Pyhät oli ja meni. Ihan jees, en jaksa niistä sen enempää turista.

WeeGee:n lelumuseossa välipäivänä.

Tällä hetkellä tärkeintä on se, miten mut saadaan nukkumaan. Olen aina ollut herkkäuninen ja univaikeuksia on ollut kausittain jo pitkän aikaa. Muistan ekan kerran, kun tahtomattani valvoin koko yön, kun uni ei vaan tullut. Olin silloin parikymppinen ja seuraavana päivänä olimme menossa kaverin kanssa Ruisrockiin. Valvoin tuntemattomasta syystä koko edeltävän yön, mutta eihän yksi valvottu yö parikymppistä paljon hetkauta. Tilanne on eri, kun ikää on 40.

Välillä mulla on kausia, jolloin nukun hyvin. En ole koskaan ollut iltavirkku, vaan menen mielelläni ajoissa nukkumaan ja olen virkeimmilläni aamuisin. Kun vain se uni tulisi.

Poikien synnyttyä pumppasin maitoa 4 kuukautta. Ekat 3 kuukautta pojat olivat sairaalassa ja mulla oli herätyskello soittamassa joka helvetin yö klo 2.00. Heräsin, pumppasin maidot (mikä oli saatanan tuskallista sekin), huuhtelin pumpputarvikkeet ja menin takaisin sänkyyn (nukkumaan tai valvomaan). Poikien ensimmäisinä kuukausina kotona en paljon nukkunut, koska meillä lähinnä huudettiin ja käveltiin ympäri kämppää huutava lapsi sylissä. Tuli piste, jolloin en enää saanut unenpäästä kiinni lainkaan. Sain lääkäriltä pitkävaikutteista melatoniinia normaalin käsikauppamelatoniinin lisäksi. Eihän sillä nukkumisella niin väliä ollutkaan, kun päivien aikana ei tarvinnut huolehtia muusta kuin vauvoista. Päivät koostuivat kävelylenkeistä ja valmisruokien syömisestä.

Mutta nyt pitäisi ajatellakin jotain. Pitäisi kirjoittaa se helvetin opinnäytetyö niin hyvin, että kaikki sen hyväksyvät. Pitää käydä töissä harjoittelupaikassa ja esittää fiksua ja tuotteliasta ihmistä. Jos ei nuku öisin, niin kaikki tämä on mahdotonta.

Syksyn stressi aiheutti taas kerran mulle järkyttäviä univaikeuksia. En vaan saa unta. Olen tolkuttoman väsynyt iltaisin, mutta en pääse uneen. Mielestäni olen tehnyt asian eteen melko paljon: ei päikkäreitä (ne olisi muutenkin mahdottomat), samaan aikaan joka ilta sänkyyn, ei älylaitteita sänkyyn ja nyt kielsin itseltäni kaikki laitteet puoli tuntia ennen sänkyyn menoa. Mutta kun ei vaan nuku. Käsikauppamelatoniinit ovat olleet käytössä pitkän aikaa ja toleranssi niihin tottakai kohonnut. Yritän meditoida. Katson kelloa: taas 1.50 ja herätys soi 6.40. Tästäkään päivästä ei tule mitään. Päätä särkee ja oksettaa. Pelottaa ajaa autoa, koska huomiokyky on alentunut.