Viikko koomassa ja jatkoa seuraa

Joulu meni yllättävän mukavasti. Otettiin rennosti ilman kelloon sidottuja aikatauluja, sovellettiin tekemistä säiden ja poikien jaksamisen mukaan ja nautittiin. Aattona vettä satoi kaatamalla, mutta ulos oli pakko mennä hetkeksi purkamaan poikien ylimääräistä energiaa. Hyvin säilyivät jätkät kuivina vitosen kirpparigoreilla ja kurahousuilla. Pukki piipahti tuomassa lahjat, joita ei onneksi ollut ylenmäärin. Jos pystyisin säilyttämään tämän joulun hillityn lahjamäärän tulevaisuudessakin, se on hartain toiveeni. Me vanhemmat olimme ostaneet vain yhden yhteisen lahjan pojille: Nipsun terapiavälineeksikin sopivat Bunchems. Ne ovat siis tuollaisia palleroita, joista voi rakentaa mitä vaan keksii.

Ehdottamasti mieluisin lahja oli paloauto, josta lähtee ääntä, valot vilkkuvat ja halutessaan sen saa myös ruiskuttamaan vettä. Molemmille oli tottakai pakko hankkia samanlaiset, onneksi pukki oli noudattanut ohjeita tässä asiassa.

Olen itse ollut jouluaatosta lähtien karmeassa flunssassa. Pientä lämpöä, järjettömästi räkää yms. Käytin kaikki mahdolliset keinot, että saisin helpotettua omaa oloa: särkylääkkeet, sinkki, nenäkannulla huuhtelu, antihistamiini, nenäsuihke ja höyryhengitys. Olo ei vaan parantunut. Päätä särki koko ajan, koska limakalvot olivat niin turvonneet ja nesteet eivät liikkuneet mihinkään. Nukkua ei voinut kunnolla. Huimasi ja oksetti. Oli pakko mennä tänään lääkäriin hakemaan järeämpiä keinoja. Jos nyt alkaisi helpottamaan tämä tauti. Sen kunniaksi, että flunssan pahin on toivottavasti kohta ohitettu, niin iltapäivällä alkoi hammassärky. Jep. Mikä tuuri. Maanantaina täytyy olla matkustuskunnossa, KUN lähdetään Dubaihin. Ilmeisesti täytyy vinguttaa luottokorttia jo etukäteen ja mennä viikonloppuna yksityiselle hammaslääkärille. Vilkaisin heidän päivystyshinnastoaan, lääkäri taitaa saada meidän lomabudjetista suuren osan.

Ja ai niin. Sekä Nipsulla että Niiskulla on korvatulehdus. Antibiootit loppuvat juuri sopivasti ennen reissuun lähtöä.

Kun sinua kuunnellaan

Kävimme tänään Nipsun kanssa lääkärissä suolistoasioiden takia. Kyseessä oli lastenpolin käynti, johon saimme terveyskeskuslääkäriltä lähetteen marraskuussa. Marraskuussa otetuissa labroissa ei ollut mitään poikkeavaa: keliakiatesti negatiivinen, maidon vasta-aineet vain hieman koholla. Tämän päiväinen käynti oli positiivinen kokemus: lääkäri kuunteli, kyseli ja kertoi. Mitään ratkaisua ei saatu, mutta lähdetään selvittämään suolisto-ongelmien syitä vielä lisää. Jo tämä on suuri helpotus ja poistaa ison taakan omilta hartioilta. Kokeillaan vielä kerran maidotonta ruokavaliota, nyt kuukauden ajan. Lisäksi otetaan erilaisia näytteitä ulosteesta.

Sain parhaimman mahdollisen joululahjan: ongelmat otettiin tosissaan, minua kuunneltiin ja saimme apua.

Sain lääkärikäynnistä uskomattoman paljon energiaa. Vein Nipsun päiväkotiin Niiskun seuraksi ja siivosin sekä järjestelin kotona tavaroita neljän tunnin ajan. Laitoin stereot täysille ja Lauri Tähkän tahdissa pesin kaikki maidot ja panadolit lattioilta. Kaivoin varastosta ihanan olohuoneen mattomme (luultavasti kotimme kallein esine) ja pistin sen kahden vuoden tauon jälkeen lattialle. Jouluvalot löytyivät yläkaapista ja saivat paikkansa tv-tasolta.

Ihan itse askarrellut tontut ikkunassa.

Mun matto.

Niiskun sanoin: joulu tulee.

Laryngiitistä osittaiseen joulurauhaan

Poikien kovan yskän syyksi paljastui kurkunpääntulehdus. Molemmilla oli sunnuntaiaamuna kuumetta. Nipsu sai sunnuntaina päiväunilla hengenahdistuskohtauksen, yskä oli laryngiitille tyypillistä haukkuvaa yskää. Tämä oli meidän perheelle ensimmäinen tapaus kyseistä tautia, mutta tiesin ennakolta mikä siihen auttaa. Käärittiin Nipsu peiton sisälle, laitettiin lakki päähän ja mentiin takapihalle istumaan poika sylissä. Kylmä ilma ja pystyasento auttoi vartin aikana ja tilanne rauhoittui. Onneksi tuo ensimmäinen "kohtaus" sattui päivällä, sen verran pelottavan kuuloista pojan hengitys oli, että keskellä yötä siihen herääminen on varmasti kamalaa. Nyt kun tiedän, että se menee nopeasti ohi, niin osaan suhtautua siihen rauhallisesti.

Muutama yö meni parin tunnin unilla. Pojat heräilivät kuumeeseen, yskään, kipeään kurkkuun, räkää täynnä olevaan nenään. Nyt taudin pahin vaihe on ohitettu. Jäljellä on enää normaali räkätauti.

Alkuviikon suunnitelmani menivät uusiksi, kun poikien kanssa oltiin kotona ja yritettiin keksiä tekemistä päivän pitkiksi tunneiksi. Tänään pääsin käymään kampaajalla. Ja nopeasti ehdin käydä nappaamassa muutaman lahjakortinkin sukulaislapsille vietäviksi.

Joulurauha laskeutuu siis meillekin. Nyt laitan muutaman suolaisen joulutortun uuniin ja lämmitän glögiä.

Ihanaa joulun aikaa kaikille!

Viikko jouluaattoon

Nipsulle sattui viime viikonloppuna ensimmäinen vakavampi läheltä piti -tilanne. Tiedän, että vielä tulee tapahtumaan paljon vakavampia onnettomuuksia, mutta silti tapahtunut säikäytti. Koska Nipsun vasen käsi ei toimi käytännössä ollenkaan, niin myöskään vasemman puolen suojarefleksi ei toimi. Siis jos poika kaatuu vasemmalle päin, niin hän ei osaa ottaa kädellä vastaan, vaan kaatuu suoraan naamalleen/päälleen. Tasapaino on muutenkin huono, ja horjahduksia tulee usein. Olemme myös huomanneet, että oikeankaan puolen suojarefleksi ei välttämättä toimi, jos oikeassa kädessä on jokin lelu. Pieni horjahdus viime viikon sunnuntaina aiheutti sen, että Nipsu kaatui suoraan puisen juna-aseman päälle. Juna-aseman kulma osui vasempaan silmäkulmaan. Onneksi osuma tuli kuitenkin sentin verran silmäkulmasta ulospäin, niin että silmään ei tullut vaurioita. Reikä ihossa ja erittäin komea musta (tällä hetkellä vihertävä) silmä oli lopputuloksena.

Kulunut viikko on ollut väsyttävä. Minulla oli tentti keskiviikkona, josta mielestäni suoriuduin melko hyvin. Stressasin tentti koko alkuviikon ja yritin valmistautua siihen motivaatiopulasta huolimatta. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä alkoi Niiskun yskiminen. Nyt molemmat pojat ovat järkyttävässä flunssassa: yskivät ja ääni on käheänä, räkää valuu taukoamatta. Mutta jos ajattelee positiivisesti, niin tämä tauti on voitettu uuteen vuoteen mennessä ja saamme matkustaa lomalle terveinä, eikös vaan!

Päiväkodissa oli joulujuhla torstaina. Pieni jumppasali oli ääriään myöten täynnä äitejä, isiä, sisaruksia, mummuja, pappoja ja muita sukulaisia. Jokainen päiväkodin neljästä ryhmästä esittivät yhden tai kaksi ohjelmaa. Niisku ja Nipsukin olivat hienosti mukana tonttu-laulussa. Tuo joulujuhlakaan ei saanut omaa joulutunnelmaani nousemaan. En vaan yksinkertaisesti ole jouluihminen. Haluaisin jouluna rauhoittua, rentoutua, olla kiireettömästi ja stressittä, syödä hyviä ruokia ja nauttia ulkoilusta lumihangessa. Lunta jouluna ei tule olemaan, mutta sille en mitään voi. Vuosi sitten olimme jouluaaton nelistään kotona ja se oli ihanan kiireetön ja stressitön päivä. Tänä vuonna menemme koko joulunajaksi vanhempieni luokse ja tiedossa on joulunvietto sukulaisten ympäröimänä. Odotukset joulun suhteen ovat ristiriitaiset. Stressitön tämä joulu ei tule olemaan, sen tiedän jo etukäteen. Lupaan itselleni hengittää syvään ja laskea tonttuja. Isimies on luvannut päästää minut pahimpina hetkinä ulos lenkille.

2,5 vuotta yöherätyksiä

Viimeisen kuukauden ajan Niiskulla on ollut vaikeuksia nukahtaa. Ensin ajattelimme, että korvissa on taas tulehdus, mutta lääkäri totesi ne puhtaiksi. Nyt diagnoosimme on, että Niisku vain kokeilee rajojaan. Millä tempuilla hän voisi vielä vähän venyttää nukahtamista ja saada minun tai Isimiehen huomion. Pinnasängyn vieressä pitää maata niin pitkään, että Niisku on syvässä unessa. Välillä täytyy pitää kädestä kiinni, välillä laittaa peittoa takaisin päälle. Joku raja palveluihin on pakko laittaa. Jos heittää unilelun lattialle, niin saa rauhassa karjua kurkku suorana sen perään pitkän aikaa, että tajuaa opetuksen. Pahimmillaan nukahtamiseen menee tunti. Pinnasängyistä luovutaan tammikuussa, katsotaan parantaako vai pahentaako se tilannetta. Joka tapauksessa edessä on unikoulu nro xxx, jotta jätkä oppii nukahtamaan taas ilman aikuista.

Iltahulinat ovat raskaita, mutta pahinta on, että yöherätyksiä tulee edelleen tasaisesti. Joskus voi mennä kokonainen viikkokin niin, että saamme nukkua keskeytyksettä koko yön. Mutta useimmiten jommalla kummalla on jokin ongelma yön aikana. Isimies on meillä se, joka yleensä nousee sängystä ylös selvittämään tilannetta. Siitä suuri kiitos hänelle. Joka kerta me molemmat heräämme meteliin, ja minun on vaikea saada unenpäästä uudelleen kiinni.

Poikien ollessa vauvoja valvomista oli huomattavasti enemmän. Silloin jaksoin ilmeisesti hormonien voimin, ja eihän silloin tarvinnut päivän aikana tehdä mitään ajatustyötä. Nyt parikin huonoa yötä imee minusta kaikki mehut pois. Väsyttää, koko ajan väsyttää. Vuodenaika kurjine ilmoineen ja jatkuvana pimeytenä pahentaa väsymystä.

Joululahjatoiveeni Niiskulle ja Nipsulle: nukkukaa please kokonaisia öitä! Yli kaksi vuotta on jo mennyt, eikö olisi jo aika armahtaa meidät vanhemmat.

Muutama tunti laatuaikaa

Veimme tänään aamulla pojat päiväkotiin yhdeksän jälkeen ja suuntasimme Isimiehen kanssa Hesan keskustaa kohti. Isimies meni hoitamaan asioitaan ja minä istahdin kirjaston rauhalliseen nurkkaan korvatulpat korvissa kirjoittamaan verkkokurssin esseetä. Puolilta päivin treffasimme ravintolassa lounaan ääressä ja sen jälkeen kävimme vielä nauttimassa suklaakakkua kahvilassa. Hain pojat päiväkodista normaaliin aikaan eli kolmen jälkeen.

Nyt joku tietysti haluaa syyllistää meitä vanhempia: veitte lapset päiväkotiin, vaikka he olisivat voineet olla kotona! Näen jo mielessäni kommentit: lapsetkin ansaitsevat vapaapäivän! No voin kertoa, että en kokenut huonoa omaatuntoa niistä muutamista hetkistä Isimiehen kanssa ilman lapsia. Pojat ovat päiväkodissa vain 4 päivää viikossa ja silloinkin vain osa-aikaisesti. Me pidämme lomapäiviä melkoisen paljon vuoden mittaan, mm. joululoma tulee olemaan yli kolmen viikon mittainen. Nuo muutamat laatutunnit arkisena maanantaina merkitsivät minulle paljon, mutta lapsille vähän.

Vielä kuukausi

Varattiin loma. Ei meidän pitänyt, mutta kun...

Meillä oli jo alustavasti varattu Himokselta mökki viikoksi tammikuun alussa. No suunnitelmat sitten muuttuivat "ihan vaan vähän". Mä keksin tosi monta hyvää perustelua, miksi meidän kannattaa mennä tänä talvena lomalle lämpimään. Mm. mulla ei ole aavistustakaan, mitä teen ensi syksyllä/talvella. Saanko harjoittelupaikan, olenko uudessa työpaikassa, palaanko töihin vanhaan duuniin? Nyt jos koska meillä on mahdollisuus lähteä, kun mun opiskeluissakin on pitkä joululoma. 

Mä pääsin siis lempihommiini eli miettimään sopivaa lomakohdetta ja surffaamaan netissä eri vaihtoehtoja. Ehdottomasti lämpimään paikkaan. Kanarian saaret eivät ole keskitalvella tarpeeksi lämmin meille vilukissoille, koska siellä voi huonolla tuurilla olla alle 20 astetta koko lomaviikon ajan. Kaakkois-Aasia houkuttelee halpuudellaan, mutta vielä emme jaksa istua poikien kanssa niin pitkiä lentomatkoja. Vaihtoehtoja näiden karsintojen jälkeen ei jäänyt montaa. Kun vielä Norwegianilta bongasin kohtuuhintaiset lentoliput neljälle, niin suunnaksi varmistui Dubai. 

Olin siinä luulossa, että Dubai on ökykallis lomailupaikka. No niinhän se on, jos haluaa majoittua neljän tai viiden tähden hotelliin meren rannassa. Me halutaan majoittua niin, että makuuhuone on erillinen. Yleensä isoimmatkin perhehuoneet hotelleissa käsittävät vain yhden ison huoneen. Meille ehdoton edellytys lomamajoituksessa on se, että kun saamme pojat nukkumaan, niin me vanhemmat voimme rauhassa nauttia illasta toisessa huoneessa. Viikon vertailujen jälkeen varasin meille ylellisen 80 neliön huoneiston huoneistohotellista. Luksusta on mm. oma pyykinpesukone, joten matkalaukkuihin mahtuu huomattavan paljon ostoksia paluumatkalla. Ja kaiken tämän hinnaksi ei tule yhtään sen enempää kuin viime kevään Teneriffan lomamme, ja silloin pojat matkustivat sylipaikoilla. 

Vielä on tasan kuukausi aikaa lähtöön. Joulukuu menee nopeasti näissä haaveissa. 

Yksinäisyys

Marraskuun Meidän Perhe -lehdessä oli artikkeli äitien yksinäisyydestä. Siinä oli haastateltu kahta äitiä, joiden tarinoista tunnistin niin monta kohtaa. Olen aikaisemminkin kirjoittanut blogiini aiheesta (tässä linkki).

Minulla ei ole yhtään ystävää tai kaveria, jonka kanssa juttelisin kuulumisia, kysyisin neuvoja, jakaisin tuntemuksia pahoina ja hyvinä päivinä. Ei yhtään.

Päivittäin puhun ainoastaan Isimiehen ja poikien kanssa. Vaihdan nopeat kuulumiset päiväkodin hoitajien kanssa. Ehkä kerran viikossa juttelen äitini ja Isimiehen siskon kanssa puhelimessa.

Opiskelupäivinä en useinkaan puhu kenenkään kanssa, koska tällä hetkellä opiskelen päivisin nuorten ryhmissä, enkä tunne sieltä ketään. Ja toisaalta ei minulla paljon yhteistä juteltavaa parikymppisten nuorten kanssa olisikaan.

Joskus käyn avoimessa päiväkodissa, monikkotapaamisissa tai vammaisten lasten vertaistapaamisissa. Näissä tilaisuuksissa juttelen ihmisten kanssa tilanteeseen sopivalla tavalla.

Mutta ne todelliset kontaktit. Ne puuttuvat. Ihminen/ihmiset, joille voisi vain soittaa kertoakseen että ketuttaa tai olipas kiva leipoa pipareita poikien kanssa.

Mitä pelkään eniten? Kuten Meidän Perhe -lehden artikkelissakin oli mainittu, niin äitien yksinäisyys "periytyy" helposti lapsille. Alle kouluikäinen lapsi tarvitsee kaverikontakteihin aikuisen apua. Lapsi saa mallin sosiaalisista suhteista kotoaan. En halua, että pojistakin tulee yksinäisiä.

Vain yksi lapsi 7 tunnin ajan

Nipsu oli sen verran flunssainen ja huonokuntoinen, että jäin hänen kanssaan tänään kotiin. Isimies vei Niiskun päiväkotiin töihin mennessään ja me haimme Nipsun kanssa hänet kotiin iltapäivällä. Minulla oli siis ensimmäistä kertaa vain yksi lapsi hoidettavana 7 tunnin ajan.

Pojat ovat aikaisemminkin olleet erossa, kun Nipsulla on ollut Lastenlinnan yms. käyntejä, mutta silloin aika on mennyt matkoihin, odotteluun ja itse tapaamisiin.

Miten erilaista on olla yhden kuin kahden kanssa? Ei jatkuvaa tappelua leluista ja äidin huomiosta. Ei jatkuvaa toisen tönimistä tai muuta "kiusaamista", mihin tarvitsisi puuttua. Päiväunille meno on lastenleikkiä, uni tulee heti kun ei tarvitse provosoida veljeä pelleilykisoihin. Äidin sanaan uskotaan, koska äiti pystyy keskittymään yhteen asiaan ja olemaan johdonmukainen menettämättä hermojaan.

Kun saavuimme kotiin kaikki kolme, niin seuraavat kaksi tuntia olivat suoraa huutoa, itkua ja mustasukkaista tönimistä, koska mun syliin ei pikkuherrojen mielestä mahdu kuin yksi lapsi kerrallaan.

En tietenkään toivo kummankaan pojan sairastuvan, mutta toivottavasti tällaisia päiviä tulee tulevaisuudessa enemmän. Kuinka rentouttavaa on leikkiä junaradalla, kun junat eivät koko ajan törmää toisiinsa ja suistu raiteilta (tai lennä päin seinää).

Saunomassa Tampereella

Saimme varattua ammattiyhdistyksen kautta suhteellisen edullisesti huoneiston Holiday Club Tampereen kylpylästä. Tulimme tänne perjantaina ja lähdemme takaisin kotiin huomenna maanantaina. Huoneisto on kahdessa tasossa oleva, jo elämää nähnyt kaksio. Kahden kerroksen korkuisista ikkunoista ja terassin ovesta tulee niin paljon kylmää ilmaa sisälle, että kirjoitan tätä istuen sohvalla verhoutuneena yöpukuun, kylpytakkiin, villasukkiin ja paksuun peittoon.

Foreca lupasi lauantaille poutaista ilmaa, joten suuntasimme ensin Tallipihalle käsityökojuja, karusellia ja hepan vetämiä vankkureita ihastelemaan. No vettä satoi välillä kaatamalla, välillä tihkuen. Suunnitelmat muuttuivat ja menimme lasten kulttuurikeskus Rullaan lämmittelemään ja ihastelemaan lasten tekemää dinosaurusnäyttelyä. Ruokaakin saatiin lopulta yhden ravintolan äärimmäisen huonon asiakaspalvelun jälkeen.

Tänään sunnuntaina poikien vauhti oli aamulla sellaista, että energiaa piti päästä purkamaan jotenkin. Ulkona satoi taas vettä, joten suunnaksi otettiin Hoplop. Pienen alun varovaisuuden jälkeen Niisku juoksi ja kiipeili siellä posket punaisina. Nipsukin heitteli pallomeressä palloja ja tuli pomppulinnaan, mutta selvästi poika pelkäsi ympärillä juoksevia isompia lapsia. Pelkäsi siis sitä, että joku tönäisee hänet kumoon tai juoksee päin. Kannustin Nipsua kiipeämään ylös leikkipaikkoihin, mutta monessa kohtaa hän sanoi: ei pääse. Omaa sydäntä särki. Joko nyt vasta reilut 2-vuotiaana Nipsu huomaa omat rajoitteensa? Useimmiten kyse on kuitenkin pelosta. Nipsun vartalon hallinta on vielä heikkoa ja hän pelkää tasapainon menettämistä oudoissa paikoissa.

Iltapäivän ohjelmassa piti olla jouluparaatin seuraaminen, mutta vesisade lannisti meidät ja suuntasimme sen sijaan Ideaparkkiin. Sielläkin aikaa meni 2 tuntia, vaikka kävimme vain kahvilassa ja pikaisesti Prismassa. Mutta toisaalta meillä ei ollut kiire, joten annoimme poikien rauhassa tutkia paikkoja ja kävellä omassa tahdissaan.

Viikonloppuna pojista on kuoriutunut himosaunojia. Huoneistossa on iso (pore)amme, jossa he ovat kylpeneet joka ilta. Isimies meni perjantai-iltana saunaan poikien kylpiessä ja sai houkuteltua ensin Niiskun ja lopulta myös Nipsun mukaansa saunaan. Ja saunominen onkin mukavaa! Löylyä sai heittää reilusti eivätkä pojat säikähtäneet sitä. Aikaisemmin ainoastaan Nipsu on ollut viime jouluna saunassa, joten tämä oli uusi kokemus molemmille. Saunassa käytiin sitten myös lauantaina ja tänään.

Mukava viikonloppu, vaikkakin minulle ja Isimiehelle ei mitenkään rentouttava. Pojat ovat nukkuneet levottomasti ja yöherätyksiä on ollut lukuisia. Ja samat vaivat jatkuvat edelleen: 46 vaipan paketti uhkaa loppua kesken ennen kotiin lähtöä. Muutamat yllätykset tulivat kylpyyn, joten niiltä osin säästyi kaksi vaippaa. Anteeksi, jos mielikuva ällöttää. Musta huumori pelastaa vaikeinakin hetkinä.

Ja Tampereen kylpylässä ei käyty lainkaan, vaikka se tuossa 50 metrin päässä onkin. Ei nähty tarpeelliseksi maksaa paria kymppiä siitä huvista. Ja säästettiin kylpylän siivoojilta inhottava homma.

Selvitäänkö me näin helpolla?

Nyt pitää koputtaa puuta ja tehdä samalla muutkin taikatemput, kun uskallan kirjoittaa tästä. Me ollaan selvitty tämä syksy aika helpolla infektioiden suhteen.

Pelkäsin pahinta, kun päiväkotiura alkoi elokuussa. Pojilla oli kesälläkin monta flunssaa ja päiväkotiin tutustuminen alkoi räkäisissä merkeissä. Mutta koko syksyn aikana heillä on ollut vain kaksi kuumeetonta flunssaa ja yksi selittämätön kuume/maha/ihottuma-tauti. Niiskulla oli korvatulehdus ja jälkitarkastuksessa todettiin vielä märkää korvassa, joten liimakorva-epäilyn vuoksi mennään tarkastukseen muutaman viikon päästä.

Päiväkotiryhmässä on ollut yhdellä lapsella kihomatoja ja viereisessä ryhmässä täitä, mutta meille asti ne eivät ole eksyneet.

Pikkukeskosina poikien vastustuskyky on heikompi, joten oletin heidän sairastavan tämän syksyn aikana kaikki mahdolliset lastentaudit. Voisiko sillä olla merkitystä, että he ovat vain neljänä päivänä hoidossa ja silloinkin lyhyitä päiviä. Elimistö pääsee lepäämään pitkän viikonlopun aikana eikä tautikierrettä pääse syntymään. Tai sitten he sairastavat kaikki taudit vasta keväällä. Pessimisti ei pety.

Raivokohtauksia ja isänpäivän herkkuja

Aloitimme isänpäivän leipomalla poikien kanssa sämpylöitä aamupalaksi tämän ohjeen mukaan. Sillä aikaa kun sämpylät paistuivat uunissa, kävimme "herättämässä" Isimiehen. Pojatkin sanoivat hienosti: onnea isi (tätä fraasia toistettiin päivän mittaan useita kertoja). Aamupala oli brunssimaiseen tyyliin tavallista kattavampi (vaikkakin sitä nautittiin normaaliin aikaan eli klo 8). Ja tietenkin syötiin myös mokkapaloja. Pojat olivat tehneet päiväkodissa hienot mukit ja kortit lahjaksi. Onneksi näin, jolloin minun ei tarvinnut ryhtyä poikien kanssa askarteluhommiin, voin tunnustaa olevani ehkä maailman surkein askarkelija.

Nipsun kärsivällisyys kortintekoa kohtaan oli loppunut kesken, joten hänen kortissaan ei ole kädenkuvaa. Tämä kuvastaa hyvin viime viikkojen tilannetta. Omaa tahtoa alkaa olla ihan riittämiin molemmilla jätkillä ja neuvottelu- sekä harhautustaitoja tarvitaan monta kertaa päivässä. Suoranaisia raivokohtauksiakin on alkanut tulla. Siis sellaisia, että jostain mitättömästä (tai taaperon mielestä elämää suuremmasta) syystä pitää karjua vartin verran ja samalla voi myös hienosti heittäytyä lumihankeen makaamaan.

Niin nuo ihanat lumihanget. Alkuviikosta kirosin, kun työnsin ja vedin hiki päästä noruen tuplarattaita auraamattomilla teillä. Rakastan kuitenkin lunta ja talvea. Lasten kanssa parasta on juuri ulkoilu. Ja ulkoilu on nyt niin paljon miellyttävämpää, kun ei tarvitse huolehtia lumihangessa paikallaan istuvan Nipsun palelemisesta. Nipsu kävelee ulkonakin kivasti, epätasainen alusta tuottaa tottakai vaikeuksia ja jokainen pyllähdys on pienen kiukuttelun aihe. Talvikengät jalassa ja toppavermeet päällä Nipsu ei myöskään pääse itse nousemaan ylös.

Niisku lapiohommissa

Ostin kesäkuussa Reiman tehtaanmyymälästä pojille toppahaalarit. Alkusyksystä mietin vielä, että tuliko sittenkin ostettua liian isot, kun haalarit ovat kokoa 92 ja sisävaatteissa meillä on käytössä 80-86. Mutta ne ovatkin hyvänkokoiset. Kasvunvaraa haalareissa on reilusti eli lahkeet ja hihat ovat pitkät, mutta vyötäröllä on onneksi hyvät kiristysnyörit, niin puvuissa pääsee helposti liikkumaan. Nipsulle ostin varmuuden vuoksi kalliimman Reimatec+, jossa on alaosa erityisen kestävää materiaalia, koska kesällä ei ollut tietoa miten Nipsu tänä talvena liikkuu.

Päiväunet historiaan

Pojat ovat olleet flunssassa loppuviikon. En vienyt heitä torstaina päiväkotiin, koska Nipsu oli niin räkäinen. Torstaina, perjantaina ja tänään käytiin taistelua päiväunien nukkumisesta ja jätkät veivät lopulta voiton joka päivä. Aina kun toinen oli nukahtamassa, niin toinen aloitti pelleilyshown. Lopulta tänään tehtiin päätös, että kotipäivinä päiväunia ei enää yritetä nukkua. Meidän vanhempien kannalta päätös on raskas, koska yhtään lapsivapaata lepohetkeä päivissä ei enää ole. Toisaalta päätös oli helpottava, koska meillä on taisteltu päiväunien kanssa jo pidempään. Nukkumattomuuteen ei ole meillä vaikuttanut aamupäivän aktiviteetin määrä: vaikka olemme olleet puistossa leikkimässä lähemmäs kaksi tuntia, niin uni ei ole tullut helposti jos ollenkaan.

En ymmärrä, miten jotkut saavat lapsensa nukkumaan jopa yli neljävuotiaana päikkärit. Hatunnosto heille.

Niisku tippui eilen illalla tuolista ja löi nenänsä voimakkaasti pöydänreunaan, jonka seurauksena nenästä valui verta todella paljon. Minun lauantaipäivän huippuhetkeni oli se, että sain Niiskun päällä olleen upouuden vaalean paidan kokonaan verestä puhtaaksi. Kun arki on raskasta, ilon aiheita löytyy joka puolelta, vaikka puhtaasta pyykistä.

The List

Tänään olimme Nipsun kanssa terveyskeskuslääkärillä puhumassa suolisto-ongelmista. Vastassa oli varttunut naislääkäri, joka kuunteli, kyseli ja otti tosissaan. Minulla tuli jo siitä helpottunut olo, että ongelma tiedostettiin ja siihen otettiin kantaa. Lähdetään liikkeelle verikokeista, joiden tuloksista lääkäri soittaa kahden viikon päästä.

Aloimme pitämään tukkimiehen kirjanpitoa itse asiasta. Yllä olevalta näyttää siis meidän arki. Kaikkeen tottuu, mutta voisin todeta, että välillä olen melko väsynyt tähän taisteluun. Itseäni harmittaa se, että omat energiat hupenevat tämän vaippa- ja pesuruljanssin pyörittämiseen. Pinna on kireällä ja lapsille tulee ärähdettyä liian usein. Nyt kun ilmat ovat kylmentyneet, niin en enää uskalla lähteä pidemmälle ulkoiluretkelle, jos en varmasti tiedä määränpäässä olevan sisätiloja ja vaipanvaihtomahdollisuutta. Aikaisemmin olen sujuvasti vaihtanut vaippoja leikkipuistoissa ja metsäretkillä. Viikonloppuna ei mennä lähistöllä olevaan puistoon rattaiden kanssa kävellen.

Muille normaalia, meille upouutta

Isimies oli loppuviikon kertausharjoituksissa, joten meillä oli poikkeuksellisesti poikien kanssa auto käytettävissä. Menot päiväkotiin sujuivat hieman helpommin, kun ei tarvinnut laittaa ulkohaalarien alle välikerrosta matkaa varten. Ja koska loppuviikkoa oli sateinen, niin ei tarvinnut talsia kahden kilometrin matkaa vesisateessa. Pientä arjen ylellisyyttä siis. 

Torstaina menimme poikien kanssa päiväkodista suoraan lähikirjastoon. Ajoin parkkihalliin, mistä kävelimme hissille, hissillä kolmanteen kerrokseen ja siitä kymmenisen metriä kirjaston ovelle. Mikä tässä on niin ihmeellistä? Meillä ei ollut rattaita mukana! Asia, jota muut eivät tule ajatelleeksi, mutta meidän on tähän asti täytynyt kulkea kaikki lyhyetkin matkat rattailla. Ainakin silloin, kun ollaan oltu liikkeellä kokoonpanossa yksi aikuinen ja kaksi poikaa, niin vaihtoehtoja ei ole ollut. En jaksa kantaa yli kymmenkiloista Nipsua sylissä ja samalla pitää Niiskua kädestä kiinni. Mutta nyt Nipsu jaksaa jo kävellä lyhyitä matkoja niin hyvin, että kirjastokeikasta selvittiin kunnialla. 

Perjantaina mentiin terveyskeskukseen samalla tyylillä eli yhdessä parkkipaikalta kävellen. Mennessä oli hyvä fiilis; alkaisiko meidänkin elämä pikkuhiljaa helpottamaan. Meillä oli Niiskun korvatulehduksen jälkitarkastus terveyskeskuksen lääkärillä. Korva ei ollut vieläkään puhdas, mutta se on pieni juttu enkä jaksa stressata sitä enempää. Kuukauden päästä katsotaan uudestaan, onko siellä liimakorva vai ei. Otin samalla käynnillä lääkärin kanssa puheeksi suolisto-ongelmat. Kahden viikon maidoton ruokavalio ei tuonut muutosta, mikä sinällään ei ollut yllätys. Lääkäristä ei ollut yhtään mitään apua meille suolistoasioissa. Kiertelyä ja saman vanhan jauhamista eli ruokavalio, pegorion, neste. En jaksanut alkaa jankuttamaan lääkärin kanssa sen enempää aiheesta, koska hän ei vaan halunnut kuunnella. Lähdin lääkärin huoneesta sanomatta lopputervehdyksiä ja kiitoksia. Terveyskeskuksen pihalla autossa istuessa meinasi tulla jo itku kurkkuun, mistä me saadaan apua?

Varasin Nipsulle ensi viikolle terveyskeskuksen toiselle lääkärille ajan. Nipsun suoliston tilanne on vaikeampi ja hänelle tarvitsemme apua kipeämmin. Jos tämäkään lääkäri ei anna mitään apua, niin pitää kääntyä yksityisen puoleen. 

Nakkikeittoa ilman tehosekoitinta

Viikonlopun aikana tuli taas huomattua, kuinka huimasti poikien syöminen on parantunut. Vielä keväällä he eivät syöneet juuri ollenkaan kokkareista ruokaa. Niiskulla oksennusrefleksi kokkareiden suhteen on ollut herkässä ja hänen syömisensä on muutenkin ollut aina hankalampaa. Tällä hetkellä molemmat syövät mielestäni melkein ikätasoaan vastaavasti. Esimerkiksi nakkikeittoa voi tarjota Nipsulle sellaisenaan, Niiskulle isoimmat perunan palaset ja nakit täytyy vielä puolittaa. Kananmunasta on tullut Niiskun uusi herkku ja sitä hän syö sormin mielellään. Joskus Niisku maistaa omenaa tai muuta hedelmää. Nipsu voi syödä vaikka kokonaisen omenan paloiteltuna, jos nälkä yllättää. Nämä kaikki asiat ovat meille uusia, koska Niisku ei aikaisemmin suostunut koskemaan sormillaan mihinkään kosteaan ruokaan.

Syöminen on yksi niistä asioista, joista olen tuntenut stressiä ja jossa tulee helposti tehtyä vertailua muihin lapsiin. Kun keväällä näin samanikäisten lasten syövän samaa ruokaa vanhempiensa kanssa, niin tunsin ahdistuksen sisälläni. Eivätkö meidän pojat ikinä opi syömään? Kuinka kauan heille pitää muusata ruoka?

He eivät vain olleet aikaisemmin valmiita. Tämäkin edistysaskel tuli myöhässä, mutta sieltä se vain tuli, kun kärsivällisesti (ja välillä kärsimättömästi) jaksoi odottaa.

En varmasti pitkään aikaan voi lopettaa poikien vertailua muihin samanikäisiin. Mutta yritän tehdä vertailua vain omassa mielessäni, en ota paineita itselleni enkä heille. Jokainen ajallaan ja tavallaan.

Tavaramäärä vähenee

Lähdemme tänään viikonlopuksi vanhempieni luokse 250 kilometrin päähän. Pakkaaminen on kerta kerralta helpompaa ja raahattavan tavarapaljouden määrä vähenee kerta kerralta. Reilu vuosi sitten kesällä oli vielä tuttipullot matkassa, ja korvike ja purkkiruoka, tuttejakaan ei kannattanut unohtaa. Viime kesänä piti muistaa ottaa nokkamukit mukaan. Nokkamukeja ei enää tarvita, niistä luovuttiin vihdoin ja viimein lopullisesti viime viikolla.

Rattaat täytyy ottaa edelleen mukaan ja matkasängyt. Mutta muuten pakattava tavara on "tavallista". Eli sellaista jota itselleenkin ottaa mukaan: varavaatteita, hammasharjat, särkylääkettä, lukemista.

Vaippoja tottakai varataan matkaan meidän tapauksessa paljon. Tähän aihepiiriin liittyen: Nipsulla vatsa toimii edelleen keskimäärin 5 kertaa päivässä ja Niiskulla keskimäärin viiden päivän välein (eilen vasta peräruiskeen avustuksella). Näistä kun ottaa keskiarvon, niin pojillahan on kivan normaali tilanne suolen toiminnan suhteen, vai mitä? Maidotonta ruokavaliota on nyt noudatettu viikon ajan, ja mitään muutosta ei ole tullut. En mitään parannusta odottanutkaan, mutta jostain tämä testaus on aloitettava. Mennään vielä toinen viikko maidottomalla, että voidaan varmasti sanoa maidon olevan syytön suolisto-ongelmiin. Maidottoman ruokavalion noudattaminen on ollut todella helppoa, kun korvaavia tuotteita on kaupan hyllyissä lukemattoman paljon.

Koekaniiniksi, ei kiitos

Olimme tänään Nipsun kanssa Lastenlinnassa ortopedin konsultaatiossa. Mukana vastaanotolla oli myös meille tuntemattomat neurologi ja fysioterapeutti. Käynnin tarkoituksena oli tsekata Nipsun jalkojen tilanne.

Ortopedin mielestä mihinkään leikkauksiin ei kannata ryhtyä ainakaan ennen kouluikää. Vaikka jalat ovatkin voimakkaasti sisäänpäinkääntyneet, ne ovat kuitenkin pehmeät, eikä nivelissä tai lihaksissa ole kireyksiä, jotka estäisivät liikeratoja. Käynnin aikana keskusteltiin jalkojen erilaisista tuista. Meillä tällä hetkellä öisin käytössä olevat ortoosit eivät estä jalkaterää kääntymästä. Ortopedi kyseenalaisti tämän hoidon hyödyn kokonaan. Neurologi ja fyssari perustelivat ortooseja asentohoidolla, mutta ortopedi vain totesi, että koska kireyksiä ei ole niin ei niistä hyötyäkään ole. Sitten ortopedi ehdotti öiseen käyttöön tankokenkiä, joita käytetään kampurajalkojen hoitoon. Siis kenkiä tms, joiden välissä on metallitanko. Tämän avulla jalat saataisiin pysymään öisin ulospäin kääntyneinä. Minulta kysyttiin mielipidettä, oltaisiinko valmiita kokeilemaan. No en minä sitä yhtäkkiä osannut kieltääkään. Selvästi fyssari ja neurologi olivat hekin pihalla tilanteesta, ja sanoivat suoraan, että tällaista ei ole ennen tehty.

Kun olimme jo lähteneet huoneesta ja olin pukemassa Nipsua leikkihuoneessa kotiinlähtöä varten, pelmahti sinne neurologi ja fyssari osaston vastaavan neurologin kanssa. Ja vielä kerran riisuttiin kaikki vermeet ja he pyörittelivät Nipsun jalkoja. Tämä toinenkin neurologi sanoi ihmettelevästi, että nämähän on ihan pehmeät ja joustavat jalat. Mutta samaan hengenvetoon, että sitten pitää olla usein kontrollikäyntejä, kun/jos tankohoito aloitetaan. Mä jäin hiki otsalla pukemaan Nipsua uudelleen ja kiroilin mielessäni erilaiset mielipiteet.

Kun olin kotona asiaa miettinyt ja Isimiehen kanssa olimme keskustelleet, niin päätimme kieltäytyä tästä jutusta. Kysyn vielä huomenna meidän oman fyssarin mielipidettä, mutta nyt fiilis on vastahakoinen. Nipsu on juuri oppinut kävelemään. Hän ei enää astu omien varpaidensa päälle. Jos aloittaisimme tankohoidon, niin nukkumisasento pitäisi miettiä uudelleen. En usko, että tangon kanssa pystyy nukkumaan vatsallaan.

Tähän mennessä olemme luottaneet Lastenlinnan asiantuntijoihin ja noudattaneet heidän ohjeitaan (ainakin suurin piirtein). Nyt petti pohja tältä luottamukselta. Mielenkiinnolla odotan, mitä seuraavat käynnit tuovat tullessaan.

Paljon onnen kyyneleitä

Nipsu kävelee!

Viikon verran Nipsu on kävellyt, kun häntä on pitänyt kiinni vain vasemmasta eli hemi-kädestä.

Eilen illalla hän alkoi harjoittelemaan kävelyä oikein urakalla. Useaan kertaan poika meni metrin matkaa sohvalta leikkikeittiön luokse ja takaisin. Sitten hän päätti kävellä olohuoneessa muutaman metrin matkan. Tunteet olivat ja ovat edelleen herkässä. Tämä on niin iso asia meille kaikille. Tämän onnen tunteen voi ymmärtää vain, jos tietää meidän taustamme.

Tänään kun hain pojat päiväkodista jätin Nipsun seisomaan viereeni ilman tukea ja aloin pukemaan itselleni takkia päälle. Yhtäkkiä poika lähtee kävelemään ovea kohti, jonne oli parin metrin matka. Ja pääsi perille asti kaatumatta! Siinä kohtaa aloin itkemään. Vieressä ollut toinen äiti vähän katsoi minua oudosti, mutta poikien ryhmän hoitajalla oli selvästi myös itku kurkussa. Kotiin tultuamme jäimme kotipihaan vielä hetkeksi leikkimään. Kävelyharjoitukset jatkuivat edelleen. Usean metrin matka ja välillä Nipsu teki yllätyskyykyn sanoen samalla neljä. Kyykky liittyy siihen, että minä ja Isimies jumpataan yhdessä kotona iltaisin. Itkin ja nauroin samaan aikaan.

Maidoton testaus

Tänä viikonloppuna tuli taas kerran mitta täyteen suolistoasioita eli suomeksi sanottuna on ollut paskainen viikonloppu.

Muhun iski julmettu väsymys tämän asian kanssa taisteluun. Jotain on tehtävä. Me ollaan kärsitty ainakin vuosi (tai enemmän, enää en jaksa muistaa) molempien poikien suolisto-ongelmien vuoksi. Välillä menee hyvin viikko tai pari ja ajattelen, että nyt se vihdoinkin tasaantuu. Sitten iskee parin päivän ripuli. Tai viikon paha ummetus. Tai vuorotellen ripuli ja ummetus. Viikon verran tasaista kivaa arkea ja taas mennään. Joku tolkku tähän on saatava. Pojat on yli kaksivuotiaita!

Viime vuoden syksystä lähtien he söivät säännöllisesti ummetuslääkettä. Tällä selitin itselleni (ja muille) usean kerran (tavallisesti 3-8 kertaa) päivässä tulevan tavaran. He eivät vain saaneet suolta kerralla tyhjäksi, näin ajattelin.

Loppukesästä saimme purettua lääkityksen ensin Nipsulta, ja Niiskukin on nyt ollut muutaman viikon ilman lääkettä. Mutta sama meno jatkuu edelleen. Vaippa täyttyy haisevasta tavarasta usein, 10 kertaa päivässä per poika ei ole liioiteltua.

Mitä jos kyseessä onkin jokin ruoka-aineherkkyys?

Reilun viikon päästä on syysloma. Pojat ovat silloin lomalla loppuviikon päiväkodista. Pienellä säätämisellä pystymme kokeilemaan 10 tai jopa 12 päivän ajan maidotonta ruokavaliota. Jos tänä aikana ei ole havaittavissa mitään muutosta, niin ainakin yksi asia on poissuljettu. Sen jälkeen voi miettiä uusia strategioita. Itseäni helpottaa jo tieto siitä, että pystyn aloittamaan ratkaisun löytymisen jostain.

Vuosipäivä

Tasan kaksi vuotta sitten pojat kirjattiin sairaalasta ulos ja saimme heidät virallisesti kotiin. Oli perjantai. Keskiviikkona olimme päässeet poikien kanssa kotilomalle, ja perjantaina 3.10.2014 menimme takaisin sairaalaan tarkistukseen. Lääkäri kävi pikaisesti kysymässä, oliko kotilomalla kaikki sujunut hyvin ja koska näin oli, niin saimme vihdoinkin pojat itsellemme. He olivat olleet sairaalan lapsia 11 viikkoa.

Meillä oli vielä sairaalasta lainassa saturaatio- ja sykemittarit molemmille. Kofeiinilääkitykset lopetettiin muistaakseni kotiloman jälkeen, mutta uniapneoiden riski oli vielä suuri. Pidimme mittareita päällä aina öisin ja päivälläkin jos nukuimme itse samaan aikaan. 

Voi jestas sitä syöttörumbaa. Pumppasin maitoa monta kertaa päivässä ja välillä yritin syöttää suoraan tissistä. Mun pumpattuun maitoon piti lisätä ravintolisää. Sen lisäksi mun oma maito ei riittänyt, joten oli apteekin erikoiskorvike keskosille. Ja pegorionia molemmille ummetukseen. Meillä oli tarkka kirjanpito ruutuvihossa, että tiedettiin mitä maitoa ja kuinka paljon kumpikin on saanut. 

Ne ekat päivät ja viikot kotona olivat kaikesta huolimatta ihania. Sain vihdoinkin päättää itse, miten hoidan lapsiani. Sain antaa lapselleni maitoa silloin kun itse halusin eli silloin kun hänellä oli nälkä. Sain pitää sylissä silloin kun halusin. 

Vihdoinkin pojat olivat minun. 

Vuorokausi yksin

Päätin lähteä todella nopealla varoitusajalla Haikon kartanoon viettämään laatuaikaa yksin. Alkuviikosta varaus ja perjantaina puolen päivän aikaan istuin bussissa.

Haikossa tein pitkän kävelylenkin ihanassa syysilmassa, kävin kuntosalilla ja kylpylässä. Söin upean kolmen ruokalajin illallisen ja katsoin pädiltä leffan hotellihuoneen sängyssä maaten ja herkkuja mutustellen. Aamulla söin itseni taas ähkyyn aamiaispöydässä lukien samalla hesarin kannesta kanteen ilman keskeytyksiä.

Kaikkein mieluiten olisin ollut tällä reissulla Isimiehen kanssa kuten joskus vuosia sitten ennen lapsia. Mutta meillä ei tällaiseen ole mahdollisuutta, joten nautin olostani yksin. Olen antisosiaalinen luonne enkä yleensä kaipaa menoihini seuraa. Ainoa asia, mitä en tykkää tehdä yksin, on ravintolassa syöminen. Varsinkin hienommassa ravintolassa ja pidemmän kaavan kautta syöminen tuntuu jotenkin tylsältä, kun ei voi kenellekään kehua (tai haukkua) ruokaa. Tällä kertaa mulla oli paksu romaani mukana ja uppouduin siihen niin totaalisesti, että en surrut yksin syömistä.

Irtioton tarkoituksena oli kerätä energiaa varastoon tulevaa pimeää syksyä varten. Osittain se onnistuikin, nautin yksinolosta ja omasta ajasta. Nukuin yön kuitenkin todella huonosti, johtuen osaksi liiallisesta herkuttelusta. Ahneella on ... loppu. Ne "muutamat" minttusuklaanapit olivat liikaa illallisen jälkeen.

Illan eväät

Otetaan rennosti

Tiedän, että jotkut ovat eri mieltä kanssani ja vetävät herneen nenään kirjoittamastani, mutta en välitä.

Otan rennosti, otan omaa aikaa. Olen välillä tekemättä yhtään mitään. Olen sen ansainnut.

Olen nyt kokopäiväinen opiskelija, ainakin nimellisesti. Saan aikuiskoulutustukea, suoritan amk:ssa kursseja juuri sen verran, että tuen ehdot täyttyvät. Minulla on kahtenä päivänä viikossa luentoja. Sen lisäksi yritän tehdä yhtä verkkokurssia, mutta motivaatio sen tekoon on juuri nyt heikko.

Lapset ovat silti päiväkodissa. Enkä edes koe siitä enää huonoa omaatuntoa.

Mun piti olla osa-aikaisessa työharjoittelussa tämä syksy ja hain harjoittelupaikkaa aktiivisesti loppukesästä. Mutta en vaan saanut paikkaa. Aluksi stressasin, että tämä syksy menee jollakin tavalla hukkaan, kun en saa harjoitteluja tehtyjä eikä kurssejakaan ole paljoa. Sitten mietin asiaa toiselta kantilta. Tämä on ainutlaatuinen tilaisuus ottaa aikaa itselle ja relata. Olen tehnyt yli 15 vuotta töitä, saan tehdä töitä vielä ainakin 25 vuotta. Tulevaisuudessa tulee olemaan tiukkoja ja kiireisiä vuosia ihan riittämiin.

Aamut lasten kanssa ovat kivoja, meillä ei ole tulipalokiire päiväkotiin, vaan syömme aamupalan rauhassa kotona. Iltapäivisin haen heidät ennen kolmea, joten silloinkaan ei ole kiire päivällisen tekoon. Jaksan lasten kiukuttelua paljon paremmin, kun saan tehdä omia juttua päivällä. Lapset nukkuvat päiväunet päiväkodissa jopa paremmin kuin kotona. He saavat ihan eri tavalla virikkeitä hoidossa kuin kotona ollessaan.

Perjantait ovat kotipäiviä. Pitkän viikonlopun aikana ehdimme touhuta perheen kesken.

Tämä järjestely sopii meille.

Kun taapero saa raivon valtaan

Kovin uhmaikä ei ole meillä edes vielä alkanut, mutta hermoja kiristäviä hetkiä alkaa olla päivissä yhä enemmän. Pojat koettelevat mun pinnan pituutta ja valitettavasti en ole erityisen hyvähermoinen.

Miksi ihmeessä vanhemman sanaa ei voi uskoa? Vaikka toistaa samaa asiaa lähes kymmenen kertaa peräkkäin ja lapsi selvästi ymmärtää, niin ei vaan voi uskoa. Voi pyhä jysäys sentään. Nauretaan ja lyödään leikiksi vaan mun epätoivoiset yritykset saada noi jätkät hengissä aikuisiksi asti ja ehkä jopa kasvattaa heistä toiset huomioonottavia ihmisiä.

Eniten hermoja kiristäviä hetkiä päivässä ovat ruokailutilanteet. Ruoka lentää, lusikat lentää, mukit lentää, maidot kaatuu. Sen verran 2-vuotiaalla on voimaa käsissään, että tavallisen posliinilautasen saa rikki pikkulusikalla hakkaamalla. Kun toinen aloittaa pelleilyn, niin toisen on tottakai pakko matkia. Ei auta kiellot, ei auta huomiotta jättäminen.

Onneksi on päiväkoti. Edes muutaman tunnin päivässä.

Kenkähankintoja

Nipsu sai tänään dafot. Ne on siis tuollaiset ohuet, anatomisesti muotoillut muovihärpäkkeet. Niitä täytyisi pitää jaloissa mahdollisimman paljon, koska ne ohjaavat jalkaterää oikeaan asentoon.

Dafojen alla pidetään normaalia sukkaa, jonka päälle dafot kiristetään tosi tiukkaan. Dafoja ei voi käyttää pelkästään edes sisällä, koska ne ovat niin ohutta muovia, vaan niiden päällä on aina käytettävä kenkää (tossut eivät kelpaa). Tästä muodostuukin se suurin ongelma. Kenkien pitää mahtua hyvin dafojen päälle, mutta ne eivät saa olla liian isotkaan. Koska dafot eivät taivu yhtään, kenkien varsien pitää aueta tosi isolle, että jalan saa pujotettua kenkään sisään. Meillä oli ennestään yhdet kirpparilta ostetut paljon elämää nähneet välikausikengät, joiden kanssa dafot onneksi sopivat. Syksyn kuivat ulkoilukelit on siis ratkaistu. Kumisaappat eivät sellaisenaan kelpaa eli jalkaa ei saa tungettua saappaisiin sisään dafojen kanssa. Tietyt vanhan malliset crocsit voisivat kuulemma kelvata, jos sellaiset jostain kirpparilta löytyvät. Tai sitten suutarilla voi teettää vetoketjun tai jonkin läpän kumisaappaaseen, jolloin se ei tietenkään enää pidä vettä siitä kohtaa. Kävin heti tänään tekemässä lastenvaatekirpparilla kierroksen ja löysin sieltä 2 eurolla sandaalit, jotka on täydelliset dafojen kanssa, jes! Lisäksi ostettiin cittarin alehyllystä kangaskengät, joita voi pitää sisällä (saa nähdä hiostaako ne liikaa).

Jalkojen iho on Nipsulla melko kovilla. Öisin Nipsu on jo kuukauden ajan pitänyt ortooseja eli kipsivaloksia, joiden tarkoitus on myös ohjata jalkaa oikeaan asentoon. Tähän lisäksi hereilläoloaikana pidettävät dafot. Jossain välissä ihon täytyy antaa kunnolla hengittää. No meillä se hoituu vaipparuljanssin aikana. Kun kakkavaippoja täytyy vaihtaa useita kertoja päivässä, niin enää se ei suju yhtä nopeasti. Kaikki nuo jaloissa olevat härpäkkeet pitää riisua ensin ja peppupesujen jälkeen laittaa uudelleen jalkoihin. Huoh.

Vasemmalla ortoosit ja oikealla dafot.

Dafotkaan eivät ratkaise sitä ongelmaa, että Nipsun jalkaterät ovat erittäin voimakkaasti sisäänpäin kääntyneet. Vasen jalka on kävellessä melkein 90 asteen kulmassa ja osoittaa siis melkein suoraan sivullepäin, oikea jalkateräkin on vääntynyt jonkin verran, mutta ei niin pahasti kuin vasen.

Superhienoa

Edelliseen tilitykseeni liittyen, viime viikonlopun aikana kakkashow hieman hellitti. Muutama päivä hitaampaa toimintaa, kunnes taas mennään ja lujaa. Oma jaksaminen tämän asian suhteen on taas onneksi parempi. Jaksamiseeni vaikuttaa merkittävästi se, että saan omaa aikaa. Sunnuntaina kävin yksinäni pyörähtämässä kauppakeskuksessa ja istuin rauhassa kahvilassa. Maanantaina olin Leijonaemojen kanssa ratsastamassa issikoilla. Tällaiset lyhyetkin vapaahetket ovat äärimmäisen tärkeitä.

Pojat  ovat olleet nyt kolmisen viikkoa päiväkodissa. Näiden viikkojen aikana on tapahtunut huomattavaa kehitystä monella eri taholla. Pojat ovat alkaneet muodostaa enemmän sanoja. Sanavarasto ei ole monipuolinen, mutta monia tärkeitä sanoja tulee oikeissa tilanteissa. Ruokapöydässä hoetaan usein poppu-sanaa (=loppu, vaikka siihen ei olisi aihettakaan). Ja ruokailun päätteeksi tulee kiitti. Käsiä kuivatessa muistetaan, että pyyheliina roikkuu koukussa.

Parasta on ollut Nipsun motoriikan kehittyminen. Perjantaina kotipihalla ulkoillessa Nipsu meni yksikätiseen karhunkävelyasentoon ja ponnisti siitä ylös seisomaan. Täysin ilman mitään tukea ja apua keltään jätkä nousi seisomaan! Pojan naama loisti aurinkoisena omasta onnistumisesta. Nipsu otti myös muutaman askeleen ilman tukea viikonloppuna. Nämä askeleet olivat sellaisia syöksyjä syliin, mutta meidän kategoriassa ne merkitään Nipsun ensiaskeleiksi.

Nipsun vauhti taaperokärryn kanssa kävellessä on viime päivinä ollut todella hurja ja polvien iho on usein ruvella, kun vauhti kasvaa liian suureksi ja tasapaino ei enää riitä. Muutaman pahemman kaatumisen jälkeen Nipsu tuli varovaisemmaksi eikä enää yrittänyt kovalla alustalla ylösnousua. Maanantaina olimme trampoliinilla ja siellä Nipsu päätti yllättää minut täysin. Hän nousi trampalla tuetta seisomaan ja otti siitä neljä askelta. Jäin ällistyneenä katsomaan pojan suoritusta. Siis mehän odotellaan edelleen sitä rollaattoria, jotta Nipsu saisi harjoitella tuen kanssa kävelyä. Mutta Nipsu päättikin siirtyä seuraavaan vaiheeseen eli tuetta kävelyyn.

Koska tämä loppuu?

Vähän normaalia rankempi päivä taas takana.

Nipsulla nousi kuume eilen illalla tosi yllättäen ja poika kipuili ilmeisesti korvaansa. Pronaxenin avulla saatiin onneksi yö nukuttua suhteellisen hyvin.

Aamulla vein Niiskun päiväkotiin Nipsun jäädessä kotiin sairaslomalla olevan Isimiehen kanssa. Kävin luennolla ja pikaisen ruokakauppakeikan jälkeen hain Niiskunkin hoidosta kotiin. Lounaan jälkeen alkoi normaalit kuviot. Pojat istuivat potalla ilman tulosta. Sitten omiin sänkyihin päiväunille  (se meidän parisängyssä nukuttaminen toimi vain kerran, sitten sekin touhu meni pahemman luokan pelleilyksi). Puoli tuntia hyppimistä sängyissä ja molemmat tekee kakat. Vaippojen vaihto; tänään päiväunet tulivat jo tunnin kuluessa alkuperäisestä sänkyyn menosta, jee!

Päikkärien jälkeen kitinää ja itkua puolin sun toisin. Nipsulle tulee 3 kertaa kakat vaippaan ennen päivällistä ja ihon kunto alkaa jo huolettaa. Päivällinen keskeytyy Niiskun osalta, kun vatsaa kipristelee kesken ruokailun. Potalla käynti ilman tulosta ja ruokailu jatkuu. Ruuan jälkeen Nipsu ehtii kakkaamaan vaippaan, kun siivoan pöytää. Mennään potalle. Molemmat tekevät pienet kakat pottaan. Mennään ulkoilemaan. Molemmat tekevät ulkona kakat vaippaan. Tullaan sisälle. Syödään iltapuuro. Mennään potalle. Molemmat tekevät kakat pottaan. Tehdään iltapesut ja mennään lukemaan kirjoja sohvalle. Niisku tekee kakat vaippaan. Mennään sänkyihin, luetaan iltasatu ja toivotetaan hyvät yöt. Nipsu nukahtaa melkein heti. Niisku huutelee sängystä, hetken päästä huuto yltyy. Tuli kakat vaippaan. Eikun vielä kerran pesulle. Pienen kiukuttelun jälkeen Niiskukin nukahtaa.

Vähän ketuttaa. Ehkä hieman myös väsyttää. Meillä ei siis ole kahta vauvaa, meillä on kaksi yli kaksivuotiasta poikaa. Ihan joka päivä ei ole onneksi näin paha, huomenna on välipäivä tästä meidän arkisesta paskashowsta, eikös vaan?

Mistä vertaistukea?

Tätä kysymystä olen pohtinut todella monta kertaa näiden reilun kahden vuoden aikana, kun pojat ovat elämäämme rikastuttaneet.

Olen kaksosten äiti. Kaksosten äitinä oleminen on erilaista kuin yksösen äitinä oleminen. Liityin fb:ssä vertaisryhmään noin puolessa välissä raskautta. Tätä kautta olen saanut monta kaksosarkea helpottavaa vinkkiä. Olen muutamia kertoja kirjoitellut ryhmässä ja saanut myös tukea sitä kautta. Mutta ajan kuluessa huomaan, että en enää koe suurta yhteenkuuluvuutta näiden vanhempien kanssa. Meillä on kaksoset, mutta he ovat kehityksessään eri vaiheissa.

Olen cp-vammaisen lapsen äiti. Cp-vammoja on kuitenkin hyvin erilaisia ja eritasoisia. Hemiplegia-lapsetkin ovat kaikki erilaisia. Toiset hemi-lapset kävelevät jo vuoden ikäisenä ja silloin äiti ilahtuu, kun 1 v 8 kk hemipoika oppii kävelemään portaita ylös (tämän tarinan luin vertaispalstalta jokin aika sitten). Meidän perusterve Niisku ei osannut tuossa iässä (edes korjatussa iässä) kävellä portaita.

Olen erityislapsen äiti. Erityislapsi-kategorian alle mahtuu kaikkea maan ja taivaan väliltä. Yli vuosi sitten kävin Leijonaemojen vertaistapaamisessa, koska kaipasin keskustella kasvotusten muiden vanhempien kanssa. Aika oli minulle ilmeisesti väärä, koska en saanut tuosta ryhmästä sellaista tukea kuin kaipasin. Viime viikolla olin käymässä Jaatisen Majalla, joka on vammaisperheiden yhteinen kohtauspaikka. Siellä oli vanhempia (ja yksi isovanhempi), joiden lapsilla oli täysin erilaisia taustoja. Mutta yllättäen tässä tapaamisessa minun oli helppo olla ja puhua.

Ymmärsin tärkeän asian. Olen viimeinkin hyväksymässä sen, että minulla on erityinen poika. En ole enää jatkuvasti katkera menettämistäni hetkistä ja asioista. Voin hyvillä mielin tavata erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä, tukea toisia ja saada toisilta tukea. Meidän perheemme on tällaisena täydellinen.

Kuulumisia

Tällä viikolla erilaisia käyntejä kertyi mukavasti. Maanantaina oli 2-vuotis neuvola (1,5 kk myöhässä). Neuvolan vuoksi pojat eivät menneet lainkaan päiväkotiin. Molemmat ovat noin 84 cm pitkiä ja painavat 10 kiloa. Mittojen oton lisäksi neuvolakäynnin tarkoitus ei mulle selvinnyt. Juteltiin mun jaksamisesta ja poikien yleisestä kehityksestä. Kerroin olevani huolestunut heidän puheen kehityksestään. Vasta kun monta kertaa toistin tätä aihetta, niin th totesi, että tavataan ylimääräisen kerran joulukuussa, noin 2,5 vuoden iässä. Jos silloinkaan puhe ei ole lähtenyt kehittymään, niin asiaa viedään eteenpäin. Iltapäivällä Nipsun toimintaterapeutti tuli käymään meille ensimmäistä kertaa. Ensivaikutelma hänestä on erittäin positiivinen, uskon yhteistyön ja terapian lähtevän käyntiin loistavasti. Toimintaterapeutti keskittyy aktivoimaan Nipsun kättä, kun taas fysioterapeutti keskittyy jalkoihin ja koko vartaloon. Toimintaterapiaa Nipsulla on kerran viikossa, joten yhteensä terapioiden määrä on nyt 3 kertaa viikossa.

Tiistaina jätin Niiskun aamulla aikaisin päiväkotiin ja menimme Nipsun kanssa teettämään dafoja. Tämän session pelastus oli mukaan ottamani ipad, josta näytin Maisa-videota. Nipsun piti istua pitkän aikaa paikallaan, kun hänen jaloistaan otettiin mittoja ja tehtiin muotteja dafoja varten. Kahden viikon päästä menemme uudelleen sovitukseen ja hakemaan valmiit dafot. Silloin kaikki Nipsun kengät joudutaan oletettavasti uusimaan. Dafoja pidetään siis koko hereilläoloaika ja ne laitetaan kaikkiin kenkiin, mikä asettaa kenkien sopivuudelle melkoisia haasteita. Suutarille tulee luultavasti hommia tässä vaiheessa. Öisin Nipsu pitää jaloissaan ortooseja, joista kerroin aikaisemmin. Ortooseihin poika on tottunut upeasti, eikä niiden pitämisessä ole mitään ongelmia.

Keskiviikkona oli Niiskun vuoro saada laatuaikaa mun kanssani, kun Nipsu jätettiin päiväkotiin yksin aamulla. Niiskulla oli keskosuuteen liittyvä silmälääkärin kontrolli. Tarkastuksessa ei havaittu mitään erityistä, joten seuraava kontrolli on 4 vuoden iässä.

Loppuviikko menikin tavallisesti. Pääsin luennolle ja ehdin jopa opiskelemaan hieman. Näin perjantaisin on poikien vakio vapaapäivä päiväkodista ja Isimieskin oli kotona, kun hänen 80 %-nen työaikansa lähti käyntiin. Kokeiltiin uutta metodia päiväunien suhteen. Pojat meidän parisänkyyn ja Isimies väliin nukkumaan. Toimii! Nukahtaminen tapahtui järkevässä ajassa ja unet maistuivat melkein kahden tunnin ajan.

Hermot

Tällä hetkellä noi jätkät osaa kiristää vanhempiensa hermoja todella lahjakkaasti. Päiväkodissa päikkäreiden nukkuminen ei ole ollut mitenkään ongelmallista. Mutta voi jestas kotona sitä showta.

Viimeiset viikot on menty suurinpiirtein tällä kaavalla: lounaan jälkeen leikitään ja odotellaan samalla suoliston toimivan. Käydään potallakin sitä yrittämässä (joskus istutaan reilun vartinkin verran potalla). Joskus läjät tulee vaippaan, mutta useimmiten ei tapahdu mitään. Sitten mennään yhden maissa sänkyihin tarkoituksena nukkua päiväunet. No tässä vaiheessa alkaa tapahtumaan. Ensin riehutaan ja pompitaan sängyssä (kyllä cp-vammainenkin osaa hienosti omalla tyylillään pomppia) jonkin aikaa. Sitten tehdään ne kakat. No sitten huudetaan, koska aika ikävää on olla likaisella vaipalla. Kun äiti armollisesti on pessyt ja vaihtanut puhdasta päälle, jatkuu riehuminen. Kun alkuperäisestä sänkyyn menosta on kulunut noin 1,5 tuntia, niin uni yleensä tulee. Koska kello on jo paljon, niin julma äiti herättää päiväunilta täysin kesken unien, mikä aiheuttaa järkyttävän väsymyshuutokonsertin. Kun ollaan toivuttu julmasta herätyksestä, niin välipalaa ei enää saa, koska päivällisen aika on liian pian.

Olen vakavasti pohtinut vaihtoehtoa, että ei enää edes yritetä päiväunia. Hatunnosto kaikille vanhemmille, jotka saavat lapsensa nukkumaan päikkäreitä vielä kolmivuotiaanakin. Miten ihmeessä ne sen tekee? Meillä ei nukuta autossa, ei rattaissa ja nykyään ei sisällä sängyssäkään.

Jotta ei olisi liian helppoa, niin ensi viikko on aikataulutusten viikko. Ohjelmassa on: neuvola, toimintaterapeutin ensikäynti kotona, dafojen teko (arvio 2-3 tuntia) ja silmälääkäri. Tähän lisäksi normaalit fyssarikäynnit päiväkodissa, ja kaiken huipuksi Isimiehen kahden päivän työkeikka Tampereella. Mä en ole vielä aloittanut yhden verkkokurssin tekemistä, ja näillä näkymin en aloita sitä ensi viikollakaan.

Ihan jees

Melko kivasti on alkanut päiväkotielämä. Niisku on aamuisin tarrautunut minuun kiinni kuin takiainen ja huutanut keuhkonsa pihalle, kun olen lähtenyt. Nipsu on ollut vain surullinen ja sen näköinen, että äiti et sä voi tehdä tätä. Hoitajien mukaan päivät ovat menneet hyvin. Iltapäivällä mua on ollut vastassa kaksi iloista poikaa.

Illat kotona on sen sijaan olleet vähän hankalampia. Nukahtaminen omaan sänkyyn ei ole helppoa, vaan lastenhuoneessa täytyy piipahtaa lukemattomia kertoja. Veikkaan, että pojat reagoivat elämänsä suurimpaan muutokseen vielä voimakkaasti, kun tajuavat, että päiväkodissa ollaan usein ja se vaan jatkuu. Tällä hetkellä olen onnellinen, että mun ei tarvitse käydä töissä. En myöskään ole löytänyt työharjoittelupaikkaa, mikä ei juuri nyt harmita ollenkaan. On ihanaa, että aamulla ei ole kiire. Jos kiukuttaa, niin meillä on aikaa istua lattialla ja antaa kiukun mennä ohi. Pääsen hakemaan pojat heti päikkärien jälkeen, joten kotiin ei tarvitse juosta ruuanlaittoon. Tällainen rento päiväkodin aloitus sopii meille.

Huolta juuri nyt aiheuttaa Niiskun suolen toimimattomuus. Nipsun ummetuslääkitys saatiin purettua kesän aikana onnistuneesti. Niiskun tilanne on ollut huonompi ja hänen kohdallaan vieroitus lääkkeestä ei ole vielä ohitse. Voi olla, että joudumme palaamaan takaisin suurempiin lääkeannoksiin, vaikka niistä poispääsy on ollut kovan työn takana. Pari seuraavaa päivää näyttää suunnan tässä asiassa.

Huomenna torstaina on viikon ainoa tiukka aamu. Mulla alkaa luento kahdeksalta, Isimiehen pitää olla töissä ajoissa, meillä on vain yksi auto ja päiväkodin poikien ryhmän hoitajien työvuoro alkaa vasta 7.45. Päiväkoti aukeaa tietenkin jo klo 7, mutta en halua viedä poikia vieraille hoitajille näin alkuun. Minä ilmoitin jo luennoitsijalle myöhästyväni, vien pojat hoitoon tasan 7.45 ja jatkan sitten matkaa.  Isimies saa tyytyä bussin kyytiin. Muina päivinä menemme päiväkotiin rattaiden kanssa kävellen.

Nyt se alkaa

Huh, tämäkin viikko on ohitse kohta. Koko viikko harjoiteltiin päiväkodissa olemista. Mentiin aamulla puoli yhdeksän aikoihin ja lähdettiin lounaaksi kotiin, paitsi torstaina syötiin lounas päiväkodissa. Pojat ovat edelleen erittäin arkoja, mutta pikkuhiljaa ottavat kontaktia hoitajiin. Hoitajat vaikuttavat mukavilta ja ovat ottaneet hyvin molemmat pojat vastaan. Nipsun fyssari oli kahtena päivänä päiväkodilla ja silloin käytiin yhdessä käytännön asioita läpi. Miten pukemis-, potta-, käsienpesu-, ruokailu-, leikki- yms tilanteet pitäisi Nipsun kanssa hoitaa. Toistaiseksi pidämme seisomatelineen kotona, silmälappuhoito toteutetaan päiväkodissa.

Positiivisten asioiden lisäksi päiväkodissa on tullut ilmi jo negatiivisiakin. Ruokalappuja ei ole tarpeeksi, nokkamukeja ei myöskään ole. Kyseessä on 1-3 vuotiaiden lasten ryhmä, joten olettaisin, että näin pienet vielä kyseisiä välineitä tarvitsevat. Poikien on jo hyvä aika opetella juomaan tavallisesta mukista, mutta olin ajatellut, että kunhan tottuvat ensin muuten päiväkodissa olemiseen. Ettei kaikki ole uutta heti alussa. Ja tuo ruokalappu on mielestäni erittäin käytännöllinen: meillä kolmasosa ruuasta tippuu edelleen syödessä, joten olisi helpompaa että se tippuisi sinne muoviseen ruokalappuun eikä vaatteille.

Päiväkodissa ei myöskään käytetä lapsia potalla lounaan jälkeen. Keskustelin hoitajien kanssa asiasta, miksi näin on? Heidän mielestään siirtymätilanteita on niin paljon, että lounaalta mennään siksi suoraan nukkumaan. Pojilla tulee yleensä kakat ruokailun jälkeen, joten nähtäväksi jää mitä päiväkodissa tapahtuu tämän suhteen.

Itselläni on tunteet erittäin herkässä. Monta kertaa olen jo miettinyt, pitäisikö sittenkin jäädä kotiin poikien kanssa. Miten voin luovuttaa heidät vieraiden hoitoon? Luottamus päiväkotia ja hoitajia kohtaan ei ole täydellinen. Niin moni yksityiskohta on siellä kuitenkin pielessä. Huomenna pojat jäävät sinne ilman minua.

Haluan olohuoneeni takaisin!

Pojat ovat nukkuneet lastenhuoneessa noin puolivuotiaasta (3 kk korjattua ikää) asti. En ole sisustanut lastenhuonetta mitenkään erityisesti. Ainoa asia, minkä ehdottomasti halusin lastenhuoneeseen, oli ihana kattolamppu.

Lipaston olen ihan itse maalannut, alkuperäinen väri oli ruskea. Lastenpöytä on isäni tekemä.

Vaikka lastenhuoneessa on leluja ja esimerkiksi kaikki dublot ovat siellä yhdessä laatikossa, niin pojat eivät kauan aikaa keskenään siellä viihdy. Vauva-aikoina meillä oli iso leikkimatto olohuoneessa ja kaikki vauvalelut myös. Kun Niisku oppi konttaamaan, olohuoneen iso vaalea matto siirrettiin varastoon odottamaan parempia aikoja. Edelleen pojat leikkivät mieluiten olohuoneessa, koska se on keittiön läheisyydessä ja pääsen esim ruokaa laittaessa ratkaisemaan erimielisyydet.

Pikkuhiljaa leluja on kertynyt enemmän, vaikka koko ajan vienkin kirppiksille ja keräyksiin sellaisia, jotka eivät kiinnosta. Olohuoneen lattia, tv-taso ja sohvapöytä ovat siis yleensä täynnä romua (leluja). Haluan olohuoneeni takaisin!

Päätin tehdä pojille leikkinurkkauksen keittiön ja ruokailutilan vieressä olevaan "kirjastonurkkaukseen" (lue pyykinkuivaustila). Tuo tila on aikaisemmin ollut pieni huone, jonka seinän me kaadoimme asuntoon muuttaessamme. Tilassa on ollut iso kirjahylly, nojatuoli ja vuodesohva. Lähinnä siellä on kuivattu pyykkejä. Nojatuoli siirrettiin olohuoneeseen, vuodesohva muutti paikkaansa ja tadaa: pojat saivat leikkitilan. Ostettiin Jollyroomista upea leikkikeittiö, jonka Isimies kasasi muutamana iltana. Nyt toiveissa on, että leikit pysyisivät suunnilleen tässä tilassa. Uskaltaisinko jopa tuoda olohuoneeseen sen ihanan vaalean maton joskus takaisin?

Lukutauko

Tälläkin hetkellä mun pitäisi lukea tenttiin. Nyt ei vaan aivot toimi, pakko pitää tauko. Viikonloppuna linnottaudun kirjaston hiljaisen työn tilaan ja yritän tankata viimeiset sata sivua. Kesätauon jälkeen on todella hankalaa orientoitua uudelleen opiskeluun, varsinkin tällaisen kirjatentin muodossa.

Pojat aloittivat päiväkotiin tutustumisen keskiviikkona. Olimme reilun tunnin päiväkodin pihassa leikkimässä keskiviikkona ja torstaina. Selvästi molemmat olivat hämillään ja eivät oikein uskaltaneet mennä leikkimään muiden sekaan. Pihalla oli paljon lapsia ja vieraita aikuisia, hälinä ja meno oli aikamoista. Juuri tämän vuoksi pitkä tutustumisjakso on tärkeä.

Torstaina pidimme päiväkotiryhmän hoitajien, avustajan, päiväkodin johtajan ja Nipsun oman fysioterapeutin kanssa palaverin. Minulle jäi palaverista mukava fiilis, tuntuu siltä, että päiväkoti haluaa tehdä parhaansa ja ottaa kaiken informaation vastaan avoimin mielin. Tahtotila Nipsun kuntouttaviin toimiin päiväkodissa on positiivinen. Maanantaina aloitamme tutustumisen päiväkodin sisätiloihin ja rutiineihin. Olen koko ensi viikon poikien kanssa päiväkodissa ja alkuviikosta olemme siellä vain aamupäivät. Loppuviikosta syömme jo lounaan ja yritämme päikkäreitäkin siellä.

Tänään olimme Nipsun kanssa Lastenlinnassa käymässä. Nipsulle tehtiin ortoosit jalkoihin. Ortoosien tarkoitus on pitää jalkaterä oikeassa asennossa ja venyttää lihaksia. Ortoosit on tarkoitettu meillä yökäyttöön. Laitoimme ne tänä iltana Nipsulle jo jalkaan nukkumaan mennessä ja kova itkuhan siitä tuli. Onneksi poika oli kuitenkin tosi väsynyt raskaasta päivästä, ja nukahti nopeasti ortooseista huolimatta. Nähtäväksi jää, heräileekö Nipsu yön aikana eli häiritsevätkö ne hänen untaan.

Peiton alta otettu kuva Nipsun nukkuessa.

Nipsulle teetetään myös päiväkäyttöön jalkoihin tuet. Ne tulevat olemaan matalat dafot. Saimme ajan dafojen tekemistä varten parin viikon päähän, joten niistä juttua sitten kun asia on ajankohtainen. Juttelin Lastenlinnassa myös kävelytuesta. Nipsulla on tällä hetkellä erittäin kova motivaatio kävelemiseen. Häntä pitää taluttaa pihalla, jos Niiskulla on taaperokärry käytössä. Päiväkodissa on pari muovista taaperokärryä, joten niiden kanssa Nipsu ei paljon pysty kävelemään, koska lapsia on niin paljon. Toiveena on, että Nipsu saisi mahdollisimman pian rollaattorin tai dallarin. Valitettavasti sairaalan mielestä mahdollisimman pian voi tarkoittaa puolta vuotta.

Samalla sairaalakäynnillä Nipsun lonkat röntgenkuvattiin. Lääkärit haluavat selvittää, ovatko lonkkakupit (tai jotain...) oikeilla paikoillaan. Röntgenkuvien tuloksista saan kuulla parin viikon päästä.

Paljon on siis uutta tulossa. Kunhan saan tuon ärsyttävän tentin jollakin tavalla suoritettua, niin voin keskittyä enemmän poikien päiväkotiasioihin ja erityisesti henkilökunnan opastamiseen Nipsun käsittelyssä.

Kohta se alkaa...uusi arki

Huh. Kotona vihdoinkin. 8 yötä poissa kotoa, kolme yötä nukuttiin asuntoautossa, kilometrejä jäi taakse noin 1500. Pojat jaksoivat yllättävän hyvin, vaikka ihmiset ja paikat vaihtuivat koko ajan. Päiväunet jäivät monena päivänä lyhyiksi torkuiksi ja iltaisin rauhoittuminen vei pitkän aikaa. Molemmat sairastuivat flunssaan reissun lopuksi, ja se häiritsi yöunia, mutta muuten jätkät nukkuivat suhteellisen hyvin vieraissa ympäristöissä. Nipsun silmälappuhoitoa ei muistettu koko aikana; peukalotuki oli mukana, mutta ei käytössä; venytyksiä tehtiin joskus.

Ensi viikko on puolittain lomaa. Isimies on vielä viikon kotona, mutta päiväkotiharjoittelut aloitetaan keskiviikkona. Fysioterapeutti palaa myös lomalta ja hän tulee päiväkodin henkilökunnan kanssa palaveriin loppuviikosta.

Minulla on iso ja vaikea kirjatentti reilun viikon päästä, enkä ole ehtinyt/jaksanut lukea siihen juuri ollenkaan. Olen varannut itsepalvelukirppikseltä pöydän kahdeksi viikoksi ja kaikki lasten pieneksi jääneet vaatteet pitää hinnoitella ja viedä sinne myyntiin. Poikien päiväkotivaatteet pitää nimikoida. Ja ennen sitä miettiä, mitä hittoa niille laittaa päälle päiväkotiin.

Lomaltapaluuahdistus. Syön pussin pähkinöitä ja juon lonkeron. Luen blogeja pitkän tauon jälkeen. Huomenna... Ylihuomenna...

Kaikkien kavereita eli karavaanareita

Pienoinen reissuväsymys alkaa painamaan, ollaan oltu tien päällä lauantaista asti. Ensin lauantaina ajettiin 260 km mun sukulaisten luokse. Sunnuntaina vietettiin mun siskontytön rippijuhlia. Maanantaina pakattiin mun vanhempien asuntoauto täyteen tavaraa ja lähdettiin kohti pohjoista tarkoituksena päästä Ouluun yhden yön pysähdyksellä. Asuntoauton lainaus oli suhteellisen pitkän pohdinnan tulos, kun mietittiin vaihtoehtoja pohjoisen reissulle. Pojat on olleet viime kuukausina surkeita autossa matkustajia ja 600 kilometriä puolen tunnin pätkissä ajettuna veisi aika tuhottoman pitkään.

Maanantaina päästiin etenemään noin 300 km. Yllättäen Niiskua matkustaminen haittasi vähemmän ja hän torkkui autossa. Nipsu ei osannut nukkua, koska tuttavalta saatuja ikivanhoja turvaistuimia ei pysty kallistamaan ja Nipsu havahtui aina kun pää retkahti. Oltiin Kokkolassa leirintäalueella yötä. Meidän perheen ekan päivän karavaanarikokemus oli ihan jees, ilmat ei taaskaan suosineet, ja kahden taaperon kanssa pienessä asuntoautossa ajan tappaminen oli melkoisen tuskaa. Kaasulieden nuppeja ei voi väännellä niin huolettomasti kuin kotona, missä on lapsilukot turvaliedessä.

Tiistaina päästiin Ouluun. Kolme yötä vietetään Isimiehen sukulaisten ja ystävien luona kylässä, ihanasti sisätiloissa nukkuen.

Tähän mennessä reissun parasta antia on ollut huomata, että ruokailut poikien kanssa sujuvat kohtuullisen kivuttomasti. Ollaan testattu abc:n ja freston noutobuffeet. Molemmissa jätkät on syöneet ilmaiseksi ja heille on uponnut perunamuusi lihapullilla tai kalapihvillä. Rossossa samaten muusi ja broikkua lasten listalta. Onhan nuo ruokailut melkosen hätäisiä eikä niiden aikana aikuiset ehdi keskustelemaan, mutta pojat syövät itse ja normi ruokaa! Heidän tapauksessaan huikeaa edistymistä. Nipsu söi yhtenä päivänä jopa hesburgerin kananuggeteita. Ruokavalio on yksipuolinen ja vihanneksia ei näinä päivinä uppoa jätkiin yhtään, mutta en stressaa. Ehtii sitä syödä kotiruokaa piilotetuilla kasviksilla myöhemminkin.

Kesäretki

Tehtiin tänään päiväretki Tammisaareen. Päivän ideana oli vain se, että en viitsi laittaa kotona ruokaa ja muutenkin on kiva vaihtaa maisemaa ja saada pientä vaihtelua arkeen. Samankaltainen päiväretki tehtiin reilu viikko sitten Porvooseen.

Lähdettiin aamupalan jälkeen matkaan. Meiltä ajaa Tammisaareen noin tunnin verran. Ensimmäinen kyllästymispiste on yleensä puolen tunnin ajomatkan jälkeen ja myös tänään tapahtui niin. Takapenkiltä alkoi siis kuulua hermostunutta ääntelyä, joka onneksi meni ohi. Seuraava kyllästymispiste oli tästä noin vartin päästä. Joskus tämäkin menee ohitse ja saamme jatkaa ajoa mukavassa (hiljaisessa) tunnelmassa. Tällä kertaa piste oli lopullinen: tarkoitti siis sitä, että Niisku huusi kurkku suorana lopun vartin ajomatkan.

Tammisaaressa mentiin ekaksi melko lähellä merenrantaa sijaitsevaan leikkipuistoon, jotta suurimmat höyryt saatiin päästettyä ilmaan. Etukäteen leijonapuistoa oli kehuttu paljon ja onhan se hieno. Valitettavasti vain se on selvästi suunnattu isommille lapsille ja varsinkin Nipsulle siellä ei ollut paljoakaan tekemistä. Mutta yleensä Nipsu on vähään tyytyväinen ja hän nauttikin muiden touhujen seuraamisesta ja keinumisesta. Puiston jälkeen etsittiin lounaspaikka. Ihan vieressä sattui olemaan hotelli, jossa oli tarjolla lounasbuffet. Sinne siis. Lounas meni aivan upeasti. Pojat söivät itse perunamuusia, johon sekoitin kalaa ja maissia joukkoon. Ja jälkkäriksi saatiin vielä vadelmamoussea. Jätkät käyttäytyivät mallikelpoisesti. Paukuttivat lusikoitaan lautasiin vain vähän, sotku oli siedettävä ja mikä oleellista: he söivät itse normaalia ruokaa ja me saimme syödä oman lounaamme samaan aikaan. Meidän perheen ensimmäinen onnistunut yhteinen ravintolakokemus.

Lounaan jälkeen käveltiin Tammisaaren keskustassa ja pojat nukkuivat rattaissa lyhyet puolen tunnin päikkärit (eivät osaa nukkua rattaissa pidempään), kun me nautittiin auringosta ja juomista rantaterassilla. Välipalaksi trippimehut ja palat leipää rattaissa ja sitten takaisin autoon. Puolessa välissä paluumatkaa poikettiin Lomamäen lemmikkipuistoon. Täytyy tunnustaa, että mulla oli omat epäilykseni paikasta. Mutta paikka oli aivan mahtava! Omistajien eläinharrastuksen kylkiäisenä syntynyt "puisto": kallioisen mäntymetsän siimeksessä aitauksia ja paljon erilaisia eläimiä. Oli niitä tavallisia kotieläinpuistojen asukkeja eli vuohia, aasi, hevosia, sikoja, kanoja, pupuja. Mutta sitten oli niitä erikoisempia: monia erilaisia papukaijoja, liskoja, käärmeitä, oravia, kalkkunoita, supikoiria, pesukarhu, poro ja valtava 40-kiloinen kilpikonna. Mikä kivointa, niin eläimet ovat todellakin lemmikkejä. Vuohi tuli aitauksesta pois meitä tervehtimään, kanat ja kalkkuna juoksivat vapaana, kilpikonna tallusteli pihalla ruohoa syöden. Pihapiirissä oli myös leikkipaikka hiekkalaatikkoineen, trampoliineineen ja pomppulinnoineen. Eläimet olivat hyvinvoivan näköisiä ja omistajamies kertoi meille eläimistä ja niiden alkuperästä. Vierailusta jäi todella mukava fiilis. Ainoana haittapuolena paikassa on, että liikuntaesteisille se on hankala, koska maasto on epätasaista kivikkoa. Pojat söivät puistossa päivälliseksi purkkiruokaa, joka onneksi uppoaa vielä kohtuullisen hyvin.

Takaisin kotiin tultiin vasta iltapuuron aikaan. Ihana kesäpäivä.

He ovat valmiita

Sen jälkeen kun olin täyttänyt päivähoitohakemukset helmikuun lopulla, olin kauhuissani. Pojat eivät todellakaan ole päiväkotivalmiita. Minulle sanottiin, että puolessa vuodessa ehtii tapahtua paljon, mutta silti kaduin monta kertaa päätöstä päiväkotiuran aloituksesta jo ensi syksynä.

Niin siinä kuitenkin kävi, että puolessa vuodessa molemmat pojat ovat kehittyneet aivan huimasti ja nyt he ovat valmiita. Ja niin olen minäkin. Olen valmis lopettamaan kotona olon ja kotiäityiden.

Miten pojat sitten ovat kehittyneet? He eivät vielä monia sanoja osaa sanoa, mutta selväsi molemmat ymmärtävät kaiken kuulemansa. Nipsulla on suurempi sanavarasto, ja hän on muutaman kerran sanonut kahden sanan lauseita, kuten "ei laita" ja "hyvää yötä". Niiskun sanavarasto on suppea, kymmenisen ymmärrettävää sanaa. Hiljaista meillä on silti harvoin. Juttua riittää molemmilla, mutta se on vain poikien omaa kieltä, josta ei pysty erottamaan ymmärrettäviä sanoja joukosta.

Leikit ovat kehittyneet myös. Veljelle annetaan leluja ja rinnakkainleikkimisen lisäksi on välillä havaittavissa myös yhteistä leikkiä, jossa on jokin idea. Edelleen leluista tapellaan ja veljen kädessä oleva lelu on tietenkin se paras, joka on saatava. Mutta pikkuhiljaa pojat uskovat, että toisen kädestä ei oteta mitään. Pojat saivat yhteiseksi synttärilahjaksi upean punaisen pienoisferrarin. Se ensimmäinen vartti, kun auto kaivettiin paketista ulos: ihan järkyttävää huutoa. Varsinkin Niisku veti täydellisen itkuraivarikohtauksen, kun ferrari piti välillä antaa Nipsulle. Auto laitettiin piiloon loppupäivän ajaksi ihan vain sen vuoksi, että aikuiset eivät jaksaneet kuunnella sitä huutoa enempää samana päivänä. Mutta seuraavana päivänä harjoiteltiin taas ferrarilla vuorotellen leikkimistä. Tiukkaa teki edelleen, mutta molemmat ymmärsivät, että veli leikkii autolla välillä ja kohta on taas oma vuoro.

Alkuvuodesta Niiskulla ollut kaamea vierastusvaihe on myös taakse jäänyttä. Edelleen Niisku on arka ja lämpenee uusille ihmisille ja uusille tilanteille hitaasti. Nyt ei ole kuitenkaan ongelma, jos minua tai Isimiestä ei näy joka ikinen sekunti. Joskus jopa päinvastoin. Joissakin tilanteissa Niisku karkailee, esimerkiksi juhannuksena Tallinnan laivalla hän teki nopeita irtiottojuoksuja kun vain oli tilaisuus.

Syöminen oli asia, josta olin myös huolestunut päiväkodin aloituksen kannalta. Pojat söivät todella huonosti karkeaa ruokaa vielä alkuvuonna. Tässäkin on tapahtunut edistystä. Rakettispagetti uppoaa kohtuullisen hyvin kermaisen kanakastikkeen kanssa. Nipsu on paljon parempi syömään karkeaa ruokaa, mutta Niiskulla tuottaa ongelmia kokkareet. Niisku ei vaan osaa pureskella ruokaansa, vaan yrittää nielaista kaiken sellaisenaan. Yhtenä päivänä Niisku yllätti haukkaamalla omenen lohkosta pienen palasen; tämä oli todellinen yllätys, koska hän ei ole koskaan syönyt mitään hedelmiä sormin. Ja Isimiehen syömiä herneitä Niisku halusi maistaa myös, kaikkien suureksi yllätykseksi pari hernettä meni jopa mahaan asti.

Kaikista näistä upeista edistysaskeleista huolimatta mun on äärettömän tärkeää muistaa se, että jokainen lapsi kehittyy omassa tahdissaan. Nykypäivän some-maailmassa se vaan herkästi unohtuu. Kun luen muiden blogeja tai fb-päivityksiä, niin helposti sorrun vertailemaan Niiskua ja Nipsua muihin 2-vuotiaisiin. Ne toiset osaavat puhua monen sanan lauseita, ne toiset syövät perheen kanssa samaa ruokaa, ne toiset ovat motorisesti taitavia. Mutta niillä kaikilla muilla lapsilla ei ole mitään väliä tässä kohtaa. Meidän pojat kehittyvät juuri siinä tahdissa kuin heille on parasta. He ovat täydellisiä juuri sellaisina kuin ovat.

Hän kävelee tuen kanssa!

Maaliskuun alussa Nipsu nousi tukea vasten seisomaan. Sen jälkeen motivaatio seisomiseen ja kävelemiseen on ollut huimaa. Nipsu pyytää nyt itse, että häntä pidettäisiin käsistä kiinni ja hän pääsisi harjoittelemaan kävelemistä (ojentaa siis kätensä ylös). Ilman tukea seisomista harjoitellaan päivittäin (joskus jopa liiankin uhkarohkeasti) ja kymmenisen sekuntia Nipsu on ajoittain jo pystynytkin seisomaan ilman tukea. Sivuittain tukea vasten kävelyä tulee välillä muutamia askelia, riippuen paikasta ja tilanteesta. Sunnuntaina synttärijuhlien jälkeen Nipsu yhtäkkiä ilmaantui lastenhuoneen ovesta taaperokärryn kanssa kävellen, jatkaen matkaa eteiskäytävän kautta olohuoneeseen. Välillä kävin muuttamassa kärryn suuntaa, että ei tapahtunut törmäyksiä, mutta Nipsu käveli kärryyn tukeutuen useiden metrien matkan. Ja hän oli ihan itse päättänyt näin tehdä. Vasen käsi ei ollut kärryssä kiinni, mutta hyvin se yhdelläkin kädellä onnistui. Nipsu oli niin ylpeä suorituksestaan! Ja tietenkin olimme me kaikki muutkin.

Nipsun jalkaterät ovat erittäin pahasti sisäänpäin kääntyneet ja hän astuukin usein omille varpailleen kävellessään. Ja täytyy tunnustaa, että onhan se kävely huvittavan näköistä koikkelehtimista ja hoipertelua.

Meidän poika osaa kävellä! Voi tätä onnea ja iloa!

Tässä taidonnäyte pihalta.

2 vuotta

Pojat täyttivät 2 vuotta tiistaina. Meillä ei ole mitään isoja juhlia, vaan muistamme poikia kahdessa erässä. Viime viikonlopun vietimme Vierumäellä, missä oli Isimiehen vuosittainen sisarustapaaminen. Yhteensä 7 aikuista ja meidän naperot, sillä kokoonpanolla vietimme todella hauskan viikonlopun. Naisväen kanssa kävimme flow parkissa testaamassa kuntoa ja korkean paikan kammoa, tykkäsin! Grillasimme hyvää ruokaa, saunoimme ja paistoimme lettuja nuotiolla järven rannalla. Leivoin lisäksi mansikkarahkakakun poikien kunniaksi ja jätkät saivat sukulaisilta lahjaksi taikahiekkaa sekä autoja.

Omat vanhempani ja Nipsun kummit tulevat kyläilemään sunnuntaina. Haasteita kahvipöydän tarjottaviin asettaa se, että kaikki pitää valmistaa gluteenittomana. Muutaman kerran olen leiponut gluteenittomia suolaisia muffinsseja ja kakun, mutta lopputulokset eivät olleet mitenkään erinomaisia. Huomenna on leivontapäivä ja yritän tällä kertaa onnistua hieman paremmin.

Syntymäpäivät ovat tuoneet paljon muistoja mieleen, mutta toisaalta huomaan, että paljon on myös unohtunut. En enää muista, miltä tuntui pitää kilon painoista lasta kengurussa paidan alla. Muistan, kuinka toinen pojista yritti parin kuukauden ikäisenä ensimmäistä kertaa imeä rinnasta. En enää muista, miten jaksoin maata sairaalasängyssä pää alaspäin ne reilut 12 tuntia, kun lääkärit koko ajan varoittelivat keisarileikkaukseen joutumisesta. Muistan, miltä elämäni ainoa paniikkikohtaus keskellä yötä sairaalassa tuntui, se hukkumisen ja oman itsensä kadottamisen tunne oli kauhea.

Välillä selaan läppäriltä vanhoja valokuvia lävitse. Olen onnellinen. Meillä on kaksi mahtavaa poikaa.

Kesän touhuja (laiskottelua)

Mitäs me ollaan tehty viime aikoina? Kaikkea kivaa kesäistä.

Ollaan käyty Falkullassa ja Haltialassa katsomassa eläimiä. Ollaan pyöräilty änkkäri-puistoon ja muihinkin lähistöllä sijaitseviin puistoihin. Ollaan käyty sukulaisten mökillä leikkimässä. Ollaan tehty tuoreista mansikoista ja nektariineista smoothieta ja juotu sitä tooosi paljon. Ollaan oltu vaan kotona tekemättä mitään ihmeellistä.

Minä en ole pessyt vieläkään ikkunoita tänä kesänä. En ole kirjoittanut vauvakirjoja. En ole laittanut valokuvia järjestykseen (kaikista vauvakuvista ei pysty enää sanomaan kumpi kuvissa on). Helmikuussa aloittamani virkatun korin tekeminen on edelleen kesken.

Koin huonoa omaatuntoa kaikesta tästä laiskottelusta, mutta Isimies onneksi palautti minut maanpinnalle. Meillä on todella rankka talvi takana. Nyt pitääkin olla tekemättä mitään. Ja olenhan mä sentään käynyt jumpissa ja kuntosalilla. Se on juuri sitä tärkeintä tekemistä, itsestään huolehtimista.

Kirjaston ikkunasta oli mielenkiintoiset näkymät.

Juhannus Haapsalussa

Oltiin nelistään minilomalla Haapsalussa. Torstaina aamulaivalla Tallinnaan, missä käytiin nopeasti ostarilla syömässä lounas. Haapsaluun oli vielä reilun tunnin ajomatka. Meillä oli kolmeksi yöksi varattuna airbnb:n kautta lähellä keskustaa vanhassa puutalossa huoneisto. Huoneisto oli tilava ja upeasti vaaleilla sävyillä remontoitu. Omistajamummon lapsenlapsen leluja oli kaksi laatikollista, joten niiden parissa pojat viihtyivät hyvin. Kaksi syöttötuoliakin odotti meitä, onnistunut huoneiston valinta siis. Mikään ei mennyt asunnossa rikki, sekin oli hyvä saavutus. Sunnuntaina aamulla ajettiin takaisin Tallinnaan, missä vietettiin vielä päivä ennen iltalaivaa takaisin kotiin.

Haapsalusta ja reissusta kokonaisuudessaan jäi tosi hyvät fiilikset. Ilmat ei täysin suosineet meitä, perjantaina satoi käytännössä koko päivän vettä ja sunnuntainakin oli kovia ukkoskuuroja. Sekä Haapsalusta että Tallinnasta löytyi ihanat leikkimuseot, joissa sai mukavasti vietettyä sadepäivää.

Ilonin Ihmeidenmaan leikkimuseo

Virossa lapsiperheet on huomioitu niin paljon paremmin kuin Suomessa. Virolaiset ovat selvästi oivaltaneet, että lapsiperheetkin kuluttavat paljon rahaa, jos vain lapset viihtyvät. Lapsiin siis kannattaa panostaa. Kahdessa tavallisessa ravintolassa oli Haapsalussa hienot leikkitilat lapsille, eikä kysymyksessä olleet mitkään pitseriat, vaan tyylikkäitä paikkoja. Lauantaina olimme kävelyllä rantakadulla ja pysähdyimme kahvilaan kakkukahville, kun pojat vielä nukkuivat vaunuissa päikkäreitä. Kahvila oli ihan rannassa ja sillä oli iso piha nurmialueineen. Kun pojat heräsivät päikkäreiltä, henkilökunta kantoi nurmikolle laatikollisen leluja, potkuauton, Ikean leikkiputken ja -teltan. Ei tarvinnut meidän miettiä paikan vaihtamista, pojat saivat pirtelöt välipalaksi kahvilasta ja äiti lasin skumppaa. Upeaa asiakaspalvelua täydestä kahvilasta huolimatta!

Haapsalussa on myös leikkipuisto, jonka veroista ei kauhean helposti löydy. Piispanlinnan pihalla linnanmuurien sisälle on rakennettu viikinkiteemainen puisto, jonka isoista hirsistä olevat kiipeily- ym telineet kestävät aikaa. 

Voiko leikkipuisto olla upeammassa ympäristössä.

Tällä reissulla tuli selväksi se, että Niisku ei halua nukkua päikkäreitä autossa. Puolisen tuntia koiranunta pienillä välihuudoilla ja loppumatkan poika huutaa suoraa huutoa väsymyksen takia. Tätä samaa on tapahtunut aikaisemminkin, mutta ajateltiin, että kyllä Niisku tottuu ja tarpeeksi väsyneenä nukkuu. Mutta ei. Tästä lähtien pitää yrittää ajoittaa ajomatkat päikkäriajan ulkopuolelle.

Ja kaikista tärkein asia, kun matkustaa kahden "ei niin helpon" taaperon kanssa: kaikkeen on varauduttava ja reissu tehdään lasten ehdoilla. Parit kakkakatastrofit laivalla, yksi megaoksennus Tallinnan leikkimuseolla, ukkoskuurot jne. Kaikesta selvittiin ja meillä oli hauskaa!