Ai pitäisikö vanhempien käydä töissäkin?

Tänään postilaatikossa oli peräti neljä kirjettä Nipsulle. Tämä on itse asiassa tavallista meillä: Nipsu saa vähän väliä postia Kelalta, Hus:ilta yms. Ihan muutaman kirosanan taas päästin, kun avasin nuo kirjeet. Onneksi olin yksinäni autossa, niin sadatteluni ei haitannut ketään.

Näiden aikojen lisäksi olimme juuri tällä viikolla maanantaina silmälääkärissä polilla; tähän käyntiin ajomatkoineen edestakaisin päiväkodin välillä meni minulta puolikas työpäivä. Kahden viikon kuluttua on vuorossa ortopedin arvio, joka on silleen kivasti aamupäivällä, että siihenkin menee puolikas työpäivä. Ja kun ortopedi on mukavasti tiistaina, niin saman viikon maanantaina on kivasti keskellä aamupäivää käynti apuvälinekeskuksessa sovittamassa uutta apuvälinepolkupyörää.

Yhteensä 9 eri päivänä käynti Helsingissä. Logistiikkahan menee näin: vien Niiskun päiväkotiin, ajan 20 km Helsinkiin, etsin parkkipaikan, hoidetaan vastaanottokäynti (jos keskellä päivää, niin mietitään syömishommat jotenkin), ajan 20 km päiväkodille ja tiputan Nipsun sinne, ajan 25 km Helsinkiin töihin. Hyvässä lykyssä ehdin tekemään 4 tuntia töitä, jos vastaanotto on ollut aamulla. Jos lääkärinaika on keskellä päivää, niin en ehdi menemään työpaikalle lainkaan.

Tänä keväänä nuo poikkeuksellisen tiuhat käynnit Lastensairaalassa johtuvat neuropsykologin kouluarvioinnista, joka on tietenkin tärkeä ja se on pakko hoitaa.

Varmasti saamme nuo kaikki käynnit jotenkin hoidettua. Olen itse uudessa työpaikassa, mutta teen osa-aikaisena töitä ja yleensä työaikani joustaa. Mutta kaikki tunnit, jotka olen töistä poissa, näkyvät palkassa: ei tunteja, ei palkkaa.

Ja tiedoksi sinulle, joka et tiedä: mikään taho ei korvaa poissaolotunteja töistä. Mitenköhän yh:t tämän asian kanssa pärjäävät?

Mitä minä kaipaan?

"Edellä kuvailtu arki tuottaa helposti kierteen, jossa kasvavan stressin ja näköalattomuuden myötä vanhemmat lakkaavat pitämästä huolta itsestään. Ennen lenkkipoluilla viihtynyt vanhempi jää uupuneena kotisohvalle ja aiemmin kirjoista elämäniloa ammentanut puoliso selaa aamusta iltaan samoja somepäivityksiä puhelimella."

Nämä sanat kirjoitti Arto Bäckström blogissaan Erityisvanhemman korjaussarja. Voi kuinka viisaita ja kauniita sanoja hän osaakaan kirjoittaa.

Arto Bäckström: "Jotta elämästä voi tehdä tasapainoista ja hallittavaa, on jokaisella oltava kuormaa korkeintaan sen verran kuin jaksaa kantaa. Lapsiperheiden tuen tulisikin kohdistua juuri pahimpiin kuormitustekijöihin, ei niinkään vanhemmuustaitoihin. Tarvitaan konkreettista taakanjakoa, ei opasvihkoja. Oma koti ei saisi tuntuisi vankilalta ja arki työleiriltä." 

Viime syksynä Nipsun 4-vuotis neuvolassa terveydenhoitaja kysyi minulta: mitä sinä haluat tältä käynniltä? Tuollaista kysymystä en ollut aikaisemmin kuullut. Ilmoitin selkeästi, että me tarvitsemme hoitoapua. Me vanhemmat tarvitsemme välillä hengähdystaukoja ja me tarvitsemme myös yhteistä aikaa. Jotta avioliittomme pysyisi kasassa, on meillä oltava kahdenkeskistä aikaa joskus.

Saimme viime syksynä kaupungilta palveluseteleitä lastenhoitoon. Meillä kävi muutamana lauantaina Hoivanetin kautta tehokas mummu, joka oli muutamia tunteja kerrallaan poikien kanssa. Nuo hoitokerrat auttoivat meidät syksyn pahimpien viikkojen ylitse.

Nyt käytimme pitkästä aikaa MLL:n kautta hoitajaa. Ja voi että sekin on tehty vaikeaksi. Kaikki tiedot pitää ilmoittaa tulorekisteriin, jonka kanssa tappeluun Isimieheltä meni useampi tunti. Tämän kokemuksen perusteella emme taida jaksaa käyttää noita MLL:n hoitajia enää useammin.

Olen kateellinen. Olen kateellinen niille lapsiperheille, joilla on lähellä olevat ja joskus hoitoapua tarjoavat isovanhemmat, sedät, tädit, kummit, naapurit, tuttavat. Ihan sama, onko sukulaisuussuhdetta tai ei, kunhan voisi joskus jättää pojat edes muutamaksi tunniksi hoitoon jollekin.

Miksei meillä nukuta?

Ne minuutit yöllä ovat pitkiä. Nukahtiko hän jo? Vieläkö sieltä kuuluu jokin ääni? Pyytääkö vielä kerran luokseen? Tuleeko sängystä pois?

Unenpuute aiheuttaa sokeririippuvuutta.

Miksi tuo meidän normipoika ei voi nukkua? Olisiko ensi yö sellainen, että ei tulisi yhtään herätystä? Ja kaiken tämän päälle tavallinen äidin itsesyyllisyys: mitä minä olen tehnyt tässäkin asiassa väärin, miksi en ole ollut tiukempi/löysempi/rakastavampi/parempi ihan missä vaan. Kunhan tuo poika vaan oppisi nukkumaan.

Se kiukun ja vihan tunne keskellä yötä, se kumpuaa niin syvältä. Ole nyt jo hiljaa! Minä haluan nukkua! Ja se hirveä morkkis aamulla, kun menetin hermoni 4 vuotiaalle keskellä yötä. Aamulla olen edelleen vihainen kaiken väsymyksen keskellä; pyydän lapselta anteeksi ja samalla kiukkuan lisää ja hoputan tekemään aamutoimet ripeästi.

Enää 10 vuotta teini-ikään. Silloinhan ne nukkuvat, eikös vaan?