keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Toistoa, paljon toistoa

Ei saa vertailla lapsia keskenään, tiedän sen. Mutta ei sille mitään mahda. Varsinkin, kun meidän pojat ovat identtisiä, mutta lähtökohdat elämään ovat niin täysin erilaiset.

Tiedän, että Nipsulla tulee olemaan liikuntavammansa vuoksi erilaisia haasteita myös muilla osa-alueilla. Jo nyt on selvää, että hahmottaminen on vaikeaa. Alla olevassa kuvassa näkee kärjistetysti poikien eron. Olimme WeeGee-museossa lastenfestareilla sunnuntaina ja siellä oli tuollaisia paloja, joista sai tehdä haluamiaan kuvioita. Niisku sai välittömästi ideasta kiinni, Nipsu ei opastamisen jälkeenkään ymmärtänyt miten paloja voi laittaa toisiinsa kiinni ja rakentaa kuvioita. Nipsu ei myöskään osaa tehdä yksinkertaistakaan palapeliä.



Harjoittelu, toisto ja edelleen toisto. Kun asioita toistetaan kymmeniä ja satoja kertoja, aivoihin muodostuu pysyvä muistijälki ja niin Nipsukin oppii. Mutta riittääkö vajaa 4-vuotiaan kärsivällisyys? Ei. Eikä riitä aina äidinkään. Nipsu ymmärtää yhä useammin sen, että hän ei osaa tehdä jotain asiaa yhtä hyvin kuin veljensä. Itkuhan siitä tulee. Yritän selittää ja kannustaa, mutta joskus suru ja epätoivo hyökyy päälleni: mitä tästä tulee? Jaksanko ja osaanko tukea Nipsua oikealla tavalla, kasvaako hänelle hyvä itseluottamus vammastaan huolimatta? 

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Uusi mahdollisuus talviretkelle

Uhosin, että emme tee metsäretkiä ennen lumien sulamista (tässä). Koskaan ei saa sanoa ei koskaan. Minulla oli maanantaina vapaapäivä ja päätin lähteä poikien kanssa kolmistaan Nuuksioon retkelle. Aamupäivän pakkaslukemat olivat sen verran kovia, että lähdimme liikkeelle vasta iltapäivällä pullakahvien nauttimisen jälkeen.

Päätin pysyä tyynenä, kannustavana ja iloisella mielellä tapahtui mitä hyvänsä. Ennenkuin pääsimme kotiovesta ulos, oli katastrofin aineksia jo ilmassa: TÄMÄ VILLASUKKA ON TYLSÄÄÄÄ, VÄÄÄÄ! Kun villasukan tylsyys oli selätetty, ahtaassa eteisessä tuli pientä tönimistä, jonka seurauksena yksi poski osui ikävästi kenkätelineen terävään kulmaan. Hengitin syvään, ja toistin mantraa mielessäni: tästä tulee hyvä retki, tästä tulee hyvä retki... Ulos päästyämme maailmanlopun aiheutti takapenkin istumajärjestys: RATTIPAIKKA ON MINUN LEMPIPAIKKANIIII, VÄÄÄÄ! Rakentavan keskustelun jälkeen kaikki istuivat autossa ja matka kohti Nuuksiota alkoi.

Päästyämme Nuuksioon alkoi sataa hiljalleen lunta. Parkkipaikalla oli vain yksi auto meidän lisäksemme. Pojat antoivat parastaan ja tutkimme innoissamme yhdessä karttaa. Oli ihanan rauhallista (jos ei oteta huomioon kahden kovaäänisen pikkupojan taukoamatonta juttelua ja kyselyä). Polku oli hyvin tallattu ja Nipsunkin oli helppo kävellä siinä. Päätimme oikaista nuotiopaikalle järven ylitse. Puolivälissä matkaa jään päällä oli loskaa enkä uskaltanut jatkaa matkaa. Täyskäännös ympäri ja matka jatkui turvallisempaa kiertoreittiä pitkin. Pojat väsyivät jo kävelyyn, mutta pulkan kyydissä oli tällä kertaa hauska olla, koska kyyti oli melko tasaista.



Saavuimme tutulle nuotiopaikalle. Pilkoin muutaman halon pienemmäksi ja Niisku juoksi edestakaisin viemässä yhden puun kerrallaan nuotiolle odottamaan. Tuli syttyi ensimmäisellä tikulla ja pojat laskivat pyllymäkeä notskin vieressä. Makkarat katosivat ennätysajassa ja atrian porkkanaletut maistuivat superhyviltä savuisina ja pinnaltaan rapeina (suosittelen testaamaan, maistui jopa mulle!). Kaiken kruunasi termarista hörpitty lämmin kaakao.

Kaikki nauroivat ja nauttivat retkestä. Minä olin tyytyväinen, että annoin talviretkelle toisen mahdollisuuden.

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Kevät, ihan kohta

Taas kaksi viikkoa edellisestä postauksesta. Nähtäväksi jää, hiipuuko blogini tämän kevään aikana.

Perustin tämän itselleni eräänlaiseksi julkiseksi päiväkirjaksi, ajatusten purkupaikaksi ja myös virtuaaliseksi vertaistueksi. Halusin kertoa meidän arjesta. Blogilla on nyt ikää melkein 2,5 vuotta ja olen välillä lukenut omia vanhoja tekstejäni läpi ihmetellen: oliko meillä todella tuollaista?

Pari viikkoa sitten tehty ukko on edelleen voimissaan, toinen käsi vain uupuu. 

Alkuvuosi 2018 on itselläni mennyt vuoristorataa. Keräsin itseni kasaan syksyn jäljiltä. Nautin lyhyistä työpäivistä harjoittelupaikassa. Käyn hiihtämässä monta kertaa viikossa. Sinnittelen olemattomilla tuloilla ja tuskailen poikien jalkojen kasvuvauhtia (kevätkenkiin tulee menemään taas niin paljon rahaa!). Haaveilen mökkikesästä (ja lottovoitosta mökin kunnostamista varten).

Koen jatkuvaa huonoäiti-syndroomaa Nipsun jumppaamisesta ja spastisen käden aktivoinnista. Kiroilen HUS:in byrokratiaa ja apuvälinekeskuksen toimimattomuutta. Laitan hakemuksen CP-liiton sopeutumisvalmennuskurssille ja toivon hartaasti, että meidät hyväksytään sinne.

Aurinko. Tänään taas 12 kilometrin pertsalenkki täydellisessä kelissä: pakkasta viisi astetta, pilvetön taivas, arskalasit silmillä ja hymy huulilla. Kevät, ihan nurkan takana jo.