Viimeiset lomapäivät

Voi nyyh, mulla alkaa työt viikon päästä. Isimies on ollut jo reilun viikon töissä. Heinäkuu on mennyt ihan supernopeasti. Ollaan tehty paljon monenlaista, joista seuraavaksi kuvien muodossa lyhyt yhteenveto.

Mökki: kesäkeittiön viimeistelyä, mutta myös helteestä nauttimista ja vesileikkejä. Jos voisin, asuisin näin kuumalla vain mökillä, siellä ei ole lainkaan tukalaa.

Oulun reissu: lähdettiin matkaan mökiltä ja ajettiin yhden välipysähdysyön taktiikalla hitaasti pohjoiseen. Kahtena päivänä googlen mukaan olisi ollut molempina 3 tunnin ajomatka, mutta me saatiin kulumaan 2 x 6-7 tuntia, kun ei ollut kiire. Tulin poikien kanssa junalla takaisin kotiin, 6 tunnin junamatka helteessä meni kivasti.

Porin reissu kolmistaan: Yyterissä kahtena päivänä, pojat alkavat viimeinkin tottua veteen. Navan yläpuolelta ei saa kastua, mutta veteen voi mennä polvia myöten ilman huutamista.

Puuhamaassa 7,5 tuntia: uuvuttavaa vanhemmille, mutta lapsista superhauskaa (kun ensin oltiin päästy peloista ja totuttu paikkaan).

Luonnontieteellinen museo: todella kiva vierailu tämäkin, pojat nauttivat suunnattomasti.

Muuta ei-niin-mukavaa: yksi ensiavussa liimattu päänhaava Nipsulla, yksi ampiaisenpisto Niiskulla, kaksi pahentunutta ummetusta, kaksi vaipoissa olevaa poikaa (koska stressi, runsas juominen tai mikälie, mitään edistymistä tällä rintamalla ei ole ollut, ainoastaan hirveitä takapakkeja).

4 vuotta: jaksaa, jaksaa

Näin poikien synttäreiden aikaan on hyvä taas miettiä välitilinpäätöstä. Sopeutumisvalmennuskurssikin antoi meille vanhemmille monia hyviä pohdinnan aiheita.

Mitä sitten olen pohtinut?
Onko tekemissämme ulkomaanreissuissa ja metsäretkissä ollut mitään järkeä? Ei varmaankaan useimpien muiden mielestä, mutta meille ne ovat olleet tärkeitä pakopaikkoja raskaasta arjesta.
Onko ollut mitään järkeä tehdä toinen tutkinto ja haaveilla uranvaihdosta? No ei varmaan useimpien mielestä, mutta itselleni se on ollut keino pitää kiinni omasta minuudestani.

Miksi olen näitä asioita pohtinut? Useimmissa lapsiperheissä arki helpottuu jossain 3-4 ikävuoden tietämillä. Meillä ei helpotu. Ei vieläkään. Jossain asioissa menemme jopa taaksepäin. Jokapäiväinen arki pyörii meillä edelleen vaippojen ja pesukoneen ympärillä. Jopa siinä määrin, että pelkään sen jossain vaiheessa vaikuttavan poikien sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Neurologin sanat sope-kurssilla jäivät mieleen: lapsen fyssarin tehtävä ei ole venytellä; venyttelyjä on tehtävä joka päivä. Tuolloin pidin suuni kiinni, mutta nyt poen taas huonoa omaatuntoa. Koskahan viimeksi venyttelin Nipsun jalkoja? Pari viikkoa sitten kerran.

Jos emme olisi tehneet kaikkia reissujamme, jos en olisi tehnyt tutkintoani, jos emme olisi mieluummin käyneet vaikka retkellä kuin venytelleet jalkoja. Uskon edelleen, että meidän tekemämme ratkaisut ja meidän tapamme elää on ollut juuri se paras. Ne ovat olleet meidän keinomme selvitä. Niiden ratkaisujen ansiosta olemme selvinneet kuluneesta neljästä vuodesta.

Minun tehtäväni on olla äiti. Mutta se ei ole ainoa tehtäväni. Olen edelleen se sama ihminen kuin ennen lasten syntymää: minulla on unelmia, haaveita. Minä olen myös vaimo. Ilman tukiverkostoja sille osa-alueelle jää valitettavasti ihan liian vähän aikaa ja mahdollisuuksia. 

Sopeutumisvalmennuskurssilla

Olimme viikon cp-liiton perhekurssilla, joka oli suunnattu perheille, joissa on 3-6 -vuotias hemiplegialapsi. Kurssi järjestettiin Eurajoen kristillisellä opistolla. Se oli täysin ilmainen, myös matkakustannukset paikalle korvattiin. Tämä oli meidän perheen toinen sope-kurssi, kaksi vuotta sitten olimme vastaavalla kurssilla Kankaanpäässä, silloin kohderyhmänä oli alle 3-vuotiaitten perheet kaikista cp-vammaryhmistä.

Mitä kurssista jäi tällä kertaa käteen? Edelleen voin todella lämpimästi suositella cp-liiton kursseja. Valitettavasti puutteita ja korjattava oli ihan liian paljon. Liitto joutuu tottakai kilpailuttamaan kurssipaikat, ja mielestäni Eurajoki ei täytä kriteerejä toimivasta ja hyvästä kurssipaikasta. Huoneet ja erityisesti kylppärit olivat pieniä. En ymmärrä, miten enemmän apuvälineitä tarvitsevan lapsen kanssa voi toimia niin ahtaissa tiloissa. Ruoka oli surkeudessaan jo surkuhupaisaa: se oli niin suolaista, että pojat heräsivät yöllä huutamaan vettä. Tarjolla oli myös homeista leipää ja kaksi viikkoa vanhaa maitoa.


Pojat olivat kurssin aikana lähityöntekijöiden eli lastenhoitajien kanssa melkein joka päivä klo 9-17. Lapsilla oli siis oma ohjelmansa, kun vanhemmat kävivät keskustelua ja kuuntelivat faktatietoa neurologin ja sosiaalityöntekijän esitelmöimänä. Vanhemmilla oli myös joka päivä vapaata aikaa, jonka sai käyttää haluamallaan tavalla: rentoutumalla, urheilemalla tai vaikka käymällä Raumalla brunssilla kuten me.

Pojat jäivät mielellään joka päivä lastenhoitajien huomaan. Hoitajat tekivät hommansa täydellä sydämellä ja ammattitaidolla, eikä itseäni arveluttanut kertaakaan jättää poikia koko päiväksi. Viikkoon mahtui myös yksi vapaailta, jolloin vanhemmat söivät hyvin ravintolassa, kun lastenhoitajien työvuoro jatkui klo 02 asti. Saimme Isimiehen kanssa harvinaista parisuhdeaikaa.

Mikä jäin kaipaamaan? Eniten odotin vertaistukea, tutustumista ja keskusteluja samassa tilanteessa olevien kesken. Näiltä osin olen kurssiin pettynyt. Aikataulutus kurssin ohjelmasta ei ollut toimiva ja parhaat vertaistuelliset keskustelut käytiin vasta viimeisenä päivänä. En ole sosiaalinen ihminen, lämpenen hitaasti uusille ihmisille, joten kaipasin ohjattua tutustumista ja keskusteluja heti kurssiviikon aluksi. En myöskään ollut pettymykseni kanssa yksin: myös muut osallistujat antoivat palautetta samasta asiasta. Harmittaa, koska odotukset viikon suhteen olivat suuret.