Ajatuksena oli kävellä vajaan kilometrin päässä autosta olevalle nuotiopaikalle, paistaa makkarat, juoda termarista kaakaota ja nauttia ihanasta talvikelistä. Ja kyllähän me nuo kaikki tehtiin, mutta siihen yhdistettiin myös loputon määrä kitinää ja huutoa.
Meillä oli mukana pulkat ja lampaantaljat, jotta pojat saisivat istua niissä osan matkaa. Varsinkin Nipsulle kävely epätasaisella, lumisella polulla on raskasta ja tiesimme, että hän ei tulisi jaksamaan matkoja edestakaisin.
Mutta eihän siinä pulkan kyydissä voi istua, kun se keikkuu! Menomatka notskille meni yhden itkukohtauksen siivittämänä vielä suhteellisen hyvin, mulla oli vaan varpaat ihan jäässä. Nuotiopaikalla kitinä oli kovimmillaan: ei voinut istua vierekkäin, makkaraa meni liian iso pala suuhun, kaikki oli täydellisen huonosti. Yritimme oikaista järven ylitse takaisin autolle, mutta edelleenkään pulkkaan ei voinut istua eikä raskaassa lumihangessakaan voinut kävellä. Ihan muutama kirosana pääsi suusta.
Syvään hengitys, hermojen lataus, ja autolle päästyämme kaikki olivat taas onnellisia. Anteeksi muut retkeilijät ja kiitos, että jaksoitte kuunnella kitinää nuotiolla: me tullaan takaisin vasta huhtikuussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti