Hengissä ollaan.
Viime kuukaudet ovat olleet äärimmäisen raskaita. Monta kertaa olisin halunnut kirjoittaa tänne, mutta en vaan pystynyt. Joulukuun puolessa välissä totesin Isimiehelle, että olen loppu. Totaalisen loppu. Se oli aallonpohja, ja sieltä on hiukkasen noustu ylöspäin.
Jaksa vielä hetki, kohta se helpottaa. Kun lapset kasvavat, se helpottaa. He tulevat omatoimisiksi, ja elämä helpottuu. Näin kaikki sanovat. Mutta mitä jos niin ei tapahdukaan? Miten sitten äiti (ja isä) jaksavat?
Ei meilläkään pelkkää ankeutta ole: Niisku osaa jo pukea suurimman osan vaatteistaan itse, enää on yksi puettava lapsi, koska Nipsuhan ei saa mitään itsenäisesti päälleen. Pojat leikkivät keskenään, toisinaan jopa pitkiä aikoja (tarkoittaa siis noin varttia).
Mutta nuo kahden pikku ihmisen suolistot. Ei vaan helpota, ei.
Miksi sitten oma jaksaminen tuli juuri nyt ääripäähänsä? Kaikki se 3,5 vuoden kertymä. Olemme eläneet melko normaalia lapsiperhe-elämää koko tämän ajan (tai mikä nyt on normaalia kenenkin mittapuulla, mutta anyway). En ole halunnut hukuttaa itseäni äitiyden alle. Olen pyrkinyt kohti unelmaani eli toista tutkintoa kohti lapsiperhehelvetin keskellä. Olemme pyörittäneet tätä koko systeemiä Isimiehen kanssa kahdestaan, ilman tukiverkostoa, ilman lastenhoitajia, ilman apukäsiä.
Syksyllä oma kroppani ilmoitti, että se on vanha ja tarvitsee säännöllistä liikuntaa pysyäkseen toimintakunnossa. Kuuntelin kroppaani ja aloin liikkumaan (en säännöllisesti, mutta kuitenkin).
Loppuvuodesta pääni ilmoitti, että se ei enää kestä huoli- ja stressikertymää. Pääni ei enää halunnut nukkua. Päässä pyörii ne miljoonat ajatukset tekemättömistä asioista, en pysty rentoutumaan. En nuku.
Kun yhdistää unettomuuden, uuden työharjoittelupaikan, tunnollisen työntekijän, pimeän talven, kaksi vaativaa (mutta ihanaa) pikkupoikaa, eritteiden ympärillä pyörivät lyhyet arki-illat, niin saadaan loppuun kulutettu äiti.
Koska en halua olla pelkkä valittaja, niin todetaan lopuksi mahdottoman iloinen asia: ensi kuun jälkeen on maaliskuu ja silloin päivät alkavat olla jo pidempiä kuin yöt. JEE!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti