Hyppy tuntemattomaan

Hui hui hui. Pelottaa, jännittää, ahdistaa, mutta samaan aikaan hymyilyttää koko ajan. Olen ollut 12 vuotta samassa työpaikassa, minulla on (oli) vakituinen virka. Josta irtisanoin itseni viikko sitten.

Aloitan uudessa, määräaikaisessa (!?) ja osa-aikaisessa (!?) työssä tammikuussa. Omaankin korvaan kuulostaa siltä, että ei mitään järkeä. Nainenhan on seonnut täysin! No siltä musta myös tuntuu. Joka toinen päivä olen maailman onnellisin, uskon kaiken järjestyvän ja elämän kantavan. Joka toinen päivä kadun päätöstäni alimpaan helvettiin ja uskon pilanneeni sekä omani että perheeni loppuelämän.

Tärkein tekijä päätökseni takana oli oma hyvinvointini. Tein päätöksen täysin itsekkäistä syistä (Isimiestä kylläkin konsultoitiin, hän hyväksyy tekoni ja on ikioma tsempparini). Jos olisin ajatellut lasteni etua, olisin jäänyt entiseen duuniini. Lasten kannalta vanha työni on täydellinen.

Mutta en minä tee töitä lapsilleni. Työ on äärettömän suuri osa elämää. Haluan olla motivoitunut, haluan vaikuttaa työssäni eri tavalla kuin tähän saakka. Ja tärkeimpänä syynä halusin muutoksen. Sen tulen saamaan. Tammikuussa. Hyvä siitä tulee. Kun sen kirjoittaa oikein monta kertaa, niin ehkä uskon sen itsekin. Se on hyvä. Hyvä päätös. Hyvä duunipaikka. Kaikki järjestyy. ?

Uusi lastensairaala

Kävimme Nipsun kanssa viime viikon perjantaina ensimmäistä kertaa Uudessa lastensairaalassa. Nipsulla oli tapaamiset fysioterapeutin ja toimintaterapeutin kanssa erilaisten tukien uusimista varten.

En tykkää ajaa omalla autolla Helsingissä, mutta Lastenlinnaan osasin ajaa mainiosti: valita oikeat kaistat ja tehdä jopa taskuparkin Lastenlinnan ympäristön kapeilla kaduilla. Uusi lastensairaala sijaitsee tietenkin ihan vieressä, mutta ajoreitti sinne ei sitten ollutkaan ihan niin itsestäänselvä, kun yhdestä risteyksestä ei päässytkään kääntymään haluaami suuntaan. Tästä onneksi selvittiin aamukasin ruuhkassakin ja Lastensairaalan parkkihalli oli iloinen yllätys: ilmainen pysäköinti sairaalan asiakkaille, jee!

Jo parkkihallissa huomasi, että lapsiasiakkaita on ajateltu joka paikassa. Seinillä ja hisseissä on maalauksia ja runoja. Ilmoittautumisautomaatti löytyy parkkitasoltakin, ja siinäkin on ajateltu lapsia: Nipsu sai valita oman hahmonsa, joka sitten ilmestyi vastaanottoaulassa näyttötaululle. Ihania yksityiskohtia! Me kävimme vain sairaalan toisessa kerroksessa, jossa sijaitsevat vastaanotot. Odotustiloja on monta, joten kaikille löytyy istuma- ja leikkipaikka. Lelutkin on päivitetty tälle vuosituhannelle. Sairaalan kahviosta sain mukaani hyvän kahvin, ja salaattibaari näytti houkuttelevalta.

Nipsu pääsi testaamaan uutta jumppasalia, jossa hän näytti pallonpotkimistaitojaan fyssarille. Saimme maksusitoumuksen uuteen dafoon, koska entiset ovat taas jäämässä pieniksi. Minun aloitteestani Nipsun oikeaan eli terveeseen jalkaan ei enää teetetä dafoa, vaan siihen tehdään pohjallinen.

Toimintaterapeutin tapaamisella pohdittiin peukalotukia. Hemikäden peukalo on usein kämmenen sisässä jännittyneenä, joten siinä kädessä on käytetty neopreenistä tukea. Tuki ei ole auttanut peukalon asentoon paljonkaan, joten nyt pohdittiin uusia tukimahdollisuuksia. Terapeutti teki Nipsun käteen kinesioteippauksen, joka ainakin ensikokemuksen mukaan toimii hyvin. Tilaukseen laitettiin myös mittojen mukaan tehtävä muovinen tuki peukalon loitontamiseksi.

Hiki päässä (ja lirit housussa)

Perjantaina oli mun ja poikien vapaapäivä. Päiväkoti oli kiinni, mikä tarkoittaa sitä, että teen sunnuntaina töitä. Mulle oli selvää, että me ei olla koko päivää kotona. Aamulla nettiä selaillessa osui silmiin Duudsonit activity parkin taaperoaamu. Tiesin, että kyseinen paikka on tarkoitettu isommille, joten meidän ei kannata mennä sinne moneen vuoteen normaaleina aikoina.

Mutta perjantaiaamuisin klo 9-12 paikka on avoinna alle 6 vuotiaille (ja heidän vanhemmilleen) ja hintakin on sopuisa 10 €/perhe. Sinne siis!

Meidän lemppari: peli, jossa juostiin ja kiivettiin hiki päässä. 

Olipas meillä kivaa. Parkki oli mun näkökulmasta melkein tyhjä: muutamia perheitä ja jokaisessa aktiviteetissa sai tehdä juttuja omassa tahdissaan. Tämä on erityisen tärkeää Nipsulle, joka pelkää jäävänsä isompien lasten jalkoihin. Pelasimme kaikkia mahdollisia pelejä, kiipeilimme, juoksimme, hypimme ja pompimme. Innostuin tramppahyppelystä itsekin, enkä heti muistanut kiinnittää erityistä huomiota "niihin" lihaksiin. No arvaatte miten siinä kävi: pikku vahinko ehkä, mutta onneksi oli farkut jalassa.

Välillä pidimme pitsatauon, ja viikon paras fysioterapia jatkui sen jälkeenkin. Kolmen ja puolen tunnin jälkeen alkoivat pojat hyytyä, ja oma hikeni oli kuivunut jo monta kertaa.

Illalla Niisku sanoi jo ennen seitsemää, että hän haluaa mennä nukkumaan.