Voisiko olla totta...?

Pessimisti ei pety. En vielä tuuleta. Mutta salaa mielessäni olen tyytyväinen. Viikon (tai parin) päästä pidetään isot kemut (ehkä). Niisku ehkä on oppimassa päiväkuivaksi. Juhuu!

Kaikki alkoi kaksi viikkoa sitten erittäin ärsyttävällä tavalla, josta en ole vieläkään päässyt ylitse. Yhtenä päivänä hain pojat päiväkodista, ja hoitaja ilmoitti pihalla, että pojat ovat harjoitelleet ilman vaippaa oloa. Sisällä odottaa kasa pyykkiä, voisitko tuoda alushousuja huomenna päiväkotiin ja lisää varavaatteita. Siis mitä? Emme olleet keskustelleet asiasta päiväkodin kanssa, meitä vanhempia ei oltu kuultu mitenkään. Elokuun alussa, kun hoito aloitettiin, niin kerroin meidän kesän opetteluista ja niiden kariutumisesta. Toisaalta olen iloinen, että mun ei tarvitse siivota lattioita, vain pyykkääminen jää edelleen mulle. Mutta eniten ketuttaa se, että he vain yhtenä päivänä "keksivät" kuivaksi opettelun meitä vanhempia kuulematta. Eivätkä pojat edes olleet osoittaneet erityistä kiinnostusta tai valmiutta päiväkuivuuteen.

Nielin kiukun sisälläni ja päätin antaa kaikille osapuolille aikaa muutaman viikon. Viikon ajan päiväkodista tuotiin kotiin pestäväksi vähintään neljä vaatekertaa. Ja vaipattomuushetkiä oli vain sisätiloissa maksimissaan tunnin kahdesti päivässä. Tällä viikolla Niiskulla ei tiistain jälkeen ollut vahinkoja. Keskiviikkona Niisku sai luvan olla kotona sisällä ilman vaippaa (kaikki matot kääritty sivuun). Tänään tehtiin kauppareissukin autolla harkkahousut vaan varmistuksena.

Voisiko se olla mahdollista? Kahden kuukauden ajan kesällä yritin ja yritin. Siivosin ja tsemppasin. Nyt yhtäkkiä näyttäisi siltä, että Niisku olisikin valmis.

JOS tämä onnistuu, niin meille jää edelleen yksi vaippapöksy. Nipsukin on harjoitellut päiväkodissa ilman vaippaa oloa, mutta vahinkoja tulee jatkuvasti. Kotona hänellä on aina vaippa. Viikon verran hoitajat saavat päiväkodissa vielä yrittää, mutta sitten vihellän pelin poikki. Nipsu ei ole fyysisesti valmis.

Mökkiviikonloppu

Laitoimme mökin osittain talvikuntoon jo pari viikkoa sitten: ajatuksena, että lasten kanssa ei sinne enää tänä syksynä mentäisi. Perjantain säätiedotukset lupasivat viikonlopulle niin mahtavaa keliä, että päätimme lähteä nauttimaan ulkoilusta mökille.

Tutkimusretkellä. 

Kun päätös mökille lähdöstä oli tehty, huomasin taas, kuinka ihanaa on omistaa oma paikka. Ennen lapsia vuokrasimme Isimiehen kanssa välillä eri puolilta Suomea mökkejä viikonlopun viettoon. Ikinä ei tiennyt, minkälainen keittiövarustus paikassa oli; ei tiennyt toimiiko esimerkiksi grilli. Vieraaseen mökkiin piti aina pakata hirveästi tavaraa mukaan: liinavaatteet, pyyhkeet, mausteet ja foliopaperit normaalien vaihtovaatekertojen lisäksi. Nyt pakkasin vain vaihtovaatteet ja lääkepussin. Miten ihanan helppoa lähteminen onkaan!

Matkalla kävimme marketissa ja ostimme haaveilemani Muurikka-pannun. Lauantain päivällinen oli terveellinen ja monipuolinen: grillimakkaraa ja muurinpohjalettuja. Ensimmäiset Muurikalla paistetut letut olivat muodottomia mössöjä, mutta viimeisinä paistetut jo ulkomuodoltaankin kauniita. Yksi makkarapaketti ja puolen litran lettutaikina ei ihan riittänyt täyttämään neljän hengen nälkävajetta, vaan pojat saivat lisäannoksen atrian porkkanalettuja.

Saunan jälkeen Niisku totesi, että pitää mennä nukkumaan. Pojat menivät kiltisti omiin sänkyihinsä, peittelin heidät ja he nukahtivat alle kymmenessä minuutissa. Tästäkin huomaa, että mökki on pojille jo tuttu paikka. Nukkumaan voi mennä ilman riehumista ja taisteluja, eivätkä he yritä tulla pois sängyistään kertaakaan.

Klo 6.30 oli poikien mielestä täydellinen aika aloittaa sunnuntain vietto. Mittari näytti ulkona +1 astetta, mutta sisällä mökissä oli varaavan takan ansiosta aamulla edelleen yli 20 astetta.

Ihanan rentouttava viikonloppu.

Syksyä

Oho, kaksi viikkoa on hurahtanut edellisestä kirjoituksesta. Toissa viikolla iski väsymys opinnäytetyöhöni, kun mikään asia ei edennyt. Seuraavalla viikolla asiat etenivät sillä rintamalla ihan liian kovalla tahdilla, minkä johdosta huomasin tänä aamuna, että kaikki viime viikon tärkeät hommat oli tehty väärin. Turhauttaa, väsyttää, ketuttaa. Välillä mietin, että olisi helpompi olla "vain" palkkatöissä, palata omaan vanhaan duunipaikkaan. Mutta kun olen näin pitkälle jaksanut ja tehnyt opintoja öitä myöten, niin nyt ei ole aika luovuttaa. Nukun yön, syön lisää suklaata ja aloitan koko homman alusta (sekä koen paskaa fiilistä lisääntyvistä suklaakiloista).

Tänä aamuna auton lämpömittari näytti kaksi astetta (onneksi vielä plussan puolella). Poikien välikausivaatteet ovat kondiksessa, mutta omat huivit ja hanskat pitäisi kaivaa esiin, sen verran sormet palelivat.

"Eväsretkellä" mummulan pihassa. +4 astetta ja tihkusade. 

Menen ensi lauantaina livekirppikselle myymään poikien pieneksi jääneitä vaatteita ja leluja, joilla ei enää leikitä. Kävin sen vuoksi läpi koko viime talven vaatevaraston. Viime talvena pojilla oli koon 92 toppahaalarit, jotka olivat alkutalvesta reilunkokoiset mutta silti niissä pystyi hyvin liikkumaan. Tänään sovitettiin noita haalareita uudelleen: ne ovat edelleen hyvänkokoiset ja kasvunvaraakin on. Meidän minimiehet kulkevat siis kaksi talvea samoissa ulkovaatteissa. Neuvolan käyrien mukaan pojat kasvavat tasaisesti omilla miinuskäyrillään, joten en suostu huolestumaan minikokoisista jätkistä.

Äh, tästä tuli sillisalaatti. Olisi paljon ajatuksia päässä, mutta en vaan saa kirjoitettua mitään järkevää. Parempi mennä nukkumaan.

Yhden ajanjakson päätös

Päätin laittaa meidän tuplarattaat myyntiin. Kolme vuotta ne palvelivat meitä erittäin hyvin. Niillä on kävelty satoja kilometrejä. Ensimmäisen vuoden aikana niitä lykittiin useita tunteja päivässä vesisateessa, lumituiskussa ja auringonpaisteessa.

Emme todellakaan jää ilman rattaita. Meillä on edelleen tuplamatkarattaat, jotka kylläkin ovat onnettomat rimpulat eivätkö enää sovellu pitkille matkoille. Meillä on yksöismatkarattaat, joissa on vakiona pieni seisomalauta, näitä käytämme tulevaisuudessa varmasti paljon. Meillä on myös tuplapyöräkärry, joka toimii tarpeen vaatiessa myös rattaina. Menopelejä siis löytyy.

Silti näistä meidän ekoista rattaista luopuminen tuntuu jotenkin isolta päätökseltä. Ovatko pojat todellakin niin isoja jo, että emme niitä tarvitse? Kesän aikana on tullut selväksi, että Niisku ei enää halua rattaissa istua ja hän jaksaa kävellä pitkiä matkoja (jos vain haluaa). Nipsu heittäytyy yleensä parinsadan metrin kävelyn jälkeen maahan ja vaatii päästä syliin, jos muuta kyytiä ei ole tarjolla. Nipsun kohdalla ei pitkää kävelyä voi vaatiakaan. Emme voi tietää, miksi hän lopettaa matkanteon: vaihtoehtoina on puhdas laiskuus, voimien riittämättömyys tai mahdollinen kipu.

Minulla tulee rattaita ikävä (toivon silti, että joku ostaa ne mahdollisimman pian, varasto on umpitäynnä).