Ei joulumuistamisia tällä kertaa päiväkotiin

En sitten lopettanut blogiin kirjoittamista, ainakaan tällä erää. Oli ainakin yksi ketutuksen aihe, jonka halusin kirjata ylös; jos se vaikka helpottaa osittain omaa tuskaa.

Tuo uusi poikien päiväkoti. Voi kettu sentään. Joo tiedän, että mikään paikka ei ole täydellinen vanhempien omille pikku lapsosille. En minä ihmeitä vaadikaan. Haluaisin huolehtivaa hoitoa. Erityisesti haluaisin, että Nipsun erityisvaatimukset otettaisiin huomioon myös päiväkodissa. Haluaisin, että päiväkodissa toteutettaisiin pojan kuntoutusta. Onhan poika siellä noin 9 tuntia vuorokaudessa, viitenä päivänä viikossa. Laskin, että pojat ovat tavallisen viikon hereilläoloajastaan tasan puolet päiväkodissa. Puolet, 50 %, ½.

Päiväkoti vaihtui elokuun alussa, kun olimme muuttaneet. Meni noin 3 kuukautta, että jätkät olivat sopeutuneet uuteen paikkaan. Nyt 5 kuukautta myöhemmin: hoitajat eivät ole kertaakaan osallistuneet fysioterapeutin terapiakertaan. Fyssari käy päiväkodilla kerran viikossa, häneltä saisi tärkeitä ohjeita arjessa tapahtuvaan kuntoutukseen. Siis saisi, jos hoitajat vaikka ottaisivat ammattilaisten neuvot vastaan.

Nipsulle on myönnetty ryhmäavustaja (puoleksi päiväksi). Kunnan päätös asiasta tuli jossain vaiheessa syksyä, ehkä lokakuussa, jos oikein muistan. Pysyvää avustajaa ei ole vieläkään. Ei ole avustajaa, jota terapeutit voisivat neuvoa kuntoutukseen liittyen. Ei ole.

Mutta näillä eväillä mennään. Muutakaan ei voi. Yksi soitto johtajalle on tehty, en tiedä auttoiko se yhtään mitään. Koska sopeutuminen uuteen tilanteeseen pojilta vei niin kauan, niin tällä systeemillä mennään ensi kesään asti. Sitten on pakosti vaihto edessä, kun eskari alkaa.

En antanut mitään joulumuistamisia päiväkodin hoitajille. Eihän päiväkodissakaan vietetty minkäänlaista joulujuhlaa; ei uskonnotonta tonttujuhlaa; ei syyskauden päättäjäisiä, ei mitään. En viitsi vaivautua. Hyvät joulut toivotan huomenna, jos poikien ryhmän hoitajia näen.

Tänään menin hakemaan poikia päiväkodista klo 16.25. Lapset olivat juuri menossa ulkoa takaisin sisälle. Hoitaja totesi: on niin kylmä. Me lähdettiin kotiin, muut lapset alkoivat riisua haalareita ja kenkiä. Ulkona oli +1 astetta, ei tuullut, vihdoinkin sateeton päivä. Siis kenellä oli kylmä? Ei ainakaan yhdelläkään lapsista, heillä oli kivat ulkoleikit menossa. Ilmeisesti hoitajalla oli kylmä. Ei tarjennut olla pihalla sitä viimeistä 35 minuuttia ennen talon sulkeutumista. Ehkäpä siis ostankin päiväkotiin varapipoja, että aikuiset saisivat käyttää niitä tarvittaessa?

Kylpylälomalla & blogin tulevaisuus?

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen maanantai-iltana. Tarkoituksena oli vain kertoa viikonlopun Tallinnan reissusta. Siitä, miten kivaa meillä oli kylpylässä. Siitä, miten Nipsukin alkaa pikkuhiljaa nauttia vedessä olosta. Siitä, miten Suomen parhaat allasterapeutit Ruskiksella ovat onnistuneet ainakin osittain karkottamaan vesipelon Nipsusta. 

Mutta en koskaan päässyt kirjoituksessa loppuun asti. Punainen lanka katosi. Ajatukset lähtivät karkailemaan, ja päädyin harkitsemaan koko blogin lopettamista.

Mikä tähän sitten johti? Niisku on oppinut lukemaan. Viime jouluna lahjaksi saadut magneettikirjaimet ovat pitkään olleet jääkaapin ja pakastimen ovissa ja niillä on kirjoiteltu nimiä ja helppoja sanoja. Kiinnostus kirjaimiin oli nähtävissä jo yli vuosi sitten, ja koska pojat olivat niistä innostuneita, niin ruokimme innostusta. Ja lopputuloksena: Niisku lukee sanoja joka paikasta. Ulkona mainoksista, kotona kirjoista ja lehdistä. Kokonaiset lauseet ovat vielä hankalia, tai ainakaan mielenkiinto ei niihin riitä.

Tämä blogi on ns. kasvoton. Kirjoitan nimimerkillä ja lapset ovat nimimerkkien takana. Kuvista ei periaatteessa ole ketään tunnistettavissa. Mutta toisaalta: lukijoiden on helppo ottaa selvää, kuka olen. Olen kertonut lasten elämästä hyvin avoimesti, olen paljastanut ne kaikki likaisimmat (todellakin konkreettisesti paskaisimmat) jutut. Mutta niin on ollut tarkoituskin. Tämä on ollut (ja on edelleen) päiväkirjani. Ja mahdollisesti myös vertaistukiblogi.

Nyt arastavan lukutaidon myötä haluan varjella poikieni yksityisyyttä yhä enemmän. Poistin vanhoista kirjoituksista paljon kuvia, jotka ehkä näin jälkikäteen arvioituna olivat sittenkin liian paljastavia. Tiedän, että kerran nettiin ladattu on siellä ikuisesti. Mutta silti. Minulle itselleni tuli parempi olo, kun poistin edes jotain.

Mikä sitten on tämän blogin tulevaisuus? Juuri nyt en tiedä. Haluan kirjoittaa. Haluan jakaa ja jatkaa.

Tässä kuvassa piti olla takkatuli ja viinilasi. Tuli ehti sammua, viinin join mukista. 

Pitää harkita. Ottaa toinen lasi viiniä ja harkita.

Kolahdus, itku, huuto: mun silmälasit meni rikki

No niin, tänä syksynä on ollut melkoisen monta (ihan saatanan monta liikaa) tapaturmaa.

Nipsu yritti kurottaa uuden lipaston päältä jotain tavaraansa. Kun hän ei ylettänyt sinne, niin kekseliäänä avasi yhden laatikon ja pikkuisen otti siitä vauhtia. Näin siis pääteltiin poikien kertomuksen perusteella tapahtuneen. Minä kuulin hirveän rysähdyksen ja sen jälkeisen huudon. Kun pääsin tapahtumapaikalle, lipasto oli kaatuneena lattialla ja poika sen vieressä. Tässä kohtaa oli suuri onni matkassa: kukaan ei jäänyt alle.

Sitten oli yksi lasinen koruastia, joka rikkoutui vessan laattalattialle ja paikalla "sattui" olemaan alaston pikkupoika. Tästäkään ei koitunut mitään henkilövahinkoja.

Niin ja sitten nuo silmälasit. Kolmen viikon sisään kolmet rikkinäiset rillit. Yhdellä ja samalla pojalla. Ekat lasit menivät rikki edellisen kirjoituksen kaatumisen ja aivotärähdyksen yhteydessä. Silloin otettiin käyttöön vanhat lasit. Noooo. Sitten poika tippui keinusta nämä varalasit päässään. Ja sanka poikki.

Sitten tänään illalla. Uudet, ehjät sangat olivat olleet päässä 6 päivää! Monta kirosanaa tähän, kiitos! 6 päivää!

Veli kaatoi vahingossa keittiön tuolin veljen päälle, joka oli lattialla keräämässä leluja. Tuoli ilmeisesti osui suoraan silmälasien sankaan ja naps.

Ei voi muuta kuin nauraa. Itkeminen ei tähän hetkeen nyt auta. Viini auttaa. Ja karkki.

Meidän viikonloppu: ambulanssi ja sirkus

Aloitetaan siitä ambulanssista. Lauantai oli tarkoitus viettää rauhallisesti kotona: pihahommia, hyllykön ruuvaamista ja kenties leffailta. Niin päivä alkoikin, piha saatiin laitettua suurinpiirtein talvikuntoon. Naapurit olivat samoissa puuhissa, joten kutsuttiin heidät iltapäiväkahville.

Pojat odottivat täpinöissään naapurin tyttöä kylään ja meno oli melkoisen vauhdikasta lounaan jälkeen sisällä: villasukat jalassa (talvileikissä piti kuulemma olla) jahdattiin toista ja juostiin ympäri kämppää. Kunnes kolahti ja pahasti: Nipsu kaatui, eikä ilmeisesti ennättänyt yhtään ottaa käsillä vastaan. Ohimo suoraan pistorasiaan, ja siitä vissiiin vielä kierähdys takaraivo edellä lattiaan. Armoton huuto tottakai. Silmälasien sanka poikki ja ohimolla vekki. Pelästyin ensin, että pitää lähteä liimattavaksi haavan vuoksi, mutta se olikin vain pieni pintaraapaisu. Kuhmu alkoi jo muodostua ohimolle ja sitä paranneltiin kylmällä. Itkukin laantui pikku hiljaa. Naapurit tulivat ja aloitettiin kahvin keitto.

Mutta Nipsu ei halunnutkaan mennä leikkimään kaverin kanssa. Hän halusi levätä sohvalla. Pienen patistelun jälkeen poika otti muutaman askeleen leikkihuonetta kohti, meni lattialle makaamaan ja sanoi, että väsyttää liikaa, haluan nukkumaan. Tässä vaiheessa kaatumisesta oli kulunut reilu puoli tuntia. Aavistin pientä aivotärähdystä. Poika sai mehua ja "käskyn" mennä leikkimään. Mutta ei. Välillä hän yritti, mutta taas alkoi väsyttämään. Emme antaneet Nipsun mennä makuulle, vaan pidimme koko ajan kontaktin poikaan. Nyt alkoi hieman jo epäilyttämään, että tuliko tästä sittenkin lääkärikeikka. Sitten tuli pahoinvointi. Ei kunnon oksennusta, mutta jätkä voi pahoin. Välillä hän voi paremmin ja kaikki ajattelivat, että ei mitään hätää, se meni jo ohi. Sitten taas armoton väsymys, ja pojan silmät menivät melkein väkisin kiinni. Sitten alkoi kunnon pahoinvointi ja vatsa tyhjentyi kunnolla.

Kaatumisesta oli kulunut hieman yli tunti, kun soitettiin hätäkeskukseen, lähinnä ajatuksena oli saada neuvoa, mitä tehdään (sairaalan päivystyksen numeroon oli jonotettu koko ajan, mutta oli liian ruuhkaista). Tilanne kerrottiin hätäkeskukseen, ja heti tekivät ratkaisun: ambulanssi pillit päällä paikalle. Tässä vaiheessa mulle tuli tietenkin paska mutsi fiilis: miksi en reagoinut aiemmin, yritinkö viivyttää tilannetta liian pitkälle. Lanssin tulo kesti viitisen minuuttia ja siinä ajassa pojan vointi parani taas paljon: oksentaminen oli kohentanut oloa. Mutta kun ambulanssin henkilöstö tuli paikalle ja teki ensiarvion, niin poika meinasi taas nukahtaa. Ammattilaiset tekivät ratkaisun, että lähdetään ambulanssilla Uuteen Lastensairaalaan. Isimies meni pojan mukaan. Puolesta välistä matkaa Lastensairaalaan saimme videopuhelun, josta näki, että Nipsun vointi oli selvästi kohentunut. Sairaalassa ei vietetty aikaa kuin pari tuntia, lisäkokeille ei ollut tarvetta. Kaikki hyvin siis. Aivotärähdys vain.

Meidän jätkien ensimmäinen (pahoin pelkään että ei viimeinen) aivotärähdys. Itse tilanteessa olin todella rauhallinen, toimin loogisesti ja kaiken keskellä ehdin keittää kahvitkin naapureille. Viime yönä valvoin ja kävin tilannetta läpi yhä uudestaan. Sitten tulivat pelot: aiheuttaako tämä jotain jälkioireita, voiko tämä olla sysäys epilepsialle? Neuroottinen kun olen perusluonteeltani, niin viime yönä nukuin kahdessa pätkässä noin kaksi tuntia.

Tänään sunnuntaina menimme ennakkosuunnitelmien mukaan katsomaan Sirkus Finlandian esitystä. Puolet esityksestä meni multa ehkä hieman ohitse, kun aloin tarkkailemaan Nipsua. Nipsu väsähti puoliajan jälkeen ja halusi istua Isimiehen sylissä. Minä tuijotin vieressä pojan silmiä, etteivät ne vaan ala lupsua. No eihän siinä ollut kyse kuin normaali mielenkiinnon loppuminen. Jätkää ei enää jaksanut niin paljon kiinnostaa sirkusesityksen jälkipuoliskon tapahtumat.

Kuinkahan monta päivää/viikkoa minulta menee, ennenkuin uskallan taas hengittää normaalisti?

Kun olet liian vanha, niin murtunut selkäkään ei haittaa

76-vuotias äitini alkoi kärsiä selkäkivuista kesällä. Hän oli (on) melko terve ikäisekseen, erittäin aktiivinen ja liikkuvainen vanhus. Hoiti isoa puutarhaa ja taloa, metsähommiakin oli pakko välillä tehdä.

Selkäkivut kovenivat. Äitini kävi kunnallisella lääkärillä, kun sinne vihdoin pääsi. Hän sai erittäin vahvoja lääkkeitä kasoittain. Kivut eivät hellittäneet. Terveyskeskuksessa määrättiin lisää kolmiolääkkeitä sen kummemmin tutkimatta. Sitten alkoi sydän ja verenkierto reistailemaan; vanhuksen 50-kiloinen kroppa ei kestänyt järkyttävää lääkemäärää. Sairaalaan kahdeksi päiväksi, että saadaan pumpattua hänet täyteen sydänlääkkeitä. Sairaalasta uloskirjauksen yhteydessä paperi käteen, missä lukee kontrollikäynti 3 kuukauden päästä. Tsekataan sitten joskus, onko sydänlääkitys kunnossa.

Sitten selkä menee huonompaan kuntoon. Lääkäri antaa lähetteen yhdelle fysioterapeutti-käynnille. Tulee päivä, jolloin on pakko soittaa ambulanssi: äitini ei pääse sängystä ylös, koska kivut ovat niin kovat. Kotiutus, kun ollaan ympätty vanhus täyteen kodeiinia. Selkä jopa kuvataan jossain vaiheessa, siellä näkyy jotain, mutta kukaan ei ota kantaa, mitä siellä näkyy. Tulee toinen kerta ja tulee kolmas kerta, kun soitetaan ambulanssi, koska hän ei pääse järkyttävän selkäkivun vuoksi ylös sängystä. Lisää lääkkeitä ja lähete kipupoliklinikalle.

Loppukesästä vihdoin äitini menee yksityiseen lääkärikeskukseen. Selkä magneettikuvataan, otetaan muitakin kokeita. Kolmen kuukauden kipujen jälkeen saadaan vastauksia. Tulos: osteoporoosi ja MURTUMA SELKÄNIKAMIEN VÄLISSÄ. No onhan se helvetti ehkä ollut kipeä, jos on murtuma selässä.

Onko tosiaan Suomessa tilanne niin, että vanhuksia ei tarvitse hoitaa? Kyllä. Kun tulet "liian" vanhaksi, ei kivuistasi välitetä. Ihan rauhassa saat syödä opioideja murtuneeseen selkääsi, saat syödä niitä huumeita niin paljon, että sydän ja verenkierto ei enää kuormitusta kestä. 

Neuvolakäynti helvetistä... taas kerran

Kävimme poikien kanssa 5-vuotis neuvolassa, kaksi kuukautta synttäreiden jälkeen. Paikka ja hoitaja olivat tottakai uudet muuton myötä, mutta avoimin ja odottavin mielin kävelimme neuvolaan aamulla. Olin varannut peräkkäiset ajat, jotta saamme hoidettua molempien asiat samalla kertaa.

Pojat leikkivät odotustilassa, kun läheisestä huoneesta tulee hoitaja kysymään odotustilaan: "Nipsu ja Niisku varmaan?" Vastaan kyllä, tuossa ovat. Hoitaja kysyy pojilta, että "kumpis tulee ensin tekemään tehtäviä." Onneksi olin valmistellut poikia tähän etukäteen ja Niisku menee reippaasti huoneeseen. Okei, pikkaisen jäin ihmettelemään, että eikös olisi ollut kiva esittäytyä ensin ja vaikka kysyä, olinko minä heidän äitinsä?

Kuluu hetki ja Niisku ja hoitaja tulevat ulos huoneesta. Hoitaja sanoo jonnekin minuun päin, että "vaaka on rikki, haen toisen ja sitten on Nipsun vuoro". Yritän kysyä poispäin kävelevältä selältä papereista, mutta hoitaja ei ehdi kuulla. Hän tulee takaisin: "nyt Nipsu tekemään tehtäviä" ja kävelee jo huoneeseensa päin. Korotan ääntäni odotustilassa ja kysyn: niin oletko saanut näiden poikien papereita? Onko tiedot siirtyneet? Siinä vaiheessa hoitaja huomaa minut: " ei ole ehtinyt tulla". No kun Nipsu on liikuntavammainen. "Ai jaaaa, no meidän varmaan pitäisi keskustella huoneessa ensin."

Tiedonsiirtoa ei ole tehty. Hoitajalla ei ole mitään poikien tietoja. Kerron, että Nipsulla on hemiplegia. "No sitten varmaan motorisia tehtäviä ei kannata tehdä?" No ei varmaan. "No jos muut sitten. Menkääs te Niisku ja äiti ulkopuolelle, niin Nipsu tekee muut tehtävät." Nipsu ei halua. Suostuttelen pojan jäämään huoneeseen, kuluu pari minuuttia ja hoitaja tulee sanomaan, että jätkä ei suostu tekemään mitään. NO MIKSIKÖHÄN EI??? Fiksu poika, mietin hiljaa mielessäni.

Molemmat pojat ovat kuulemma liian laihoja. Voi vittu. "Otetaas painokontrolli kolmen kuukauden päästä." ??? Jos lapsi on syntynyt alle kilon painoisena, mennyt koko 5-vuotisen ikänsä noin -15 % painokäyrällä, niin enpä usko, että nyt tarvitaan mitään helvetin painokontrollia. Olin kuitenkin niin puulla päähän lyöty, että en osannut sanoa mitään. Otin vain tarjotun uuden ajan vastaan.

"Onkos teillä tukiverkostoja?" Ei ole, yritetään pärjätä. No sitten voisit katsoa Vantaan nettisivuilta, sieltä saa kotihoitopalveluita. ???

"Viihtyvätkö päiväkodissa?" No hankalaa on. Helvetin iso ryhmä, jossa suurin osa muista lapsista ei osaa suomea. Avustajaa ei ole, terapiatavoitteita ei oikein pystytä toteuttamaan. Pojat oireilevat. Fyysisesti muun muassa, kastelua on paljon. Krooninen ummetus on välillä hoidossa, välillä ei. "No sitä iltaisin juomista voisi rajoittaa." VOI SAATANA, se varmaan auttaakin. Mutta en saa sanaa suustani, istun vain hiljaa, okei.

"No mites se ulkoilu?"

"Entäs ruutuaika?"

Kuinka voi olla näin tilannetajuton hoitaja neuvolassa? Jos kyseessä on täysin uudet ihmiset, mitään ennakkotietoja lapsista ei ole, mutta lasten äiti kertoo liikuntavammasta, siihen liittyvistä useista hoitokäynneistä ja -kontrolleista, ongelmista päiväkodissa, ongelmista kastelun suhteen. Niin onko todellakin oleellista käydä ne saatanan ohjekirjan mukaiset kysymykset ulkoilun tärkeydestä ja ruutuajasta?

Enää yksi kerta jäljellä. Vuoden päästä sitten taas. Sen painokontrolli ajan perun.

Toinen muutto ja uudet kuviot olivat liikaa

Yritettiin tehdä kaikki muuttoon liittyvä mahdollisimman stressittömästi (jos kaksi muuttoa kahden kuukauden välein nyt voi mitenkään olla stressitöntä). Selitettiin ja selostettiin lapsille, annettiin heille aikaa ja huomiota, mitä näitä nyt on.

Mutta joo. Meidän stressipojat reagoivat tietenkin omalla tavallaan. No arvaatte ehkä. Mikä on ollut meidän perheen THE ISSUE viisi vuotta? No ne vessa-asiat. Sen enempää yksilöimättä, se on taas sitä itseään, päivittäin, kummallakin. Jepujee.

Ratkaisu: ei nyt just tule muuta mieleen kuin aika. Toivotaan että se korjaa tilanteen. Yritetään relata kaikki tästä tilanteesta, ei hermostuta, ei puhuta lasten kuullen asiasta. Kyllä se siitä, EIKÖS VAAN?

No mites muuten. Asutaan kolmatta viikkoa uudessa kodissa, paljon on laittamista ja hankittavaa. Eihän ne vanhat kalusteet tänne sovi. Kolmilapsinen perhe oli muutamassa vuodessa saanut melkoisen paljon asumisen jälkiä uuteen taloon, joten niitä paikkaillessa menee tovi jos toinenkin.

Pojat ovat toista viikkoa uudessa päiväkodissa. Tuntuu ihan ok:lta, aika näyttää, miten siellä lähtee sujumaan. Aamuisin ei haluttaisi mennä päiväkotiin, mitä meillä ei ole tapahtunut moneen vuoteen. Avustajaa ei ole (eikä varmaan tulekaan). Uudet terapeutit on tavattu kerran. Nipsu ei oman ilmoituksensa mukaan enää tarvitse jumppareita. Kelan kanssa ei tälläkään kertaa tarvinnut lähteä tappelemaan, vaan saimme sekä fyssarin että toimintaterapeutin maksarin kelan kautta huippunopeasti. Osittain otan kunnian itselleni, kirjoitin hakemukset helvetin kattavasti.

Nyt olis sitten loppukesän (ei piruvie ole vielä syksy) ensimmäinen kunnon räkätauti perheen miesväellä. Jepujee, tästä se lähtee. Tervetuloa flunssakausi, odotimme jo sinua!

Viisivuotiaat ovat (tähän mennessä) parhaita

Viisivuotiaiden kanssa on niin paljon helpompaa reissata ympäri Suomea:
- autossa istuminen onnistuu jo ilman sen suurempia huutoja (kunhan aikuiset jaksavat kuunnella noin sadatta kertaa Siiri - äänikirjoja)
- ruoka-ajat eivät ole enää niin tarkkoja ja ruokavaliokin voi koostua välipalakekseistä ja jäätelöstä
- mulla oli jossain vaiheessa mielessä tämän listan jatkoksi monta muutakin seikkaa, mutta nyt just helle ja muuttostressi on vienyt kaiken ylimääräisen mun päästä

Pojat täyttivät 5 vuotta pari viikkoa sitten. Synttäripäivä osui keskelle meidän Suomi-kierrosta, ja vietettiin sitä pienesti sukulaisten luona pohjoisessa. Oltiin kaikkiaan kaksi viikkoa reissussa, ja monta kertaa tuon autoreissun aikana mietin, että kuinka ihania nuo pojat ovatkaan.

Pahimmat pikkulapsi-härdelli-vuodet ovat takanapäin (VIHDOINKIN). Viisi vuotta, erittäin pitkät ja välillä äärimmäisen raskaat viisi vuotta. Nyt juuri elämä on kivaa. Ei se helppoa ole, mutta nyt mä voin sanoa nauttivani täysillä äitiydestä. Mun iholla ei enää olla joka sekunti, mä voin hengittää vapaammin. Mun erityinen Nipsu tulee pärjäämään omalla tavallaan elämässä.

Mä rakastan viisivuotiaita pikkupoikia. Paras ikä ikinä (ainakin tähän mennessä)!

Poika saa tykätä pinkistä ja poneista

Sukupuolisensitiivinen kasvatus on vissiin joku muotisana tai ainakin jossain vaiheessa siitä paasattiin mediassa. En ole lukenut yhtään mitään aiheesta.

Sen tiedän, että Nipsun lempiväri on pinkki ja hän tykkää leikkiä mm. poneilla ja prinsessoilla. Poika haluaa synttärilahjaksi uuden My little ponin, koska joululahjaksi saatu meni mystisesti hukkaan. Lempparipaita on tietenkin väriltään pinkki ja siinä on sydämiä. Jätkän tennareihin tuli valtava reikä potkulautaillessa, mutta onneksi kaupassa oli dafon kanssa sopivat pinkit lenkkarit. Yritin tarjota sinisiä lenkkareita, mutta ne eivät olleet kuulemma hienot vaan tylsät.

Nipsun pinkkivaihe on kestänyt jo kauan, joskus viime kesänä se muistaakseni alkoi. Uusi talvihaalarikin oli viime talvena lila pinkeillä yksityiskohdilla. Tuon toppahaalarin kohdalla hieman nikottelin: ostimme haalarin, jossa on aukaistavat saumat. Eli haalari on sopivan kokoinen vielä koko ensi talvenkin. Ainoa huoleni oli, että jos pinkkivaihe menee ohi, niin joudun ostamaan uuden haalarin syksyllä.

No Niisku on nyt liittynyt seuraan. Hän haluaa mekon; tai itseasiassa hameen, sellaisen samanlaisen röyhelöhameen, mikä on Pipsa-possullakin. Niisku haluaa synttärilahjaksi prinsessan, jolla on kruunu, ja prinsessalle oman linnan.

Pojat saavat olla juuri sellaisia kuin ovat. Mutta tottakai äitinä mietin jo mahdollista kiusaamista. Onneksi eskariin on aikaa vielä vuosi. Jos tuleva eskari on koulun eskari, niin sitten on vaarana joutua silmätikuksi. Lasten maailma on raadollinen. Nyt en pohdi sitä. Nyt nautitaan kesästä. Vaikka sääennuste lupaakin sadetta ja helvetin kylmää ilmaa koko mun surkean lyhyen kesäloman ajaksi.

Neuropsykan testit, kuntoutussuunnitelma, sähköhoitoa ja muuta sälää

Huh, Nipsun tämän kevään/alkukesän urakat ovat viimein ohitse. Eilen olimme pojan kanssa taas koko aamupäivän Lastensairaalassa. Tällä kertaa oli vuorossa vuosittainen neurologin kontrolli. Neurologi kehui Nipsun edistymistä eikä mitään erityistä huolenaihetta ollut. Liikeradat kaikissa raajoissa ovat riittävät; eli vaikka spastisuutta (jäykkyyttä) onkin, niin kaikki nivelet liikkuvat tarvittavalla laajuudella.

Seuraavan vuoden kuntoutustavoitteiksi kirjattiin löysän paidan päällepukeminen. Nipsun kanssa ollaan harjoiteltu lyhythihaisen t-paidan pukemista ja joinakin päivinä se onnistuu pienellä avustamisella. Pitkähihainen paita on huomattavasti hankalampi, ja sitä alamme harjoittelemaan systemaattisesti syksymmällä. Jalkajarrutuksen opettelu polkupyörällä oli toinen tavoite kuntoutussuunnitelmassa. Muuton jälkeen pyöräily on jäänyt valitettavan vähälle, mutta elokuussa uudessa kodissa tulemme varmasti pyöräilemään enemmän. Kolmanneksi tavoitteeksi kirjattiin roikkuminen kahdella kädellä: olisi mahtavaa, jos Nipsu pystyisi roikkumaan muutaman sekunnin. Uuteen kotiin hankitaankin ehkä puolapuut.

Nipsulla on tällä hetkellä sähköhoitojakso. Näitä sähköhoitoja on ollut muutamia kertoja vuosien varrella vaihtelevin tuloksin. Nyt on vuorossa hemikäteen rentouttava sähköhoito. Kädessä pidetään öisin laitetta, joka antaa pieniä sähköimpulsseja käden lihaksiin tarkoituksena rentouttaa kättä. Käden rentoutuminen eli spastisuuden väheneminen on erittäin tärkeää: tarttuminen ja aktiivisen lihasvoiman lisääminen onnistuu vain rentoon lihaksistoon. Laitetta pidetään viitenä yönä viikossa neljän viikon ajan. Sähköhoito ei ole vaikuttanut uniin ja Nipsu ei ole protestoinut hoitoa mitenkään. Muutaman kerran laite on tippunut kädestä yön aikana.

Neurologikäynnin jälkeen meillä oli Lastensairaalassa neuropsykologin testien palautekeskustelu. Testeissä todettiin samat asiat, jotka olemme itsekin Nipsussa panneet merkille. Pojan oppimisen valmiudet ovat hyvät eikä tarvetta oppivelvollisuuden pidentämiseen ole. Kielellinen kehitys on täysin iänmukaista ja kielellinen ilmaisu onkin Nipsun vahvuus. Kolmiulotteinen hahmottaminen ja muutenkin näkemällä asioiden hahmottaminen on keskinkertaista heikompaa. Testit uusitaan 1,5 vuoden päästä eli eskarivuoden puolessa välissä, jotta voidaan määritellä koulunaloitusta varten tarvittavat tukitoimenpiteet.

Kaikkiaan olen tyytyväinen eikä mitään isoja yllätyksiä Lastensairaalassa tullut. Vantaalle muuton vuoksi Nipsu joutuu luopumaan rakkaista terapeuteistaan, kun sekä fysioterapeutti että toimintaterapeutti vaihtuvat. Fyssari on jumpannut jätkän kanssa 6 kuukauden ikäisestä asti, joten jäähyväiset ovat varmasti haikeat. Vielä emme tiedä uusia terapeutteja, vaan odotamme sairaalan suosituksia.

Tämän kesän isoihin tehtäviin lukeutuu myös Kelan papereiden täyttö: vammaistuki ja terapiat on haettava taas uudelleen niin kuin joka ikinen vuosi. Neurologi varoitteli siitä, että Kela on tiukentanut linjaansa ja päätökset voivat olla mitä vain. Ammattilaisetkaan eivät voi enää tietää, mitä siellä päätetään, koska mitään yhtenäistä linjaa Kelalla ei ole. Kannattaa kuulemma varautua hylkääviin päätöksiin jopa terapiahakemuksissa. Sairaalan sosiaalityöntekijät auttavat sitten valitusrumbassa. Voi kiesus sentään jo etukäteen!

Kesä ja liikkumisen terapia

Kesä on parasta terapiaa liikuntavammaiselle lapselle - ainakin omasta mielestäni. Käsissä ei ole paksuja tumppuja, kengät ovat ohutpohjaiset ja joustavat, paksut vaatteetkaan eivät haittaa liikkumista. Me pyrimme olemaan ulkona niin paljon kuin mahdollista, ihan oman mielenterveyteni vuoksi kuin myös Nipsun monipuolisen liikkumisen takia.

Yhtenä arki-iltana kävimme pikaisesti tutustumassa väliaikaisen vuokrakodin lähistöllä olevaan leikkipuistoon. Niiskusta on kevään aikana kuoriutunut esiin pieni apina, joka haluaa kiivetä joka paikkaan; ihanaa, koska poika oli aikaisemmin todella arka eikä uskaltanut mennä mihinkään ilman aikuista. Nipsu selvästi miettii omaa liikkumistaan ja pärjäämistään nykyään, kun näkee veljen kiipeilevän ja temppuilevan puistoissa ja muutenkin ulkona. Nipsu tiedostaa omat rajoitteensa ja osittain ehkä hyväksyykin sen, että hän ei pääse samoihin paikkoihin kuin veljensä. Turhautumista ja itkuakin syntyy useasti.

Tässä meille uudessa leikkipuistossa on iso "hämähäkki"verkko. Pojat eivät olleet kiinnostuneita aluksi siitä lainkaan. Menin itse kiipeämään verkon huipulle ensin, ja huusin ylhäältä pojille, että kuka tulee pelastamaan minut, jos en osaakaan tulla alas. Tästä innostuneena Niisku lähti kiipeämään verkkoon perässäni. Nipsu harkitsi pitkään, mutta sitten hän oma-alotteisesti lähti harjoittelemaan: vasen eli hemikäsi oli pakko ottaa mukaan, koska muuten tasapaino ei pysynyt. Kysyin välillä Nipsulta, haluaako hän apua, mutta sitä ei kaivattu. Jätkä selvästi osasi arvioida, kuinka pitkälle hänen taitonsa riittävät. Juuri tällainen harjoittelu on sitä tärkeintä fysioterapiaa: arjessa selviytymistä. Vasemman käden tarttumaote on pikkuhiljaa löytymässä, mutta voimaa kädessä ei juurikaan ole, joten sitä pitää treenata vielä paljon.

Nyt kesän myötä olen yhtäkkiä myös havainnut sen, että Nipsun juoksuvauhti on melkoisen kova. Edelleen hän jää veljestään jälkeen, mutta syksyyn verrattuna tahti on ihan erilaista. Tärkeintä kaikessa liikkumisessa olisi, että poika saisi onnistumisen kokemuksia.

Erityinen ja tavallinen polkupyörä

Nipsu sai vuosi sitten pitkän odotuksen jälkeen apuvälinekeskuksesta lainaan kolmipyöräisen (lue tästä). Siinä pyörässä polkimet liikkuivat itsestään, kun pyörää työnsi. Oikeastaan Nipsu ei olisi edes tarvinnut sellaista ominaisuutta, koska hän oppi polkemisen heti ensimmäisestä kerrasta. Se pyörä oli 12 tuumainen ja palautettiin lainaamoon syksyllä, koska tiesimme, että poika tarvitsee isomman pyörän tänä kesänä.

Kaukana oleva piste on Niisku. Hän onneksi pysähtyy sovittuun kohtaan. 

Tällä kertaa odotus ei ollut niin pitkä. Uusi lainapyörä saapui meille huhtikuussa. Sekin on kolmipyöräinen, koska tukevuus on yksi tärkeimpiä pyörän ominaisuuksia. Normaalit jalkajarrut ja sen lisäksi käsijarru löytyy tästä mallista. Ensin polkimissa oli vain varpaiden kohdalla sellaiset muoviset "kupit", jotta jalat pysyisivät paremmin polkimilla. Parin harjoittelukerran jälkeen Nipsun vasen eli hemijalka alkoi jopa pysymään polkimella ilman suurta turhautumista. Mutta vasemman jalan sisäkierto on niin voimakasta, että fyssarin suosituksesta pyörään vaihdettiin koko jalan tuet. Jalkaterät ovat kahdella remmillä polkimissa kiinni ja lisäksi säärien kohdalla on remmit.

Nyt jalka on suorassa asennossa, ja pyöräily on hyvää jumppaa jalalle, kun linjat ovat suorat. Nipsu ei itsenäisesti pääse tietenkään pyöräilemään, koska aikuisen pitää hänet aina kiinnittää remmeihin. Mutta ikääkin on pojalla vasta niin vähän, että nyt on tärkeämpää jalan asento kuin itsenäisyys.

Niisku oppi pyöräilemään ilman apupyöriä 12 tuumaisellaan jo vuosi sitten. Hänelle ostettiin syksyllä kirpparilta 16 tuumainen odottamaan kevään pyöräilykelien alkamista. Ensimmäiset harjoittelut huhtikuussa olivat epävarmoja, ja mietin jo, onko pyörä sittenkin liian iso 104 senttiselle jätkälle. Mutta nyt Niisku viilettää pyörällään jo lujaa vauhtia ja hallinta paranee koko ajan. Liikkeelle lähdössä hän tarvitsee vielä apua.

Kesän alku

Haluan, että tämä blogi pysyy hengissä ja aktiivisena. Uskon, että aikaa ja energiaa kirjoittamiseen löytyy enemmän tulevana syksynä ja talvena. Tämä on minulle kuitenkin tärkeä kanava jäsennellä omia ajatuksia. Ja yhtä tärkeää on myös, että voin vuosien jälkeen täältä lukea minkälaista meidän elämä oli.

Ensimmäinen muutto eli muutto vuokralle kahdeksi kuukaudeksi hoitui yllättävän kivasti. Muuttoa helpotti se, että teimme sitä 3 päivää ja matkaa oli vain 2 kilometriä. Saimme kuomullisen peräkärryn lainaan ja se perässä ajeltiin edestakaisin.

30 Ikean pahvilaatikkoa on täynnä tavaroita, joita ei tarvita kesän aikana ja ne odottavat purkamattomina varastossa ja meidän makkarissa. Toisaalta, jos niitä tavaroita ei tarvita tänä väliaikana, niin tarvitaanko niitä lainkaan? Kaikki laatikot kun eivät ole täynnä talvikampetta. Spr:n Konttiin on viety myös isot kasat tavaraa.

Kaiken muuttohässäkän keskellä on myös hoidettavana Nipsun asiat: terapioiden palautteet, Kelan sotkut terapianpalveluiden tuottajassa, uusien kuntoutussuunnitelmien laadinta, neuropsykologin kouluvalmiusarvioinnit Lastensairaalassa. Eniten itseäni jännittää, mikä tulee olemaan neuropsykan loppuarvio, sitä pitää jännätä juhannuksen jälkeiselle viikolle.

Mutta kaiken tämän häslingin keskellä pitää muistaa, kuinka paljon molemmat pojat ovat kehittyneet kevään aikana. Vihdoin ja viimein, melkein viiden vuoden vaipparumban jälkeen, meidän perheessä on käytössä enää yövaipat. Hiphurraa! Molemmat jätkät osaavat kirjoittaa oman nimensä (joskus väärinpäin, joskus ihan oikeinkin). Ja ne keskustelut, mitä meillä käydään. Mihin on mun taaperot yhtäkkiä hävinneet? Keskustellaan sukulaisuussuhteista, evoluutiosta (ei ihan tällä termillä), miten lapset saavat alkunsa.

Kohta viisivuotiaita. Niin pieniä, niin isoja.

Iloa ja stressiä uudesta kodista

Reilun viikon päästä allekirjoitetaan paperit meidän uudesta kodista. Muutetaan ensin vuokralle kesän ajaksi ja viimeistään heinä/elokuun vaihteessa päästään uuteen taloon. Suuntana on naapurikunta Vantaa.

Hirveästi on tietysti järjesteltäviä asioita. Väliaikainen vuokra-asunto on reilu 10 neliötä pienempi kuin nykyinen koti, eikä siinä ole tietenkään niin hulppeita varastotiloja kuin meillä nyt on. Joten olen myynyt ylimääräistä tavaraa, mökille on viety säilytykseen jotakin ja vuokrakämpän nurkat tulevat varmasti olemaan täynnä purkamattomia pahvilaatikoita koko siellä asumisen ajan.

Tärkein ja huolestuttavin asia muutossa on poikien päiväkotiasiat. Samana päivänä, kun saimme vahvistuksen asuntotarjouksemme hyväksymisestä, laitoin päiväkotihakemuksen Vantaalle. Poikien pitäisi päästä kesäloman jälkeen elokuun alussa uudella seudulla johonkin hoitoon. Soitto alueen palveluohjaajalle oli karua kuultavaa: täynnä, täynnä, täynnä. No meillä on auto, joten kuskaamme sitten kauemmas (mikä ei ole kiva juttu, koska se tuo arkeen hirveää sählinkiä ja joustamattomuutta). Sitten saimme postia Vantaalta. Heidän lakisääteinen velvollisuutensa järjestää päivähoito alkaa 4 kuukautta hakemuksen jättämisestä eli syyskuun alkupuolelta, älkää irtisanotko Espoon hoitopaikkoja vielä. Toki tiesin tämän lakivelvoitteen. Mutta ei kai se voi noin mennä???

Hyvin hyvin harvoin työpaikan ja asunnon vaihdot menevät niin, että asiat olisivat tiedossa 4 kuukautta etukäteen. Entä jos muuttaisimme Turusta tai Ivalosta?

Mutta vedän syvään henkeä ja uskon, että tilanne järjestyy jotenkin. Nipsun asiat huolettavat eniten. Hänelle pitää saada paikka, mihin on resursoitu enemmän henkilökuntaa. Ja tietenkin pahin skenaario on se, että pojat ohjataan eri päiväkoteihin. Jos näin tapahtuu, mitä sitten tehdään? En tiedä.

Juuri nyt onni ja ilo uuden kodin löytymisestä on pientä. Suurimpana mielessä on huoli arjen sujumisesta syksyllä.

OHO. Me käytiin Kanarialla ja myytiin meidän koti.

Kumpi oli harkitumpi ja pidempään pohdittu asia: no tietenkin Kanarian reissu!

Viikko Gran Kanarialla varattiin helmikuun alussa. Sopivasti pääsiäisen ympärille ajoittunut reissu vei vähemmän palkattomia poissaolopäiviä töistä. Reissu oli rentouttava ja akut saatiin ladattua kevään/kesän koitoksia varten. Niitä tulee olemaan.

Onnellinen poika uudessa pinkissä sydänpaidassa.

No entäs sitten meidän kodin myynti? NOOOOO.... Siitä ollaan puhuttu vähän, mutta kun me laitetaan tohinaksi, niin sitten tapahtuu. Tein Oikotielle ilmoituksen: ajatuksena oli, että katsotaan onko kiinnostuneita ostajia paljon/vähän/ei yhtään liikkeellä. Meidän asunnolle ei ole tehty mitään isoja remontteja sitten sen valmistumisen eli 20 vuoteen. Vaikka asunto onkin periaatteessa ok kunnossa, niin elämän jäljet näkyvät jo reilusti kaikkialla. Erityisesti keittiö, kylppäri ja vessa kaipaavat kunnollista remppaa. Vaihtoehtona olisi ollut, että me ryhdytään remonttiin (tai siis ostetaan remontin tekijät, ei me mitään itse osata). Tai sitten myydään koko höskä.

Asunto oli kaksi viikkoa Oikotiellä myynnissä. Pidin itse kaksi esittelyä. Suurin homma oli siivouksessa: yhdeksän vuoden pinttyneiden likojen kuurauksessa kului pari pulloa tolua ja monta ihmesientä. Melko tasan kaksi viikkoa myyntiin laiton jälkeen allekirjoitettiin ostotarjous. Ehtona oli kuntotarkastus. Kuntotarkastus tehtiin tänään ja siinä ei ollut erityistä mainittavaa.

Me muutetaan kesäkuun puoleen väliin mennessä. Minne? Ei aavistustakaan. Löydettiin jo unelmakämppä, mutta ei saatu sitä, koska silloin ei vielä voitu tehdä käteistarjousta.

Onneksi tulee kesä. Voidaan olla paljon mökillä. Tavarat varastoon ja telttaan leirintäalueelle?

Ihanaa kun lapsi oppii

Tiedät ehkä sen mahtavan fiiliksen, kun näet lapsen oppivan uusia taitoja. Lapsen silmistä paistavan ylpeyden: minä osasin!

Niisku siirtyi viime viikolla isojen poikien sarjaan taidossa, jota arvostan erityisen paljon. Hän ymmärsi kolmannella kerralla oksentaa suoraan pesuvatiin! JEEE! Ja vielä keskellä yötä! Toinen jee!

Ei-toivottu-ystävä noro kävi meillä kylässä. Edelleen on heikko olo eikä ruoka ei maistu, mutta me selvittiin.

Sunnuntaina tulimme ulkoilemasta ja eteisessä iski poikiin kaikenkattava väsymys. Kukaan ei osannut enää ottaa vaatteita pois päältä. Nipsu meni makaamaan lattialle, alkoi laulavalla äänellä toistamaan: räkää, räkää, räkääää (tästäkin äiti on ylpeä, laulussa oli jopa sävel). Niisku heittäytyi viereen makaamaan (hänellä riitti voimat pipon pois päästä ottamiseen) ja alkoi toistamaan: en voi puhua, en voi puhua, en pysty puhumaan.

Menin olohuoneeseen ja näin lasisella olkkarin pöydällä nenäliinan. Menin sen luokse, mutta ei, se ei irronnut pöydästä. Joku ihana uusia taitoja oppinut poika oli itse pyyhkinyt räkäänsä jossain vaiheessa, laittanut käytetyn nenäliinan räkäpuoli alaspäin pöydälle ja tadadaa.... se oli mukavasti kuivahtanut pöytään kiinni.

Ihania poikia mulla on.

Ai pitäisikö vanhempien käydä töissäkin?

Tänään postilaatikossa oli peräti neljä kirjettä Nipsulle. Tämä on itse asiassa tavallista meillä: Nipsu saa vähän väliä postia Kelalta, Hus:ilta yms. Ihan muutaman kirosanan taas päästin, kun avasin nuo kirjeet. Onneksi olin yksinäni autossa, niin sadatteluni ei haitannut ketään.

Näiden aikojen lisäksi olimme juuri tällä viikolla maanantaina silmälääkärissä polilla; tähän käyntiin ajomatkoineen edestakaisin päiväkodin välillä meni minulta puolikas työpäivä. Kahden viikon kuluttua on vuorossa ortopedin arvio, joka on silleen kivasti aamupäivällä, että siihenkin menee puolikas työpäivä. Ja kun ortopedi on mukavasti tiistaina, niin saman viikon maanantaina on kivasti keskellä aamupäivää käynti apuvälinekeskuksessa sovittamassa uutta apuvälinepolkupyörää.

Yhteensä 9 eri päivänä käynti Helsingissä. Logistiikkahan menee näin: vien Niiskun päiväkotiin, ajan 20 km Helsinkiin, etsin parkkipaikan, hoidetaan vastaanottokäynti (jos keskellä päivää, niin mietitään syömishommat jotenkin), ajan 20 km päiväkodille ja tiputan Nipsun sinne, ajan 25 km Helsinkiin töihin. Hyvässä lykyssä ehdin tekemään 4 tuntia töitä, jos vastaanotto on ollut aamulla. Jos lääkärinaika on keskellä päivää, niin en ehdi menemään työpaikalle lainkaan.

Tänä keväänä nuo poikkeuksellisen tiuhat käynnit Lastensairaalassa johtuvat neuropsykologin kouluarvioinnista, joka on tietenkin tärkeä ja se on pakko hoitaa.

Varmasti saamme nuo kaikki käynnit jotenkin hoidettua. Olen itse uudessa työpaikassa, mutta teen osa-aikaisena töitä ja yleensä työaikani joustaa. Mutta kaikki tunnit, jotka olen töistä poissa, näkyvät palkassa: ei tunteja, ei palkkaa.

Ja tiedoksi sinulle, joka et tiedä: mikään taho ei korvaa poissaolotunteja töistä. Mitenköhän yh:t tämän asian kanssa pärjäävät?

Mitä minä kaipaan?

"Edellä kuvailtu arki tuottaa helposti kierteen, jossa kasvavan stressin ja näköalattomuuden myötä vanhemmat lakkaavat pitämästä huolta itsestään. Ennen lenkkipoluilla viihtynyt vanhempi jää uupuneena kotisohvalle ja aiemmin kirjoista elämäniloa ammentanut puoliso selaa aamusta iltaan samoja somepäivityksiä puhelimella."

Nämä sanat kirjoitti Arto Bäckström blogissaan Erityisvanhemman korjaussarja. Voi kuinka viisaita ja kauniita sanoja hän osaakaan kirjoittaa.

Arto Bäckström: "Jotta elämästä voi tehdä tasapainoista ja hallittavaa, on jokaisella oltava kuormaa korkeintaan sen verran kuin jaksaa kantaa. Lapsiperheiden tuen tulisikin kohdistua juuri pahimpiin kuormitustekijöihin, ei niinkään vanhemmuustaitoihin. Tarvitaan konkreettista taakanjakoa, ei opasvihkoja. Oma koti ei saisi tuntuisi vankilalta ja arki työleiriltä." 

Viime syksynä Nipsun 4-vuotis neuvolassa terveydenhoitaja kysyi minulta: mitä sinä haluat tältä käynniltä? Tuollaista kysymystä en ollut aikaisemmin kuullut. Ilmoitin selkeästi, että me tarvitsemme hoitoapua. Me vanhemmat tarvitsemme välillä hengähdystaukoja ja me tarvitsemme myös yhteistä aikaa. Jotta avioliittomme pysyisi kasassa, on meillä oltava kahdenkeskistä aikaa joskus.

Saimme viime syksynä kaupungilta palveluseteleitä lastenhoitoon. Meillä kävi muutamana lauantaina Hoivanetin kautta tehokas mummu, joka oli muutamia tunteja kerrallaan poikien kanssa. Nuo hoitokerrat auttoivat meidät syksyn pahimpien viikkojen ylitse.

Nyt käytimme pitkästä aikaa MLL:n kautta hoitajaa. Ja voi että sekin on tehty vaikeaksi. Kaikki tiedot pitää ilmoittaa tulorekisteriin, jonka kanssa tappeluun Isimieheltä meni useampi tunti. Tämän kokemuksen perusteella emme taida jaksaa käyttää noita MLL:n hoitajia enää useammin.

Olen kateellinen. Olen kateellinen niille lapsiperheille, joilla on lähellä olevat ja joskus hoitoapua tarjoavat isovanhemmat, sedät, tädit, kummit, naapurit, tuttavat. Ihan sama, onko sukulaisuussuhdetta tai ei, kunhan voisi joskus jättää pojat edes muutamaksi tunniksi hoitoon jollekin.

Miksei meillä nukuta?

Ne minuutit yöllä ovat pitkiä. Nukahtiko hän jo? Vieläkö sieltä kuuluu jokin ääni? Pyytääkö vielä kerran luokseen? Tuleeko sängystä pois?

Unenpuute aiheuttaa sokeririippuvuutta.

Miksi tuo meidän normipoika ei voi nukkua? Olisiko ensi yö sellainen, että ei tulisi yhtään herätystä? Ja kaiken tämän päälle tavallinen äidin itsesyyllisyys: mitä minä olen tehnyt tässäkin asiassa väärin, miksi en ole ollut tiukempi/löysempi/rakastavampi/parempi ihan missä vaan. Kunhan tuo poika vaan oppisi nukkumaan.

Se kiukun ja vihan tunne keskellä yötä, se kumpuaa niin syvältä. Ole nyt jo hiljaa! Minä haluan nukkua! Ja se hirveä morkkis aamulla, kun menetin hermoni 4 vuotiaalle keskellä yötä. Aamulla olen edelleen vihainen kaiken väsymyksen keskellä; pyydän lapselta anteeksi ja samalla kiukkuan lisää ja hoputan tekemään aamutoimet ripeästi.

Enää 10 vuotta teini-ikään. Silloinhan ne nukkuvat, eikös vaan?

21022012 paluu mestoille

Seitsemän vuotta sitten meillä oli lomaa viikko 8 eli etelän perinteinen hiihtolomaviikko. Vietimme lomaa Isimiehen sen hetkisen työpaikan lomakiinteistössä Vierumäellä. Tuona otsikon päivänä (tarkoituksella palindromi, helppo muistaa) minua kosittiin Vierumäellä. Häitä vietettiin jo kahden kuukauden päästä.

Isimies ei ole enää töissä kyseisessä paikassa, mutta minäpä olen! Joten nyt vietämme nelistään samassa mökissä viikonloppua. Tunnelma ei ole yhtä rauhallinen, omaa ääntään ei aina saa kuuluviin kahden pikkupojan selostusten yli, mutta yhtä kivaa meillä silti on. Mökin tärkein varustus on pyykinpesukone, koska no... meidän elämä on mitä on.

Olemme olleet poikien kanssa täällä aikaisemminkin, edellisestä kerrasta on aikaa melkein kaksi vuotta. Tänään ulkoiltiin yhdessä neljä tuntia, minkä lisäksi kävin vielä yksin tunnin hiihtolenkillä ja tunnin kävelylenkillä. Huomenna on vuorossa ainakin uintikeikka. Näillä eväillä jaksaa taas yhden arkiviikon energisenä. 

Kevättä kohti

Jees, hengissä ollaan. Tulipas pitkä tauko kirjoittamisessa, reilusti yli kuukausi, näin pitkää taukoa ei aikaisemmin ole ollutkaan.

"En jaksa kävellä!"

Tämä talvi on ollut meidän perheessä poikkeuksellisen pahaa sairastelukierrettä. Jotenkin sitä toiveajatteli, että lasten kasvaessa myös sairastamiset harventuisivat. Ei meillä vaan. Flunssaa toisen perään, ja flunssat ovat useimmiten sellaista laatua, että vaativat useamman kotipäivän. On alkuvuoteen mahtunut myös yksi alkava keuhkokuume. Tänäänkin aurinkoinen päivä vietettiin ryhmä haun ja eemelin merkeissä kotisohvalla.

Viimeisen kuukauden aikana Nipsun apuvälineet ovat saaneet myös päivitystä: entiset dafot jäivät pieniksi ja tällä kertaa saatiin uusi dafo vain vasempaan hemijalkaan ja oikeassa eli terveessä jalassa käytetään vain tukipohjallista. Lupaan kuvan näistä myöhemmin, nyt dafo ja pohjallinen ovat päiväkodissa, kun unohtuivat sinne kumisaapaspäivän (jolloin niitä ei käytetä ulkona) päätteeksi.

Jännityksellä odotamme, saako Nipsu tarvitsemansa muut apuvälineet ja lääkärinajat tänä keväänä. Silmälääkärin kontrolli piti olla tammikuussa, vielä emme ole saaneet sinne aikaa, joten se kontrolli tulee olemaan ainakin kaksi kuukautta myöhässä. Uudesta apuvälinepyörästä on lähtenyt lähete lokakuussa; tällä kertaa saimme jopa kirjeen lähetteen vastaanottamisesta ja tiedon, että jonot ovat helvetin pitkät. Uuden peukalotuen kanssa on säädetty myös ihan liikaa; ongelma on siinä, että Nipsun käsi on liian pieni standarditukiin eikä kukaan osaa tehdä oikeanlaista.

Takapihan kinokset ennen viime viikonlopun vesisateita.

Muuten arki jatkuu kiireisenä, uusi työpaikkani on tuonut minullekin pidempiä päiviä. Arki-illat ovat käsittämättömän lyhyitä, ja viikonloput pyrimme käyttämään ulkoiluun aina säiden ja sairastelujen salliessa.

Uuden vuoden alku

1.1.2019 noin klo 9 menen keittiöön, väännän uunin päälle, teen hiivattomien pikasämpylöiden taikinan (koska edellisenä päivänä ei jaksettu käydä kaupassa ja leipä on loppu), lätsäytän muodottomat taikinamöykyt uunipellille ja työnnän pellin uuniin. MITÄ HELVETTIÄ. Uuni on kylmä. Vastukset ovat rikki. Jep jep.

Uuden vuoden juhlintaa.

2.1.2019 noin klo 8 menen poikien kanssa varapäiväkotiin. Menemme värikoodatulle ovelle, se on lukossa. Soitan kolmea eri summeria. Koputan lasioveen, hakkaan lasiovea. Pinna alkaa kiristyä. Siirrymme toiselle ovelle. Samaan aikaan siihen tulee nainen ilman lasta, joten oletan hänet työntekijäksi. Eikös oranssit ole tuolla toisella ovella? Miksi kukaan ei avaa sitä? Nainen: mäkin tulen just vasta uuteen paikkaan töihin, olen kyllä oranssissa ryhmässä, mutta tämä on mullekin uusi paikka, en valitettavasti tiedä. Jep jep. Eteisessä sanon melko kuuluvaan ääneen, että vanhempien näkökulmasta tästä touhusta ei jää kauhean hyvä fiilis jättää lapsiaan hoitoon. Lähden ajamaan uuteen työpaikkaan. Eka päivä uudessa duunissa on ... no mielenkiintoinen (tämä on julkinen blogi, joten en nyt muutakaan sanaa tähän keksi).

2.1.2019 noin klo 16 tulen poikien kanssa kotiin. Niisku saa raivarin mitättömästä asiasta. Pojasta näkee, että hän on aivan loppu. Viimeisen kahden viikon aikana Niisku on palannut unitavoissaan vauvavuoteen, eli jätkän mielestä yöllä voi herätä vaikka vartin välein tai yöllä voi vaikka olla nukkumatta klo 03-04. Jep jep. Kaikilla on mustat silmänaluset.

3.1.2019 noin klo 8 ajan töihin. Autossa syttyy jokin varoitusvalo. Jep jep. Perille päästyäni tsekkaan mitä se tarkoittaa: pakokaasujen valvontajärjestelmä. Soitan huoltoliikkeeseen, jossa auto oli kuukausi sitten kalliissa huollossa. Saan vastauksen: tuo auto tarkistukseen huomenna, se voipi olla jotain pientä tai sitten isoa.

3.1.2019 noin klo 16 menen poikien kanssa Giganttiin ostamaan uutta liettä. Jutellaan noin 5-kymppisen miespuoleisen myyjän kanssa liesistä ja toimitusajoista. Nipsu on aktiivisesti keskustelussa mukana ja kysyy myyjältä: onko tuo sinun tietokoneesi, miksi sinulla on mittanauha tuossa? Päädyn halvempaan lieteen ja perustelen ääneen ratkaisuni auton varoitusvalolla ja mahdollisella huollolla. Yritämme myyjän kanssa sopia asioista, kun Nipsu innostuu kyselemään: mikä varoitusvalo, onko auto rikki, pitääkö se viedä huoltoon, saadaanko me se uuni nyt kotiin, koska se asennusmies tulee meille, millä me mennään kotiin, jos auto on korjaamolla?
Samaan aikaan myyjä yrittää tämän kakofonian ylitse kysyä minulta tietoja. Häntä alkaa hymyilyttää. Minua alkaa naurattaa, toivotan myyjän meille tervetulleeksi, tällaista se on 24 h. Myyjä alkaa nauraa, minä alan hihittää. Minä ja myyjä saadaan yhteinen nauruhepuli, mulla valuu vedet silmistä. Jep jep. Äiti on vissiin vähän väsynyt.