Vaateketutus

Raskaana ollessani minuun iski kirppisvillitys. Sitä ennen en ollut ostanut yhtään vaatetta kirppikseltä. Poikien ensimmäisten kuukausien vaatteet olivat kaikki käytettynä ostettuja (tai lahjaksi saatuja). Alkuinnostuksessa kirppiksiltä tuli tehtyjä huonojakin hankintoja, kun en tiennyt käytettyjen hintoja tai vaatteet olivat vain epäkäytännöllisiä. Koosta 68 lähtien olen ostanut jo paljon uutena, kuitenkin useimmiten alesta ja ehdottomasti pareittain. Uutena lastenvaatteita ostaessani haluan molemmille pojille samantyyliset, mutta eri väriset vaatteet. Joitain vaatteita olen ostanut myös täysin samanlaisina. Päälle pukiessa olen kuitenkin tarkka siitä, että joko ala- tai yläosat ovat erilaiset. Pojat ovat muutenkin samannäköisiä, niin haluan vaatteilla erottaa heidät. Edelleen suurin osa vaatteista on käytettyjä, toppapuvut ovat hankittu toisilta kaksosilta, kengät ja Nipsun stonzit (vedenpitävät töppöset) ovat samoin vanhoja.

Viime talvena olin ensimmäistä kertaa Me&I -kutsuilla. En tiennyt mitään merkistä, mutta vaatteet olivat ihania, joten ostin pojille kutsuilta velourhousut. Tiedättekin varmaan, että nuo housut olivat kalliit. Oletin, että tuolla hinnalla saisin paitsi ihanan väriset niin myös kestävät ja jälleenmyyntikelpoiset tuotteet. Housut ovat olleet meillä nyt käytössä vajaat puoli vuotta. Ja voi ketutuksen ketutus: polvet ovat pian puhki. Olen laittanut myyntiin kaikki pieneksi jääneet lastenvaatteet ja päässytkin aika hyvin eroon vauvojen vaatteista. En ole pyytänyt montaa euroa henkkamaukan ja lindexin tyylisistä vaatteista, vaan olen pitänyt tärkeämpänä saada ne pois varaston tilaa viemästä. Mutta näistä harvoista merkkivaatteista kuvittelin saavani kirppikseltä hyvän hinnan. Eihän kukaan maksa polvista puhkikuluneista housuista yhtään mitään! Opin kantapään (tai polven) kautta lastenvaatteiden oleellisimman jutun: hinta ei todellakaan kerro mitään laadusta.

Taisteluja

Viime päivinä on meillä käyty kovaa taistelua nukkumaanmenosta tai oikeastaan nukahtamisesta. Pojat ovat yleensä nukahtaneet melko kivasti iltaisin omiin pinnasänkyihinsä. Ennen toinen meistä vanhemmista oli lastenhuoneessa niin kauan, että molemmat olivat nukahtaneet, yleensä lattialla heitettyä tuttia piti nostella muutaman kerran, mutta muuten pojat nukahtivat itsekseen. Kun muutama viikko sitten siirryttiin sisäpäikkäreihin, niin sillä oli suora vaikutus myös illalla nukahtamiseen. Iltaisin ei huoneessa tarvinnut enää odottaa, yhtään heiteltyä tuttia ei pitänyt nostaa. Reilun viikon ajan meillä oli ihanan rauhallisia iltoja: iltasadun jälkeen hyvän yön toivotukset ja sen jälkeen lastenhuoneen ovi kiinni ja pojat nukahtivat itsekseen vartin sisään.

Alkuviikosta alkoi ensin Nipsun kohdalla hirveät iltahuudot: ilta meni muuten tavallisen rauhallisesti, mutta kun ovi meni kiiinni, niin poika aloitti huudon. Nipsu rauhoittui heti, kun selän päälle laittoi käden. Tästä päättelin, että mitään suoranaista hätää ei ole, mihinkään ei siis satu. Kyse on ilmeisesti vaan taistelusta nukahtamista ja varsinkin yksin nukahtamista vastaan. Pari iltaa Nipsu jatkoi huutojaan, ja sitten myös Niisku yhtyi niihin. Huipentuma oli keskiviikkona, jolloin huuto jatkui tunnin. Käytimme poikien rauhoittamiseen unikoulujen pistäytymistaktiikkaa. Eilen illalla Nipsu oli aivan hiljaa ja Niisku jaksoi kiljua 20 minuuttia. Tänään kumpikaan ei huutanut, sängyistä kuului vain normaalia "juttelua". Toivon, että suurimmat taistelut on nyt käyty. Nämä illat ovat tottakai olleet hermoja kiristäviä mulle ja Isimiehelle.

Joistakin tällainen lasten huudattaminen voi tuntua julmalta. Minä ja Isimies olemme samoilla linjoilla kasvatuksen suhteen. Pojat tarvitsevat paljon rakkautta, hoivaa, läheisyyttä, mutta myös turvallisuutta ja rutiineja. Meidän rutiineihin kuuluu yksin nukahtaminen. Päivisin pojat saavat läheisyyttä ja aikuisen läsnäoloa niin paljon, että yöllä sitä ei enää tarvita. Tällä tavalla me vanhemmat saamme enemmän omaa aikaa iltaisin, ja oma aika tarkoittaa lisää hyvinvointia vanhemmille ja sitä kautta suoraan lapsille.

Olen miettinyt, olisinko näin "ankara" äiti, jos mulla olisi vain yksi lapsi. Pidimme pojille ensimmäisen unikoulun, kun he olivat korjatulta iältään noin 6 kuukautta. Silloin luovuttiin öisistä maitopulloista. Jo sitä ennen olimme tarkkoja siitä, että syliin ei iltaisin nukahdeta. Tämä sen takia, että iltarutiinit ja nukuttamiset piti sujua myös yhdeltä vanhemmalta. Tästäkin on tottakai poikkeuksia, kipeänä syliin nukuttaminen on sallittua. Yhden lapsen kohdalla olisi mielestäni helpompi olla "löysä" ja joustaa eri tavalla. Kun vauvoja ja nyt taaperoita on kaksi, niin rutiinien täytyy olla selkeitä, että päivistä ja illoista selviää kunnialla.

Isoja jätkiä

Viime viikot ovat olleet raskaita. Niisku on ollut hiton kiukkuinen taapero; kitinää, huutoa ja mun kaulassa roikkumista lähes koko valveillaoloaika. Oletettavasti tähän on syynä tuloillaan olevat kulmahampaat, toisella puolella pilkottaa jo vähän valkoista ikenen lomasta ja toisellekin puolelle puhkeaa pian. Ainakin toivon, että syynä kiukkuun on hampaat. Silloin on toivoa, että iloinen poika tulee pian takaisin. Nipsullakin pilkottaa toinen kulmahammas, mutta hänellä hampaan puhkeaminen ei ole tuottanut mitään ylimääräistä tuskaa, vaan Nipsu on ollut oma aurinkoinen itsensä.

Jonkinlaista edistymistä on tapahtunut ruokapuolella. Tähän asti olen tehnyt pojille kaikki ruuat erikseen; keittänyt lihat, kalat ja vihannekset sekä tehnyt niistä sopivia soseita. Mielessä on ollut jo pidemmän aikaa, että noista erillisistä ruuista täytyisi päästä eroon ja totuttaa pojat "normaaliin" ruokaan. Tein ison satsin tavallisia lihapullia ja sen jälkeen lihapullia sipulilla maustettuna. Jätkät suostuivat syömään niitä! Pikkuhiljaa lisäsin lihapullan osuutta ruuasta tuttujen ruokien seassa ja tietenkin pienensin ne tarpeeksi pieneksi. Mutta näin sain heidät syömään ensimmäistä aikuisten ruokaa. Seuraavaksi oli vuorossa tomaattikastikkeessa haudutettu kanafilee. Ostin viime vuoden lopulla facen monikkomammojen suositteleman Crock Pot -haudutuspadan ja muutaman käyttökerran perusteella se on loistava vehje. Aamulla pataan kanafileet ja purkki valmista tomaattikastiketta; ruoka on valmista parin tunnin päästä.

Vain perunoiden tai riisin keitto erikseen. Padassa lihasta tulee niin mureaa, että siitä saa helposti haarukalla riivittyä pojille sopivia pieniä paloja. Tällä viikolla ollaan syöty siis joka päivä tuota kanatomaattikastiketta, pojille se maistuu jo hyvin, itselleni kuudes päivä peräkkäin on liikaa. Näin pikku hiljaa uutta makua tuttujen lemppariruokien joukkoon sekoittamalla pojatkin saadaan siirrettyä isojen jätkien ruokavalioon. Enää en tee toista makaronilaatikkovirhettä (tarjosin makaronilaatikkoa uutena ruokana pelkästään, ilman totuttelua), silloin ruokailu jäi yhteen lusikalliseen.

Myös muiden asioiden yhteydessä on taas tullut ilmi, kuinka varsinkin Niisku pelkää kaikkea uutta. Pulkassa istuminen oli alussa ihan kamalaa molempien mielestä, mutta muutamien kertojen jälkeen pulkkailu alkoi sujumaan ja nyt se on jo kivaa. Niiskulle on laitettu housuvaippoja vähän aikaa, kun päällä on ollut paita bodyn sijasta. Pojan mielestä housuvaipan pukeminen on kamalaa. Ensimmäiset kerrat oli suoraa huutoa, mutta päivien kuluessa housuvaippakin on enää pienen kitinän arvoinen juttu.

Ulkoilu on alkanut sujumaan meillä yhä paremmin. Molemmat pojat viihtyvät pihalla päivästä riippuen 20-60 minuuttia, pulkan kyydissä istuen tai palloa potkien. Nipsukin potkii palloa omalla tyylillään, peppukiito onnistuu hitaasti mutta varmasti lumella ja pallon perässä on mukava mennä. Itse nautin siitä, että saan raitista ilmaa ja vaihtelua päiviin.

Nipsun tyylinäyte pallopelissä

Kasvua

Ja taas on viikko lopuillaan. Tuttu hokema, mutta aika menee joskus ihan hirveän nopeasti. Poikien syntymästä on jo 1,5 vuotta. Sen kunniaksi käytiin neuvolassa, vaikka kehitysikää onkin kertynyt vasta 3 kuukautta vähemmän. Molempien pituudeksi saatiin noin 77 cm ja painoksi hitusen yli 9 kg. Yllätys oli, että Niisku painoi vain 100 g vähemmän kuin Nipsu. Olisin itse veikannut painoeroksi paljon suurempia lukemia, koska Niiskun syöminen on ollut jo pitkään huonompaa ja syliinkiin nostaessa poika tuntuu paljon kevyemmältä. Pituus-paino-suhde on noin -10 %, mutta en itse ole siitä huolissani eikä neuvolan th:kaan siitä mitään huomauttanut. Pojat ovat olleet koko ajan pienikokoisia ja hoikkia, mutta kasvaneet omilla käyrillään kuitenkin hyvin. Samalla käynnillä th laittoi pojille ostamani vesirokkorokotteet. Aika hurja summa kahdesta piikistä (noin 160 €), mutta meidän päätöksemme oli antaa rokotteet vaikka ne eivät rokotusohjelmaan vielä kuulukaan.

Viime viikon hurjat pakkaset antoivat hyvän syyn opetella päiväunien sisällä nukkuminen. Ihan helposti tuo muutos ei käynyt. Niisku tappeli ensimmäisenä päivänä 1 h 20 minuuttia unta vastaan ennenkuin suostui nukahtamaan pinnasänkyyn. Nyt viikon opettelun jälkeen nukkuminen sisällä sujuu jo hyvin, pojat jäävät sänkyihin ja kerran tai kaksi pitää käydä nostamassa lattialle heitetyt tutit ja toistamassa mantraa: nukutaan päiväunet. Mutta uni tulee puolen tunnin sisään molemmille, ja itsekseen sänkyihin siis nukahtavat. Seuraavana tavoitteena taaperoksi kasvamisessa on tuteista luopuminen. Olen jo suunnitellut, että kun arki tasoittuu muutaman viikon sisään, niin tutit menevät "rikki". Tiedän, että siitä tulee hirveä huuto ja monen päivän taistelu (toivottavasti ei kuitenkaan monen viikon). Tärkeintä tässäkin on meidän vanhempien päätös.

Nipsun fysioterapia jatkui tällä viikolla pitkän joululoman jälkeen. Harmi vaan, että tuttu ja turvallinen fyssari tekee alkuvuoden hallintotöitä ja hänellä on sijainen sen aikaa. Siksi Nipsun pitää tottua tekemään harjoituksiaan uuden ihmisen kanssa. Tällä viikolla olleet kerrat menivätkin tutustuessa ja ensi viikolla he pääsevät jo kunnolla treenaamaan Nipsun kanssa.

Itsestä huolehtiminen

Mun usein hokema juttu: kun äiti voi hyvin, niin lapset voivat hyvin.

En tee mitään typeriä uudenvuoden lupauksia, koska en niitä kuitenkaan pysty pitämään. Havahduin kuitenkin ennen joulua siihen, että en ollut käynyt kampaajalla moneen kuukauteen. Ja tajusin sen siitä yksinkertaisesta asiasta, että otsatukka oli koko ajan silmillä, tosi hyvät hoksottimet siis mulla... Ja samaan aikaan mun kuiva ihoni alkoi reagoimaan voimakkaasti pakkaseen ja kuivaan sisäilmaan. En ollut tehnyt mitään ihoni hyväksi koko syksynä. Nämä ovat pieniä, arkisia, ulkonäköön liittyviä asioita, mutta palauttivat mieleeni taas sen, että mun on pidettävä itsestäni parempaa huolta. Lähdin liikkeelle kampaajakäynnistä (oma luottokampaajani muistutti lisääntyvistä harmaista ystävällisesti); tänään tein päänahan ja kasvojen naamiot kotona. Ihana mieheni antoi mulle joululahjaksi lahjakortin hierontaan, mihin varaan ajan heti ensi viikolle. Jo näillä pienillä asioilla saan itselleni paremman mielen ja jaksan poikien kiukuttelua.

Kaikista eniten haluaisin kroppani taas jonkinlaiseen kuntoon. Ennen raskautta fyysinen kuntoni oli suhteellisen hyvä ja harrastin urheilua useita kertoja viikossa. Tärkeintä liikunnassa mulle on sen tuottama hyvä mieli ja tapa purkaa pahaa oloa hikoilemalla. Kiloja on kertynyt muutama ylimääräinen lähinnä kesän jälkeen, mutta niiden pudottaminen ei ole mikään tavoite. Eniten kaipaan liikunnan tuottamaa mielihyvää. Tässä elämäntilanteessa säännöllisen liikuntaharrastuksen aloittaminen ei kuitenkaan ole mahdollista. Ensi viikolla opiskeluni jatkuvat taas: neljä kertaa viikossa kolme tuntia lähiopiskelua ja siihen lisäksi vielä yksi iso projekti. Opiskelun jatkaminen on ollut oma päätökseni ja haluan todella saada tutkinnon valmiiksi, koska se mahdollistaa täydellisen alanvaihdon. Mutta jo etukäteen ahdistaa pitkät illat luennoilla ja kaikki kursseihin liittyvät kirjoitustyöt. Olisi niin ihanaa käyttää vähäinen vapaa-aika mieluummin liikuntaan ja omasta kunnosta huolehtimiseen. Yritän sen sijaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä iltaisin edes muutamia lihaskuntoliikkeitä, jotta selkäkivut pysyvät aisoissa. Pyrin myös kävelemään joka paikkaan, jos vaan kelit sen sallivat. Rakastan talvea ja kunnon pakkasia, mutta poikia en viitsi viedä ulos näillä hyytävillä ilmoilla, joten viime päivät on vietetty sisällä.

Samanlaisia mutta niin erilaisia

Pojat ovat meidän vanhempien silmiin erinäköisiä, mutta muut heitä eivät erota toisistaan (muuten kuin siis liikkumistavan perusteella). Olen yrittänyt miettiä, mikä heidän kasvonpiirteissään on erilaista, mutta en ole sitä vielä keksinyt. Nipsun pää on hieman isompi traumasta johtuen, mutta sitä ei pysty nopeasti mielestäni erottamaan. Pieninä vauvoina meilläkin oli vaikeuksia erottaa poikia, mutta silloinkin oli yksi varma tuntomerkki: Niiskun "nyrkkeilijä" nenä. Niiskun nenän väliseinä romahti tehohoidon aikana ja sen vuoksi sieraimet olivat pitkään eri kokoisia ja mallisia. Nyt tuota yksityiskohtaa on enää vaikea erottaa.

Luonteiltaan pojissa huomaa jo nyt eroja. Nipsu on paljon rauhallisempi ja nauravaisempi, Niisku taas ilmoittaa mielipiteensä nopeasti ja kovaan ääneen. Molemmat ovat arkoja ja vaativat pitkän totuttelun kaikkeen uuteen. Erityisesti viime aikoina Niiskun arkuus ja pelko uutta ja erilaista kohtaan on tullut voimakkaasti esille. Niiskulla kesti toipua melkein viikko kahden yön reissusta vanhempieni luokse. Vasta eilen ja tänään poika on ollut oma itsensä. Olin odottanut lumen tuloa, että pääsisimme pulkkailemaan yhdessä. No kahden kokeilukerran jälkeen ei taida sekään onnistua. Kumpikaan pojista ei halua istua pulkan kyydissä. Onko sekin liian pelottavaa, enpä tiedä. Aion yrittää pulkkailua vielä, mutta jos he eivät siinä viihdy, niin ei sillekään mitään voi. Yritetään toteuttaa ulkoilut jollain muulla keinolla sitten.

Keskosilla on usein aistiyliherkkyyksiä tai -aliherkkyyksiä. En tiedä, missä vaiheessa virallisesti näitä "diagnosoidaan", mutta olen jo huomannut Niiskussa tiettyjä piirteitä, jotka voivat tällaisiin herkkyyksiin viitata. Niisku on erittäin ennakkoluuloinen kaikkea uutta ruokaa kohtaan (tämä on tietysti tavallista useille lapsille), hän ei suostu laittamaan suuhunsa oikeastaan muuta sormiruokaa kuin maissinaksuja. Olen tarjonnut sormiruokaa elokuusta lähtien joka ikisellä välipalalla. Nipsu syö (tai ainakin laittaa suuhunsa) ihan mukavasti hedelmiä ja mitä ikinä tarjoankin, mutta Niisku ei alkuun suostunut edes koskemaan ruokaan. Edelleenkin kaikki märkä, kostea tai "limaisen" tuntuinen on hänelle ehdoton ei. Klementiinin palasen Niisku on kerran suostunut viemään huulilleen, mutta puolikasta palasta on vaikea koskea sen märkyyden vuoksi. Pojat syövät siis kaikki ruokansa syötettynä. Olen miettinyt, että lähitulevaisuudessa annan heidän kokeilla itse lusikalla syömistä. Kestän kyllä sen hirveän sotkun, enemmän minua arveluttaa se, kuinka vähän tai paljon ruokaa silloin päätyy vatsaan asti. Minulle (ja Isimiehelle myös) on vaatinut suurta opettelua se, että pojat syövät juuri niin paljon kuin itse haluavat. Alusta lähtien meillä on ollut hirveä stressi heidän kasvustaan ja hyvästä ravitsemuksesta. Vasta kesällä onnistuin rauhoittamaan itseni ja relaamaan syömisen suhteen. Mitään ruokaa emme tuputa, ja joskus sitä uppoaa poikiin vain lusikallinen tai kaksi. Aamu- ja iltapuurot ovat aina olleet heidän herkkuaan ja niihin voi aina luottaa. Pojat ovat kuitenkin kasvaneet omilla käyrillään suhteellisen hyvin. Ensi viikolla heillä on 1,5-vuotis neuvola, jolloin saadaan tietää uudet paino- ja pituusmitat.