Kenkäahdistus

Tiedätte ehkä, kuinka vaikeaa on löytää lapselle sopivat kengät. No yritäpä löytää sopivat kengät, kun niihin pitää laittaa vielä dafot (eli muoviset tuet). Muutama hikipisara ja kirosana on taas vuodatettu asian tiimoilta.

Viime keväänä löysin sattumalta kahdella eurolla kirpparilta crocsin tennarityyliset kengät, jotka on suhteellisen helppo laittaa dafojen päälle. Nyt piti löytää uudet syksy/talvikengät. Kumisaappaat ovat pahimmat mahdolliset erityistä tukea tarvitsevan lapsen jaloissa, koska ne eivät tarjoa mitään tukea nilkoille ja heiluvat jaloissa. Tarkoituksena oli etsiä kengät, jotka pitäisivät edes hieman kosteutta, että niitä voitaisiin käyttää myös märemmillä keleillä.

Voi kiesus taas kerran. Iso kauppakeskus ja sen kaikki kaupat. Ostin kahdet kengät (mulla oli toinen dafo kaupassa mukana sovituksen tueksi), niitä testattiin ja ne palautettiin. Ostin taas yhdet, ne vaihdettiin kokoa pienempään, mutta lopputulos on nyt hyvä. Vaaleanpunaiset talvikengät, joiden pitäisi olla vedenkestävät. En viitsi ostaa yhden tai kahden kuukauden takia erikseen vk-kenkiä, menköön jätkä noilla samoilla kengillä. Kovemmilla pakkasilla ei kuitenkaan voi dafoja käyttää, koska jalat palelevat niissä. Joten vielä pitää hankkia kuomat pakkaskeleille.

Ja sitten olisi vielä Niiskun kenkien hankinta. Just nyt ei pysty. Tästäkin ostosreissusta toipuminen vaatii viinilasillisen tai kaksi.

Voihan neuvola

Neljävuotisneuvola. Niiskulla kaksi kuukautta sen jälkeen, kun kyseinen ikä tuli täyteen. Nipsulla aika on vasta lokakuussa, kun synttäreistä on aikaa 3 kuukautta. No, pari kuukautta sinne tai tänne.

Meillä ei ole vakkariterkkaria neuvolassa. Poikien ensimmäisen vuoden neuvolat olivat muistaakseni suurinpiirtein samalla tyypillä (mutta tietenkin eri kuin omat äitiysneuvolani). Ekan vuoden jälkeen terkkari on ollut aina eri. Minua ei asia ole erityisesti haitannut, koska neuvolasta saamani tuki on ollut aina onnetonta.

Niisku jäi reippaasti vieraan hoitajan kanssa tekemään neljävuotistarkastuksen tehtäviä. Haasteita oli keskilinjan ylittävissä tehtävissä, kuten rastin piirtämisessä. Poika ei ole ollut innostunut askartelusta ja harvemmin piirtelystäkään, joten tulos ei ollut yllättävä. Myöskin jätkä epäröi siinä, kumpaa kättä käyttää paperin leikkaamisessa; eikä se leikkaaminen viivaa pitkin oikein sujunut. Käden hienomotorisia taitoja pitäisi siis harjoitella. Terkkari tarjosi varovasti kirjallisia ohjeita taitojen harjoitteluun. Sanoin ei kiitos. Perheessämme on ihan tarpeeksi muitakin ohjeita ja neuvoja, joita pitää noudattaa joka päivä ja joka hetki.

Keskustelimme arjen sujumisesta ja haasteista. Kerroin tottakai totuuden: haastavaa on.

Mihin neuvolan terkkari näillä kysymyksillään pyrki? Ei mihinkään. Koko tämän neljän vuoden ajan minulta on aina kysytty pärjäämisestä; miten sujuu; mitä haasteita on; no kaksosten kanssa on haastavaa; no erityislapsen kanssa on haastavaa. MINKÄ HELVETIN TAKIA NOITA KYSYMYKSIÄ ESITETÄÄN? En koskaan ole saanut mitään apua neuvolasta. En koskaan.

Me selviämme. Olemme jo voiton puolella. Selvisimme ensimmäisestä neljästä vuodesta, vaikka emme neuvolasta apua saaneetkaan. Mutta entäs ne perheet, joissa on vielä haastavampaa? Onko heillä muita kontakteja? Osaavatko he hakea apua muualta? 

Kaipuu muutoksesta

Loppukesä on ollut ilmoiltaan loistava: ollaan ulkoiltu paljon ja tankattu lämpöä talven varalle. Silti minua on jo etukäteen ahdistanut tulevan syksyn kylmyys, kurakelit ja kaiken nielevä pimeys.

En ole tyytyväinen nykyiseen olotilaan: kaipaan jotain muutosta, oikeastaan ihan mitä vain. Uusi työ, uusi harrastus, uusi arjen rytmi, uusi koti, uusi paikka, uusi maa, mitä tahansa uutta. Helpointa olisi aloittaa uusi harrastus, erityisesti liikuntaan liittyvä, koska se pitää mielenkin virkeänä.

En tykkää syksystä. Tämä syksy tuntuu erityisen vaikealta, vaikka se ei ole edes alkanut. On pakko saada negatiiviset ajatukset pois päästä ja kääntää mielenkiinto johonkin itselle mieluisaan.

Ensimmäiseen ahdistukseen auttaa aina suklaa. Poikien syödessä tänään iltapalaa otin salaa suklaata. Käännyin ilmeisesti liian nopeasti ja Nipsu ehti nähdä suklaapalan katoavan suuhuni (tai sitten pojasta on tullut selvännäkijä). Joka tapauksessa kirkasääninen kysymys kuului: miksi sinä äiti otit suklaakarkin? Nooooh... äiti otti sellaista aikuisten suklaata...