Ei sittenkään valmis

Koko syksyn olen tehnyt toisen tutkintoni opinnäytetyötä. Tavoitteena oli saada se valmiiksi ennen joulua. Minun puolestani se olikin valmis jo pari viikkoa sitten.

Mutta toiset olivat eri mieltä. Tehtiin viilauksia, pieniä ja vähän isompia. Pienen painostuksen jälkeen (heitin peliin inhimillisen puolen eli tilini nollasaldon) näytti siltä, että kaikki saataisiin kasaan tällä viikolla. Eilen tuli jääkylmää vettä niskaan sangollinen. Omaa sinisilmäisyyttäni ja osaamattomuuttani, myönnän. Ei se olekaan hyvä, se ei ole valmis.

Nyt makaan sohvalla ja syön konvehteja. Huomenna kerään ylpeyteni rippeet hetkeksi kasaan.

Joululoma. Herkkuja, ähky, sukulaisia, lahjoja, lasten iloa, toivottavasti edes pieni häivähdys lunta. Työläppäri pysyy kiinni.

Ensi vuonna palaan asiaan.

Pitsaa ja joulupolku

Pojat eivät ole koskaan aikaisemmin syöneet pitsaa. Olen tarjonnut omastani joskus, mutta eivät ole halunneet edes maistaa. Onko se ollut liian epämääräisen näköistä, vai mitä? Eilen päätin lähestyä asiaa eri kantilta: yhdessä tekemällä. Varsinkin Niisku on todella kiinnostunut ruuanlaitosta ja haluaisi osallistua kaikkiin keittiöhommiin. Autoleikit eivät tällä hetkellä kiinnosta pätkääkään, vaan koko ajan keitellään keittoja ja paistetaan kakkuja. Puolet mun kipoista on heidän leikkikeittiössään.

Siispä teimme pitsan yhdessä. Tein pohjan valmiiksi ja jokainen sai valita omaan pitsankulmaansa sopivat täytteet ja laittaa ne itse. Niisku valitsi kinkkua, tonnikalaa ja Aurajuustoa! Kyllä, mun kranttu poika, joka ei syö mitään vihannesta tai hedelmää, halusi maistaa omaan pitsannurkkaani lisäämääni Auraa, tykkäsi siitä ja niin hänenkin nurkkaansa tuli tätä äidin herkkua. Nipsu laittoi kinkkua ja ananasta. Vielä piti malttaa odottaa paistumista ja jäähtymistä, mutta sen jälkeen alkoi herkuttelu. Ja kaikille maistui! Ihan kaikkeen ruuanlaittoon en suostu poikia mukaan ottamaan, mutta jos tällä tavalla saan varsinkin Niiskun maistamaan uusia ruokia, niin pitänee lisätä yhteisiä kokkaushetkiä.

Tänään oli vuorossa Seurasaaren joulupolku. Ensimmäinen kerta meille. Väkitungos oli odotettu, kuraa oli joka paikassa, mutta hauskaa oli. Päivän ruokahuolto hoidettiin Seurasaaressa makkaroilla, pipareilla ja tikkupullilla.

Juhlasta toiseen

Kaksi edellistä päivää on mennyt juhliessa. Sunnuntaina olin poikien kanssa opinnäytepaikkani (ja tulevan harjoittelupaikkani, jee!) joulujuhlissa. Olipas hienosti järjestetty tilaisuus. Paikalla oli todella paljon väkeä, mun arvion mukaan noin sata ihmistä. Kyseessä oli siis yrityksen työntekijöilleen ja heidän perheilleen järjestämä perhejuhla. Siellä oli pieniä työpajoja, joissa sai askarrella kortteja, koristella pipareita tai ottaa itselleen siirtokuvan iholle. Pojat eivät halunneet kuvia, mutta kortit tehtiin yhdessä. En nyt tiedä, tuliko niistä jouluiset, vai mitä sanotte liskosta?

Tarjolla oli ihanaa riisipuuroa, torttuja ja pipareita. Herkuttelun jälkeen Teatteri Hevosenkenkä esitti näytelmän Maalaishiiri ja Kaupunkilaishiiri. Jos vertaa tätä viikon takaiseen Kansallisteatterissa käymiseen, niin Hevosenkengän esityksen ammattimaisuus voittaa mennen tullen. Esitys oli 45 minuuttia pitkä, ja loppupuolella alkoi jätkissä jo ilmetä väsymisen merkkejä. Istuimme lattialla katsomassa näytelmää ja mun selkä oli kovilla, kun pidin kahta kiemurtelevaa matoa sylissäni. Hiirten lähdettyä näyttämöltä oli vuorossa arpajaiset ja tottakai pukkikin pääsi käymään. Kaikki lapset saivat pukilta pienet paketit, joista löytyneet pehmokaverit ovat poikien tämän hetken ykkössuosikkeja unikavereiksi.

Juhlinta jatkui eilen illalla, kun oli päiväkodin joulujuhlat Suomi 100-vuotta teemalla. Eli yhdistetty joulu- ja itsenäisyysjuhla. Pojat ovat lausuneet oman ryhmänsä esitysrunoa jo pari viikkoa kotona, ja esiintymislavallakin se taisi onnistua. Hienosti he muistavat monta säkeistöä! Yhtään valokuvaa en muistanut ottaa kummastakaan juhlasta. Sunnuntain perhejuhlassa se olisi ollut mahdottomuus muutenkin, sen verran työntäyteistä oli vahtia jätkiä yksin ihmispaljouden keskellä.

Alhaalla poikien itse tekemät kortit. 

Perjantaista lähtien iltarituaaleihin on kuulunut kalenterien luukkujen aukaisu. Meillä on yksi partiolaisten adventtikalenteri ja yksi Muumien kirjajoulukalenteri. Nipsu sai avata ensimmäisenä iltana Muumikalenterin luukun ja Niisku partiolaisten kuvakalenterin. Seuraavana iltana toisinpäin. Muumisatu luetaan aina iltasaduksi. Upeasti pojat ymmärtävät, että luukkuja avataan vuoroiltoina. Yhtään itkua tai tappelua ei ole tästä asiasta tullut. Muutaman kerran on pitänyt muistuttaa siitä, että luukut avataan vasta iltapesun jälkeen, mutta siitäkään ei ole syntynyt kiukuttelua. Aivan huippumahtavaa, että jätkät ovat jo näin isoja, että ymmärtävät jakamisen ja vuorottelun!

Äidin vapaa

Tänään aamulla kävimme näyttämässä Nipsun kaatumisen vuoksi vinksalleen mennyttä etuhammasta lääkärissä toistamiseen. Hammas on muuttunut jo paremman väriseksi, ei enää heilu eikä jatkokontrolleja tarvita. Vein pojat hammaslääkäristä päiväkotiin ja menin itse takaisin kotiin.

Isimies lähti torstaina aamulla kertausharjoituksiin (taas, mä en ihan ymmärrä, mutta ei siitä sen enempää) ja tulee takaisin joskus sunnuntai-illalla. Jätin eilen opinnäytetyöni ohjaaville opettajille. Mun puolesta työni on valmis, mutta opettajat löytävät siitä ehkä noin sata korjattavaa kohtaa. Päätin kuitenkin pitää tänään ansaitun vapaapäivän. Kyllä, olen kamala mutsi, koska vein pojat päiväkotiin, vaikka jäin itse vapaalle kotiin.

Kaikkein eniten vapaapäivältä olisin tarvinnut liikuntaa. Selkäni on aivan romuna ja istuminen on tuskaa. Ulkona satoi räntää vaakasuoraan, joten pitkä metsälenkki supistui kävelylle kauppaan herkkusostoksille (sentään kävelin kauppaan ja jätin auton pihaan parkkiin). Samalla kauppareissulla hankin sekä ulos että sisälle tunnelmavaloja. Koska selkä ei salli istumista, niin vietin päivän vaakatasossa sohvalla maaten ja leffaa tuijottaen.

Sohvalla makoillessa pohdin taas kerran meidän arkea. Pojat ovat kohta 3,5-vuotiaita. He ovat ihanan puheliaita ja osaavat jo leikkiä hetkittäin kahdestaan. Mutta tietyt asiat eivät vaan helpota. Missä vaiheessa tulee se raja vastaan, kun en enää vaan jaksa tätä loputonta ulosteshowta ja pesemistä? Missä vaiheessa saisimme nukkua Isimiehen kanssa kokonaisia öitä? 3,5 vuotta on pitkä aika. Yritän ajatella, että se helpottaa joskus. Joskus vielä saan nukkua. Joskus vielä meillä kotona ei haise ainainen paska. Mutta milloin? Ei ainakaan kuukauden päästä, mutta ehkä vuoden? Vai sittenkin vasta viiden vuoden päästä?