Melko kivasti on alkanut päiväkotielämä. Niisku on aamuisin tarrautunut minuun kiinni kuin takiainen ja huutanut keuhkonsa pihalle, kun olen lähtenyt. Nipsu on ollut vain surullinen ja sen näköinen, että äiti et sä voi tehdä tätä. Hoitajien mukaan päivät ovat menneet hyvin. Iltapäivällä mua on ollut vastassa kaksi iloista poikaa.
Illat kotona on sen sijaan olleet vähän hankalampia. Nukahtaminen omaan sänkyyn ei ole helppoa, vaan lastenhuoneessa täytyy piipahtaa lukemattomia kertoja. Veikkaan, että pojat reagoivat elämänsä suurimpaan muutokseen vielä voimakkaasti, kun tajuavat, että päiväkodissa ollaan usein ja se vaan jatkuu. Tällä hetkellä olen onnellinen, että mun ei tarvitse käydä töissä. En myöskään ole löytänyt työharjoittelupaikkaa, mikä ei juuri nyt harmita ollenkaan. On ihanaa, että aamulla ei ole kiire. Jos kiukuttaa, niin meillä on aikaa istua lattialla ja antaa kiukun mennä ohi. Pääsen hakemaan pojat heti päikkärien jälkeen, joten kotiin ei tarvitse juosta ruuanlaittoon. Tällainen rento päiväkodin aloitus sopii meille.
Huolta juuri nyt aiheuttaa Niiskun suolen toimimattomuus. Nipsun ummetuslääkitys saatiin purettua kesän aikana onnistuneesti. Niiskun tilanne on ollut huonompi ja hänen kohdallaan vieroitus lääkkeestä ei ole vielä ohitse. Voi olla, että joudumme palaamaan takaisin suurempiin lääkeannoksiin, vaikka niistä poispääsy on ollut kovan työn takana. Pari seuraavaa päivää näyttää suunnan tässä asiassa.
Huomenna torstaina on viikon ainoa tiukka aamu. Mulla alkaa luento kahdeksalta, Isimiehen pitää olla töissä ajoissa, meillä on vain yksi auto ja päiväkodin poikien ryhmän hoitajien työvuoro alkaa vasta 7.45. Päiväkoti aukeaa tietenkin jo klo 7, mutta en halua viedä poikia vieraille hoitajille näin alkuun. Minä ilmoitin jo luennoitsijalle myöhästyväni, vien pojat hoitoon tasan 7.45 ja jatkan sitten matkaa. Isimies saa tyytyä bussin kyytiin. Muina päivinä menemme päiväkotiin rattaiden kanssa kävellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti