Toistaiseksi väsynyt vanhemmuuteen

Aamu klo 7.05. Olen saanut itseni ylös sängystä ja vaihdettua yökkärin tilalle polvista hajonneet olohousut ja hupparin (mikähän idea siinä on, että niillä yökkärihousuilla ei voi olla koko päivää?). Niisku on jo herännyt ja on tekemässä aamutoimiaan. Nipsun huoneeseen on jo sytytetty valot, ja nyt menen herättelemään häntä toista kertaa.
"Pitää herätä."
"Ei jaksa, väsyttää." 
"Nouse vaan ylös sängystä."
"Väsyttää, lepään vielä."
"Muistatko, että joulukalenteri odottaa?"
"Joo, mutta jos siellä on vaan suklaata" (Pojille on taskukalenteri, mihin laiskat ja ideaköyhät vanhemmat ovat useimpia päivinä laittaneet vaan suklaata.)
"Ei voi tietää. Tontut on ehkä keksineet muutakin. Nouse ylös reippaasti."

Toimintaterapeutin vinkistä tehdyt kuvalliset ohjeet aamutoimille eivät toimineet (kuin ehkä yhtenä aamuna jos oikein positiivisesti yritän muistaa). Sijoitimme joulukalenterin taktisesti yläkertaan. Sovimme, että vasta aamutoimien jälkeen saa mennä katsomaan mitä kalenterissa on. Tämä toimi motivaattorina 4 joulukuun ekaa päivää. Ei enää tällä viikolla.

Hermot kiristyvät. Nyt Nipsu on siirtynyt sängyssään jo portaiden puoleisen päätyyn, mutta jäänyt siihen makaamaan. 
"Tule aamutoimille. Tai minä tulen nostamaan sinut sängystä pois."
"Joo"
Ja mitään ei tapahdu. Nostan Nipsun sängystä alas. Kuulen korvissani omien hampaideni nirskunnan ja muistan hammaslääkärin kysyneen hampaiden yhteen puremisesta. 
"EIIIIIII. MINÄ HALUAN ITSE TULLA ALAS SÄNGYSTÄ. Se on hyvää jumppaa mun erilaiselle kädelle."
(Kyllä, hän osaa jo käyttää vammaansa hyväkseen näissä tilanteissa.) Poika kiipeää takaisin sänkyynsä ja ihme kyllä myös samantien alas. Hän menee vessaan. Kuluu melko pitkä aika. 
"Olet varmaan jo valmis pöntöllä?"
"LA LA LA LAA"
"KUN OLET VALMIS, NOUSE YLÖS JA PESE KÄDET" (kuulen kun vanne kiristyy pääni ympärillä)

Loppuaamun seison Nipsun vieressä ja toistan ohjeita: pese kädet, pese hampaat, riisu yökkäri, pue vaatteet... jokaisen ohjeen kohdalla toistoa vaaditaan  2 - 5 kertaa. Jossain vaiheessa olemme eteisessä, vedän olohousujen ja hupparin päälle ulkovaatteet. Ihan kohta. Ihan kohta he ovat esiopetuksen ja varhaiskasvatuksen hallussa, ja minä voin tuijottaa kolmea näyttöä niissä rikkinäisissä housuissani (vajaan) työpäivän verran. 

Illan häslingit ja säätämiset jätän toiseen kertaan ja toiseen tarinaan. Talossa vallitsi korvia hivelevän ihana hiljaisuus klo 19.55. 

Tuo otsikko. Tein työterveyslääkärin luona testin, mistä tuli melkoisen paljon pisteitä. Sen verran, että mulla on kuulemma keskivaikea masennus. Jaa minulla vai, oli ensimmäinen ajatus? Yhtenä päivänä yritin tietoisesti keksiä jotakin positiivista; yritin tietoisesti kääntää ajatuksia positiiviseen suuntaan. En siihen pystynyt. Mieleen ei sinä päivänä tullut yhtään hyvää asiaa. Eli on se diagnoosi sitten varmaan oikea. 

Jotta blogikirjoitus olisi vetävä, niin vähintään pitäisi olla jokin kuvituskuva. Mutta ei nyt tähän tarinaan sopivaa kuvaa tullut otettua. Kuva pyykkikasasta. Kuva joulukalenterista. No ei ole nyt tällä kertaakaan mitään kuvaa. Seuraavalla kerralla sitten. Kun lääkkeet alkavat pikku hiljaa vaikuttamaan ja pää on tyhjennetty työpsykologin huoneeseen (hallelujaa ja kiitos firman hyvälle työterveyssopimukselle!); sitten kirjoitan kuvien kanssa jätkien uusista sängyistä ja siitä, kuinka he muuttivat omiin huoneisiinsa nukkumaan.

 

Toiminto siirretty tai peruutettu

 Iltapäivällä satoi kaatamalla vettä. Laiskotti, otin auton ja hurautin sillä päiväkotiin hakemaan eskarilaisia kotiin. Olin päiväkodin pihassa klo 16.05. Koska satoi vettä, eskarilaiset olivat sisällä. Soitin ovikelloa: hoitaja tulee ovelle ja ilmoittaa, että pojat alkavat pukemaan. Samaan aikaan oven taakse tulee toinenkin äiti hakemaan lasta A. Klo 16.10 lapsi A lähtee äitinsä kanssa. Klo 16.10 - 16.25 välillä lapset B, C, D ja E lähtevät omien vanhempiensa kanssa kotiin puettuaan vaatteet ja kerättyään tavaransa. 

Minä seison ulko-oven takana ja odotan. Klo 16.25 Niisku ja Nipsu tulevat ulos ja mekin päästään lähtemään. Normi settiä meidän perheessä.

Toiminnanohjausjärjestelmässä on pahoja ongelmia. Jos vieressä on joku muu pukemassa, oma toiminta pysähtyy. Jos kuulee jonkin kivan (tai ikävän) asian, oma toiminta pysähtyy. Jos pitää kertoa jokin asia (ja asiaa on koko ajan), oma toiminta pysähtyy. 

Juuri nyt näyttää ja tuntuu siltä, että Nipsun suurin ongelma ei ole liikuntavamma, vaan toiminnan ohjaus. 

Elokuussa aamuherätys oli klo 7.15, jotta päiväkotiin (matkaa 600 m) ehdittiin kahdeksaksi. Sitten herätystä aikaistettiin klo 7.00. Tuo vartti aiheutti sen, että Nipsua väsytti ja kiukutti aamuisin enemmän, jolloin aamut pahenivat ja lähdöt viivästyivät enemmän. Aikaistettiin nukkumaan menoa siten, että sängyssä pyritään olemaan klo 20.00. 

Mutta sekään ei riittänyt. Nyt herätyskello soi klo 6.55. Hyvinä aamuina pojat saavat aamutoimet tehtyä siten, että olemme ulkona klo 7.45. Aamutoimet tarkoittavat sängystä ulos nousemista, vessakäyntiä, hampaiden pesua ja vaatteiden pukemista. 

Saimme Nipsun toimintaterapeutilta vinkin, että kuvalliset ohjeet voisivat auttaa. Kunhan joku käy työpaikallaan, saadaan nuo ohjeet tulostettua. Auttavatko ne, sitä en vielä tiedä. 

Pinna on kireällä. Todella kireällä. Oman toiminnanohjauksen puute vaikuttaa Nipsulla kaikkeen. Ja se vaikuttaa sitä kautta myös koko perheeseen. Niiskullakin on haasteita samoissa asioissa, mutta hänen kanssaan "normaalit" apukeinot riittävät. 

Onko tämä pysyvää? Eikö meille riittänytkään vain cp-vamma, erityisherkkyydet, urologiset haasteet, suolisto-ongelmat, hahmotushäiriö, näönkäytön ongelmat?

Rakas reppu, pelastajamme jo kuuden vuoden ajan

 Tänään sanoin sen (taas) ääneen. Mietin meidän perheen menoja aina vessa-asioiden kannalta. Voidaanko mennä tuonne retkelle? Tarkoittaa, että onko siellä jossain lähellä vessa tai voiko siellä vaihtaa helposti puhtaat vaatteet jossain? Ehditäänkö me kotiin, ennenkuin kaikki on läpimärkää? Pesin haalarin juuri toissapäivänä, riittäisiköhän tähän vahinkoon vain hyvä tuuletus? Onko päiväkodissa vielä varavaatteita, kun sisälle ei vanhemmat enää pääse käymään? 

Elokuun alussa sanoin ääneen sen, mitä ei ikinä pitäisi sanoa. Sanoin: näyttäisi vihdoin siltä, että meillä on kaksi päiväkuivaa lasta. VÄÄRIN. 

Kesäkuussa olimme käymässä tuttavaperheen luona terassivierailulla. Toinen poika kaatui ja polveen tarvittiin laastaria. Kaivoin omasta repustamme laastarin. Tuttavat ihmettelivät meidän hyvää varustautumista. Totesin vain, että reppu on ollut poikien hoitolaukkuna vauva-ajoista lähtien. Alussa siellä kulkivat mukana tuttipullot, valmiiksi mitatut maitojauhepussit, vaipat yms. Ensimmäiset kaksi vuotta repussa oli aina myös aikuisen varusteet yllättävää sairaalaan lähtöä varten: vesipullo ja jotain evästä. 

Repussa on kulkenut taaperoiden viihdyttämisvälineet, leikki-ikäisen odottelua varten tabletti. 

Ja aina siellä on ollut varavaatteita, kosteuspyyhkeitä ja muovipussit likaisia vaatteita varten. Se reppu varavaatteineen on pelastanut niin monta reissua ja retkeä. 

The Reppu, big versio.

Ja edelleen me tarvitsemme sitä. Kun lähdimme tänään ulkona vietettyihin lastenjuhliin, otimme repun mukaan. Vakiovarusteiden lisäksi pakkasin tänään mukaan vielä yhdet varahousut. Eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu. Olihan kotiin se hurja puolen tunnin ajomatka. Siinä ajassa voi tapahtua mitä tahansa. 

Koska tämä loppuu? En tiedä, joskus.  

Pakastimessa ei ollutkaan lohkoperunoita

Nipsu ehti olla päiväkodissa kaksi kokonaista päivää viikon flunssan jälkeen. Päivällä yhdentoista jälkeen puhelin soi: pk soittaa. Kirosanalitania ääneen ja sitten rauhallinen puhelimeen vastaaminen. "Nipsulla vuotaa nenä, sitä on niistetty jo monta kertaa; keltaista räkää." Okei, pitääkö mun tulla hakemaan se kotiin? No pitää. 

Kuinka kauan mä vielä jaksan? Missä vaiheessa tulee vastaan raja? Ja minkälainen se raja on? 

Nipsu ei ehtinyt syömään päiväkodissa lounasta. Jääkaapista löytyi onneksi vanhaa kanapastaa. 

Iltapäivällä kahden Teams-kokouksen jälkeen suunnittelen päivällistä. Kiva, jääkaapissa on lohipyöryköitä. Niitten kanssa pakastimesta lohkoperunoita ja täydellinen ateria kaikkien ravitsemussuositusten mukaisesti olisi valmis. MUTTA. Kun pakastimessa ei ollutkaan niitä joka tilanteen pelastavia lohkoperunoita. 

Siinä vaiheessa maailma romahti. Se romahti niiden helvetin lohkoperunoiden puuttumisen vuoksi. Enpä olisi sitä etukäteen arvannut. 

Lauantaina on uurnan lasku. 

Ja olen luvannut käydä isäni kanssa äitini vaatteet läpi. Mitä heitetään suoraan roskiin ja mitä viedään keräykseen. Mitä tehdään niille kaikille äitini käyttämille villasukille? Yhdet laitettiin arkkuun hänen mukaansa, mutta entä loput?

Papin merirosvoauto?

Kävin Niiskun kanssa eilen maanantaina koronatestissä. Poika ilmoitti lauantaina aamulla, että kurkku on kipeä. Sunnuntaina hänellä oli jo limainen yskä ja räkä valui. En olisi muuten vienyt testiin, mutta perjantaina olimme äitini hautajaisissa, missä oli reilut 20 riskiryhmään kuuluvaa henkilöä. 

Testiin pääsimme nopeasti; jonotin puhelimessa vain 45 minuuttia; ensimmäinen testiaika olisi ollut jo 2 tunnin päästä soitosta. Ainoastaan tuloksen saamisessa systeemi vielä takkuaa: 3 - 4 päivää pitää odottaa. No eipä siinä mitään. Mulla on ihan helvetin tiukka etätyöviikko. Isimies on aloittaa uudessa työpaikassa ensi viikolla. Joten eipä siinä mittään muuta kuin kirosanoja ja buranaa. Nipsulla räkä alkoi valumaan tänään ja itsellänikin särkee joka paikkaa ja kurkku on karhea. 

Mutta kaiken tämän yskän ja flunssaräkäpapereiden keskellä on vielä suru. Välillä se iskee ja lujaa. Ilmeisesti se jossain vaiheessa helpottaa? 

Viimeinen äitini viljelemä kesäkurpitsa

Jätkät käyttäytyivät upeasti siunaustilaisuudessa kappelissa ja muistotilaisuudessa, olen heistä ylpeä. Muistotilaisuudessa pappi istui Niiskun ja Nipsun lähellä samassa isossa pöydässä lähisukuni kanssa. Pojat jutustelivat tämän nuoren miehen kanssa sujuvasti. Niisku kysyi papilta mm. hänen työasustaan. Myös muista aiheista keskusteltiin: 

Niisku papille: Sulla on vissiin aika vähän töitä? No kun, eihän joka päivä ihmisiä kuole. Oliko se merirosvoauto sinun? 

Viimeisen kysymyksen kohdalla minä ja muut repesimme nauruun (ja seassa ehkä myös itkua). Kappelin parkkipaikalla oli ollut joku tuunattu auto, tätä autoa Niisku epäili papin menopeliksi. 

Miten ne mahtuu siitä reiästä?

Olin jo lähtenyt lasten makuuhuoneesta, kun kuulin kysymyksen. Palasin takaisin ja tarkensin: kysytkö uudelleen; mitä tarkoitit? Niisku kysyy uudelleen, että miten ne vauvat mahtuvat tulemaan siitä pimpin reiästä, kun ne syntyvät? Sinä iltana keskustelimme hormoneista ja reikien venymisestä. 

Meillä on aina puhuttu asioista niiden oikeilla nimillä (huomioiden tietenkin lasten ikä). Emme tuputa tietoa, mutta vastaamme kaikkiin kysymyksiin mahdollisimman todenmukaisesti. Olemme puhuneet 5-vuotiaiden kanssa kuukautisista (he huomasivat veritahran mun alkkareissa). Pojat tietävät, että lapset saavat alkunsa miehen ja naisen siemenistä. Joskus kesällä Niisku kysyi ensimmäistä kertaa, että miten se miehen siemen sitten pääsee sinne äidin pussiin (kohtuun), missä se naisen siemen odottaa? Tuossa kohtaa piti hieman ensin kerätä itseään kasaan ja miettiä, millä sanoilla ja kuinka tarkasti voi niin pienelle asiaa kertoa. 

Olemme puhuneet kuolemasta. Sukulaisen koira kuoli viime talvena. Keskustelimme siitä paljon. 

Kun äitini menehtyi viime viikolla, Isimies kertoi siitä Niiskulle ja Nipsulle. Sen jälkeen olin itse heidän kanssaan videopuhelimitse yhteydessä (olin toisella puolella Suomea). 

Miten 6-vuotiaat ymmärtävät rakkaan mummunsa kuoleman? Sen kun vain tietäisi. Asiasta puhutaan, sitä pohditaan. Pojat näkevät minun itkevän avoimesti. Niisku on kiukutellut enemmän kuin tavallisesti ja haluaa olla sylissä tavallista enemmän. Nipsu kertoi silmälasiliikkeessä tuntemattomalle optikolle, että mummu on kuollut ja se harmittaa.

Nyt kun vielä olisi jokin viisasten kivi ja tietäisi, miten hautajaiset ratkaistaan? Onko parempi ottaa pojat mukaan siunaustilaisuuteen vai vasta muistotilaisuuteen? Onko arkun näkeminen liikaa? Ymmärtävätkö he, että mummun ruumis on arkussa? Miten selitän, että ruumis on arkussa vaikka mummua ei enää ole olemassakaan? Uskontoa tähän ei sekoiteta mitenkään. Itseäni ahdistaa papin läsnäolo, rukoukset yms., mutta se on mun oma ongelma eikä sitä saa siirtää lapsiin. He tekevät oman ratkaisunsa uskonnon suhteen joskus teininä/aikuisena. Reilu viikko aikaa miettiä, mitä tehdään hautajaisten suhteen. Itse alan pikkuhiljaa kallistumaan sille kannalle, että pojat tulevat mukaan kappeliin. Tilaisuudesta puhutaan etukäteen, kerrotaan mitä siellä tapahtuu, jotta mikään ei tule yllätyksenä. 

Yllätys. Kuolema tulee aina yllättäen. 

Kuva otettu 8.8.2020.

Heittäkää arkulle hiljaa multaa, siellä on mummu, siellä on kultaa.

Etäterapiaa ja kaaoksen hallintaa

Kelan ohjeistuksen mukaisesti vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen yksilöterapiat toteutetaan etäterapioina. Näin on meilläkin ollut maaliskuun loppupuolelta lähtien.

Mitä se sitten tarkoittaa? Olemme ottaneet Nipsun fyssarin ja toimintaterapeutin kanssa muutamia kertoja suojatun videoyhteyden, jossa terapeutit ovat kertoneet ohjeita Nipsun tärkeimpiin harjoituksiin.

Ruutuhyppelyä olkkarissa, huomaa siisteys,
kaikki lelut ihanasti leikkihuoneessa.

Mitä tämä on oikeasti tarkoittanut? Ihan saakelinmoista stressiä ja huonoa omaa tuntoa kaiken muun p...n lisäksi. Isimiehen työpaikka laitettiin "kiinni" viikko ennen hallituksen virallista kaikki mahdolliset etätöihin -kehotusta (joskus 5 viikkoa sitten?  - ajantaju kadonnut jos pitkän aikaa sitten). Tuhat ihmistä etätöihin siis yhdestä konttorista. Mun työpaikka laitettiin "kiinni" viikko sen jälkeen - kaikki mahdolliset kotiin etätöihin. Mun työkuorma kasvoi todella radikaalisti, kun kaikki piti siirtää pilveen ja etäyhteyksien päähän kahdessa päivässä, ja samalla koko työnkuva piti suunnitella uusiksi.

Ja siinä samalla kotiin jäi kaksi 5-vuotiasta. Jotka vaativat huomiota. Jotka eivät huolehdi omista vessakäynneistään itse.

Vasemmalle jalalle rasitusta.

Ja sen toisen 5-vuotiaan kanssa pitäisi jumpata, pitäisi venytellä, pitäisi harjoitella käden peililiikkeestä pois.

Ja sitten minä sairastun johonkin virustautiin (mikä lie, en käynyt testeissä, oli mikä oli). Kaksi viikkoa sairaslomalla, joka välissä tehden silti pahimpia rästitöitä pois, samalla arki pyöriin kotona miehen yrittäessä tehdä etätöitä ja ne viisivuotiaat pyörii ympyrää. Meidän lähialueen kauppojen noutokeräyspalvelut ovat pahasti ruuhkautuneet; mies ajaa 40 minuuttia Espooseen hakemaan Prisman parkkihallista meille ruokaa.

Mutta kaikesta selvittiin. Nyt ollaan jo voiton puolella. Minä terveenä. Työsuma osittain purettu (kunnes saapuu seuraava).

Nipsun etäterapiat jatkuvat. Mulla on jatkuva huono omatunto. Harjoittelut ovat jääneet minimiin. Käden peililiikkeet ovat vahvistuneet (paha juttu, tästä pitäisi päästä treenillä pois). Tästä lisää juttua jossain vaiheessa... Kunhan tämä arki muuttuisi edes jossain määrin normaalimmaksi.

Ei leikkaushoitoa, ei kontrolleja

Kävimme Nipsun kanssa neuro-ortopedin vastaanotolla. Edellisen kerran poika tapasi ortopedin reilu 2-vuotiaana, kun oli juuri oppinut kävelemään. Tuosta käynnistä jäi vain paskan maku suuhun (lue tästä). 

Tällä kertaa ortopedi oli mukava nuorehko (toim.huom. komea!) mies, joka otti ihanasti pojan huomioon. Jalkoja käänneltiin ja väänneltiin, Nipsu esitteli kyykyn ja varpailla kävelyn. Lopputuloksena todettiin, että tavataan seuraavan kerran, kun kasvu on loppunut. JOS tuolloinkaan tarvetta siis ilmenee. Ei tarvetta leikkaushoidolle, ei kontrolleja ortopedille. Hip hurraa! Joku asia on hyvin.

Maalariteippejä pitkin harjoiteltiin neljä viikkoa suoraan kävelyä.

Jätkän lonkat oli röntgenkuvattu ennen tapaamista. Lonkat hyvännäköiset, jalat (tarpeeksi) samanpituiset, lihaksissa ei ylenmääräistä kiristystä, jaloissa ei kipua. Virheasento on, mutta se ei vaikuta liikkumiseen siinä määrin, että siihen harkittaisiin mitään uusia toimenpiteitä.

Samalla Lastensairaalan vastaanotolla oli mukana Nipsun neurologi. Otin puheeksi vanhan tutun asian. Aika urologian vastaanotolle tuli postilaatikkoon jo seuraavalla viikolla. Mutta se on toinen tarina se. Ja siitä tarinasta en varmaan sen enempää koskaan kerrokaan. Tai jää nähtäväksi, riippuu ehkä lopputuloksesta.

Pyöräilykauden aloitus

No eihän täällä etelässä kausi koskaan loppunutkaan. Me laitoimme pyörät pressun alle "talvi"säilöön joskus marraskuussa muistaakseni. Pari viikkoa sitten mulla meni lopullisesti hermot, kun virittelin taas kerran myrskytuulten riepottelemaa pressua. Otetaan ne pyörät sitten esiin, kun sitä talvea ei koskaan tullutkaan.

Olimme ottaneet Nipsun pyörästä ylimääräiset jalkaremmit pois, koska ne ovat nahkaa ja säilyvät siten parempina lämpimässä varastossa. Remmejä ei kiinnitetty nyt takaisin ja Nipsu yllätti! Hän osasi polkea omaa apuväline-kolmipyöräänsä ihan itsenäisesti. Hemijalka pysyi suhteellisen hyvin polkimella ja jalkaterä oli jopa suoraan eteenpäin. Ilmeisesti äskettäin päättyneellä sähköhoitojaksolla saatiin sen verran aktivoitua jalan lihaksia, että tuore lihasmuisti onnistui pitämään jalan suorassa. Hieno saavutus kaiken kaikkiaan Nipsulta.

Nipsulle tämä on tärkeä taito, koska se mahdollistaa hänen pyöräilynsä itsenäisesti. Siis siinä määrin, että nyt hän voi lähteä liikkeelle ja lopettaa pyöräilynsä ilman aikuisten apua, koska mitään jalkaremmejä ei tarvitse kiinnittää.

Sähköhoitoa, tällä kertaa jalkaan

Talvi oli sitten tällainen: yhtään kertaa ei päästy hiihtämään, pulkkamäkeen tai muihin kivoihin lumileikkeihin. Ostimme jopa oman lumikolan ja hiekoitushiekkaa säkin, koska kyllähän niitä tarvitsee. Hah, ei tarvinnut tänä talvena. Olen jo itse luovuttanut toivoni: kuraa 6 kuukautta putkeen ja huhtikuussa alkaa kukat kukkimaan.

Mutta itse aiheeseen. Nipsulla on menossa taas sähköhoitojakso. Edellinen oli kesällä, silloin käteen yöaikainen rentouttava hoito. Nyt on vuorossa jalkaan aktivoiva hoito. Viimeksi hänellä on ollut jalassa sähköhoitoa 2017. Ja yhtä vaikeaa on edelleen motivoida lapsi tekemään harjoitteita. Jalkaan laitetaan siis puolen tunnin ohjelma, joka antaa 7 sekunnin sähköimpulsseja lihaksiin. Tämän puolen tunnin ajan pitäisi tehdä ohjeiden mukaisia harjoitteita. Kuten edelliselläkin kerralla, tarkoituksena on saada hemijalan nilkan koukistusta paremmaksi ja samalla myös suoristaa jalan linjaa. Sitä ei tule itse ajatelleeksi, kuinka tärkeää kävelyliikkeessä ovat ne lihakset, joilla saat nilkan koukistettua ja varpaat nostettua ylöspäin. Nipsulla tämä liike on todella hankalaa. Kävellessä jalkapöytä jää helposti maata vasten ja hän raahaa hemijalkaa. Vasemmassa jalassa on myös virheasento, jota ollaan yritetty korjata vuosien varrella eri keinoin. Jalkaterä on tällä hetkellä noin 45 astetta sisäänpäin kiertyneenä. Edistystä on siinä mielessä tapahtunut, että lähtötilanne oli 90 astetta eli suoraan sivulle päin.

Mistä ihmeestä löytää innostusta ja tsemppausta, että 5 vuotias jaksaisi tehdä harjoituksia joka päivä 30 minuuttia? Kaikkia leikkejä ollaan keksitty, mutta välillä kyllä tökkii omakin innostus. Nipsun luonne kun on "ikuinen uhmaikä". Eli hän ei suostu mihinkään ilman tappelua, suostuttelua, harhautusta tai palkinnon lupaamista.

Muuta tammikuussa tapahtunutta: sohva hyökkäsi omituisesti Niiskun kimppuun. Tästä seurauksena komea turvotus ja erinäiset värivaihtelut silmän ympärillä.

Ja ai niin. Ostimme joulukuun lopulla Nipsulle omalla kustannuksella uudet silmälasit. Niihin ollaan nyt kerran vaihdettu sanka ja kerran uusittu ruuvi. Mutta hei: molemmat korjaukset menivät valmistustakuun piikkiin.

Jumppahuone ja muita ilon aiheita

Uusi vuosi: edellistä (ja edellisiä) parempi vuosi, näin uskon.

Olemme asuneet nyt 5 kuukautta uudessa (meille uudessa) talossa. Kodin paras paikka on jumppahuone. Onneksi annoin Isimiehen päättää sen huoneen tarkoituksesta ja sisustuksesta, koska hän oli tässä tapauksessa (ja huom. VAIN tässä tapauksessa) oikeassa. Tatamit lattialla, puolapuut seinällä ja muuten avointa tilaa. Yhdessä nurkassa tietokonepiste etäpäiviä varten.

Pojat haluavat joka päivä jumppaamaan huoneeseen. Koska he eivät halua mennä sinne yksin, niin samalla tulee itsekin tehtyä välillä rankempia ja välillä kevyempiä treenejä.

Nipsu roikkuu!

Erityisesti Nipsulle on tärkeää, että hän pääsee liikkumaan ja haastamaan taitojaan tutussa ympäristössä, missä ei ole paineita onnistumisesta. Nipsu on taas selvästi viime aikoina huomannut omat rajoitteensa ja kaipaa sen vuoksi kannustusta ja tsemppausta, jotta uskaltaa yrittää itselleen vaikeita asioita. Veljensä perässä Nipsu on innostunut roikkumisesta, ja tämän hetkinen ennätys on 10 sekuntia. Tämä on Nipsulle uskomaton suoritus, koska loppukesällä hän ei pystynyt itsenäisesti roikkumaan oikeastaan lainkaan. Vasemman hemikäden voimat kasvavat kohisten.

Muita kodin lemppareita on takka; toimiva keittiö; telkkarin siirtyminen pois olohuoneesta erilliseen tilaan; takapihan katos, jonne odotan taas pääseväni juomaan kahvia keväällä. Ja kuulostaa ehkä oudolta, mutta minut tekee vähän onnellisemmaksi myös pihalla seisova biojäteastia. Edellisessä kodissa yritimme järkätä yhteistä biojäteastiaa naapuritaloyhtiön kanssa useiden vuosien ajan, mutta asiasta ei vaan päästy sopimukseen. Nyt teimme naapurien kanssa yhteiskäyttösopimuksen kahden kuukauden päästä muutosta. Ihanaa, kun asiat ovat sovittavissa.