Kesäretki

Tehtiin tänään päiväretki Tammisaareen. Päivän ideana oli vain se, että en viitsi laittaa kotona ruokaa ja muutenkin on kiva vaihtaa maisemaa ja saada pientä vaihtelua arkeen. Samankaltainen päiväretki tehtiin reilu viikko sitten Porvooseen.

Lähdettiin aamupalan jälkeen matkaan. Meiltä ajaa Tammisaareen noin tunnin verran. Ensimmäinen kyllästymispiste on yleensä puolen tunnin ajomatkan jälkeen ja myös tänään tapahtui niin. Takapenkiltä alkoi siis kuulua hermostunutta ääntelyä, joka onneksi meni ohi. Seuraava kyllästymispiste oli tästä noin vartin päästä. Joskus tämäkin menee ohitse ja saamme jatkaa ajoa mukavassa (hiljaisessa) tunnelmassa. Tällä kertaa piste oli lopullinen: tarkoitti siis sitä, että Niisku huusi kurkku suorana lopun vartin ajomatkan.

Tammisaaressa mentiin ekaksi melko lähellä merenrantaa sijaitsevaan leikkipuistoon, jotta suurimmat höyryt saatiin päästettyä ilmaan. Etukäteen leijonapuistoa oli kehuttu paljon ja onhan se hieno. Valitettavasti vain se on selvästi suunnattu isommille lapsille ja varsinkin Nipsulle siellä ei ollut paljoakaan tekemistä. Mutta yleensä Nipsu on vähään tyytyväinen ja hän nauttikin muiden touhujen seuraamisesta ja keinumisesta. Puiston jälkeen etsittiin lounaspaikka. Ihan vieressä sattui olemaan hotelli, jossa oli tarjolla lounasbuffet. Sinne siis. Lounas meni aivan upeasti. Pojat söivät itse perunamuusia, johon sekoitin kalaa ja maissia joukkoon. Ja jälkkäriksi saatiin vielä vadelmamoussea. Jätkät käyttäytyivät mallikelpoisesti. Paukuttivat lusikoitaan lautasiin vain vähän, sotku oli siedettävä ja mikä oleellista: he söivät itse normaalia ruokaa ja me saimme syödä oman lounaamme samaan aikaan. Meidän perheen ensimmäinen onnistunut yhteinen ravintolakokemus.

Lounaan jälkeen käveltiin Tammisaaren keskustassa ja pojat nukkuivat rattaissa lyhyet puolen tunnin päikkärit (eivät osaa nukkua rattaissa pidempään), kun me nautittiin auringosta ja juomista rantaterassilla. Välipalaksi trippimehut ja palat leipää rattaissa ja sitten takaisin autoon. Puolessa välissä paluumatkaa poikettiin Lomamäen lemmikkipuistoon. Täytyy tunnustaa, että mulla oli omat epäilykseni paikasta. Mutta paikka oli aivan mahtava! Omistajien eläinharrastuksen kylkiäisenä syntynyt "puisto": kallioisen mäntymetsän siimeksessä aitauksia ja paljon erilaisia eläimiä. Oli niitä tavallisia kotieläinpuistojen asukkeja eli vuohia, aasi, hevosia, sikoja, kanoja, pupuja. Mutta sitten oli niitä erikoisempia: monia erilaisia papukaijoja, liskoja, käärmeitä, oravia, kalkkunoita, supikoiria, pesukarhu, poro ja valtava 40-kiloinen kilpikonna. Mikä kivointa, niin eläimet ovat todellakin lemmikkejä. Vuohi tuli aitauksesta pois meitä tervehtimään, kanat ja kalkkuna juoksivat vapaana, kilpikonna tallusteli pihalla ruohoa syöden. Pihapiirissä oli myös leikkipaikka hiekkalaatikkoineen, trampoliineineen ja pomppulinnoineen. Eläimet olivat hyvinvoivan näköisiä ja omistajamies kertoi meille eläimistä ja niiden alkuperästä. Vierailusta jäi todella mukava fiilis. Ainoana haittapuolena paikassa on, että liikuntaesteisille se on hankala, koska maasto on epätasaista kivikkoa. Pojat söivät puistossa päivälliseksi purkkiruokaa, joka onneksi uppoaa vielä kohtuullisen hyvin.

Takaisin kotiin tultiin vasta iltapuuron aikaan. Ihana kesäpäivä.

He ovat valmiita

Sen jälkeen kun olin täyttänyt päivähoitohakemukset helmikuun lopulla, olin kauhuissani. Pojat eivät todellakaan ole päiväkotivalmiita. Minulle sanottiin, että puolessa vuodessa ehtii tapahtua paljon, mutta silti kaduin monta kertaa päätöstä päiväkotiuran aloituksesta jo ensi syksynä.

Niin siinä kuitenkin kävi, että puolessa vuodessa molemmat pojat ovat kehittyneet aivan huimasti ja nyt he ovat valmiita. Ja niin olen minäkin. Olen valmis lopettamaan kotona olon ja kotiäityiden.

Miten pojat sitten ovat kehittyneet? He eivät vielä monia sanoja osaa sanoa, mutta selväsi molemmat ymmärtävät kaiken kuulemansa. Nipsulla on suurempi sanavarasto, ja hän on muutaman kerran sanonut kahden sanan lauseita, kuten "ei laita" ja "hyvää yötä". Niiskun sanavarasto on suppea, kymmenisen ymmärrettävää sanaa. Hiljaista meillä on silti harvoin. Juttua riittää molemmilla, mutta se on vain poikien omaa kieltä, josta ei pysty erottamaan ymmärrettäviä sanoja joukosta.

Leikit ovat kehittyneet myös. Veljelle annetaan leluja ja rinnakkainleikkimisen lisäksi on välillä havaittavissa myös yhteistä leikkiä, jossa on jokin idea. Edelleen leluista tapellaan ja veljen kädessä oleva lelu on tietenkin se paras, joka on saatava. Mutta pikkuhiljaa pojat uskovat, että toisen kädestä ei oteta mitään. Pojat saivat yhteiseksi synttärilahjaksi upean punaisen pienoisferrarin. Se ensimmäinen vartti, kun auto kaivettiin paketista ulos: ihan järkyttävää huutoa. Varsinkin Niisku veti täydellisen itkuraivarikohtauksen, kun ferrari piti välillä antaa Nipsulle. Auto laitettiin piiloon loppupäivän ajaksi ihan vain sen vuoksi, että aikuiset eivät jaksaneet kuunnella sitä huutoa enempää samana päivänä. Mutta seuraavana päivänä harjoiteltiin taas ferrarilla vuorotellen leikkimistä. Tiukkaa teki edelleen, mutta molemmat ymmärsivät, että veli leikkii autolla välillä ja kohta on taas oma vuoro.

Alkuvuodesta Niiskulla ollut kaamea vierastusvaihe on myös taakse jäänyttä. Edelleen Niisku on arka ja lämpenee uusille ihmisille ja uusille tilanteille hitaasti. Nyt ei ole kuitenkaan ongelma, jos minua tai Isimiestä ei näy joka ikinen sekunti. Joskus jopa päinvastoin. Joissakin tilanteissa Niisku karkailee, esimerkiksi juhannuksena Tallinnan laivalla hän teki nopeita irtiottojuoksuja kun vain oli tilaisuus.

Syöminen oli asia, josta olin myös huolestunut päiväkodin aloituksen kannalta. Pojat söivät todella huonosti karkeaa ruokaa vielä alkuvuonna. Tässäkin on tapahtunut edistystä. Rakettispagetti uppoaa kohtuullisen hyvin kermaisen kanakastikkeen kanssa. Nipsu on paljon parempi syömään karkeaa ruokaa, mutta Niiskulla tuottaa ongelmia kokkareet. Niisku ei vaan osaa pureskella ruokaansa, vaan yrittää nielaista kaiken sellaisenaan. Yhtenä päivänä Niisku yllätti haukkaamalla omenen lohkosta pienen palasen; tämä oli todellinen yllätys, koska hän ei ole koskaan syönyt mitään hedelmiä sormin. Ja Isimiehen syömiä herneitä Niisku halusi maistaa myös, kaikkien suureksi yllätykseksi pari hernettä meni jopa mahaan asti.

Kaikista näistä upeista edistysaskeleista huolimatta mun on äärettömän tärkeää muistaa se, että jokainen lapsi kehittyy omassa tahdissaan. Nykypäivän some-maailmassa se vaan herkästi unohtuu. Kun luen muiden blogeja tai fb-päivityksiä, niin helposti sorrun vertailemaan Niiskua ja Nipsua muihin 2-vuotiaisiin. Ne toiset osaavat puhua monen sanan lauseita, ne toiset syövät perheen kanssa samaa ruokaa, ne toiset ovat motorisesti taitavia. Mutta niillä kaikilla muilla lapsilla ei ole mitään väliä tässä kohtaa. Meidän pojat kehittyvät juuri siinä tahdissa kuin heille on parasta. He ovat täydellisiä juuri sellaisina kuin ovat.

Hän kävelee tuen kanssa!

Maaliskuun alussa Nipsu nousi tukea vasten seisomaan. Sen jälkeen motivaatio seisomiseen ja kävelemiseen on ollut huimaa. Nipsu pyytää nyt itse, että häntä pidettäisiin käsistä kiinni ja hän pääsisi harjoittelemaan kävelemistä (ojentaa siis kätensä ylös). Ilman tukea seisomista harjoitellaan päivittäin (joskus jopa liiankin uhkarohkeasti) ja kymmenisen sekuntia Nipsu on ajoittain jo pystynytkin seisomaan ilman tukea. Sivuittain tukea vasten kävelyä tulee välillä muutamia askelia, riippuen paikasta ja tilanteesta. Sunnuntaina synttärijuhlien jälkeen Nipsu yhtäkkiä ilmaantui lastenhuoneen ovesta taaperokärryn kanssa kävellen, jatkaen matkaa eteiskäytävän kautta olohuoneeseen. Välillä kävin muuttamassa kärryn suuntaa, että ei tapahtunut törmäyksiä, mutta Nipsu käveli kärryyn tukeutuen useiden metrien matkan. Ja hän oli ihan itse päättänyt näin tehdä. Vasen käsi ei ollut kärryssä kiinni, mutta hyvin se yhdelläkin kädellä onnistui. Nipsu oli niin ylpeä suorituksestaan! Ja tietenkin olimme me kaikki muutkin.

Nipsun jalkaterät ovat erittäin pahasti sisäänpäin kääntyneet ja hän astuukin usein omille varpailleen kävellessään. Ja täytyy tunnustaa, että onhan se kävely huvittavan näköistä koikkelehtimista ja hoipertelua.

Meidän poika osaa kävellä! Voi tätä onnea ja iloa!

Tässä taidonnäyte pihalta.

2 vuotta

Pojat täyttivät 2 vuotta tiistaina. Meillä ei ole mitään isoja juhlia, vaan muistamme poikia kahdessa erässä. Viime viikonlopun vietimme Vierumäellä, missä oli Isimiehen vuosittainen sisarustapaaminen. Yhteensä 7 aikuista ja meidän naperot, sillä kokoonpanolla vietimme todella hauskan viikonlopun. Naisväen kanssa kävimme flow parkissa testaamassa kuntoa ja korkean paikan kammoa, tykkäsin! Grillasimme hyvää ruokaa, saunoimme ja paistoimme lettuja nuotiolla järven rannalla. Leivoin lisäksi mansikkarahkakakun poikien kunniaksi ja jätkät saivat sukulaisilta lahjaksi taikahiekkaa sekä autoja.

Omat vanhempani ja Nipsun kummit tulevat kyläilemään sunnuntaina. Haasteita kahvipöydän tarjottaviin asettaa se, että kaikki pitää valmistaa gluteenittomana. Muutaman kerran olen leiponut gluteenittomia suolaisia muffinsseja ja kakun, mutta lopputulokset eivät olleet mitenkään erinomaisia. Huomenna on leivontapäivä ja yritän tällä kertaa onnistua hieman paremmin.

Syntymäpäivät ovat tuoneet paljon muistoja mieleen, mutta toisaalta huomaan, että paljon on myös unohtunut. En enää muista, miltä tuntui pitää kilon painoista lasta kengurussa paidan alla. Muistan, kuinka toinen pojista yritti parin kuukauden ikäisenä ensimmäistä kertaa imeä rinnasta. En enää muista, miten jaksoin maata sairaalasängyssä pää alaspäin ne reilut 12 tuntia, kun lääkärit koko ajan varoittelivat keisarileikkaukseen joutumisesta. Muistan, miltä elämäni ainoa paniikkikohtaus keskellä yötä sairaalassa tuntui, se hukkumisen ja oman itsensä kadottamisen tunne oli kauhea.

Välillä selaan läppäriltä vanhoja valokuvia lävitse. Olen onnellinen. Meillä on kaksi mahtavaa poikaa.

Kesän touhuja (laiskottelua)

Mitäs me ollaan tehty viime aikoina? Kaikkea kivaa kesäistä.

Ollaan käyty Falkullassa ja Haltialassa katsomassa eläimiä. Ollaan pyöräilty änkkäri-puistoon ja muihinkin lähistöllä sijaitseviin puistoihin. Ollaan käyty sukulaisten mökillä leikkimässä. Ollaan tehty tuoreista mansikoista ja nektariineista smoothieta ja juotu sitä tooosi paljon. Ollaan oltu vaan kotona tekemättä mitään ihmeellistä.

Minä en ole pessyt vieläkään ikkunoita tänä kesänä. En ole kirjoittanut vauvakirjoja. En ole laittanut valokuvia järjestykseen (kaikista vauvakuvista ei pysty enää sanomaan kumpi kuvissa on). Helmikuussa aloittamani virkatun korin tekeminen on edelleen kesken.

Koin huonoa omaatuntoa kaikesta tästä laiskottelusta, mutta Isimies onneksi palautti minut maanpinnalle. Meillä on todella rankka talvi takana. Nyt pitääkin olla tekemättä mitään. Ja olenhan mä sentään käynyt jumpissa ja kuntosalilla. Se on juuri sitä tärkeintä tekemistä, itsestään huolehtimista.

Kirjaston ikkunasta oli mielenkiintoiset näkymät.