Tänään sanoin sen (taas) ääneen. Mietin meidän perheen menoja aina vessa-asioiden kannalta. Voidaanko mennä tuonne retkelle? Tarkoittaa, että onko siellä jossain lähellä vessa tai voiko siellä vaihtaa helposti puhtaat vaatteet jossain? Ehditäänkö me kotiin, ennenkuin kaikki on läpimärkää? Pesin haalarin juuri toissapäivänä, riittäisiköhän tähän vahinkoon vain hyvä tuuletus? Onko päiväkodissa vielä varavaatteita, kun sisälle ei vanhemmat enää pääse käymään?
Elokuun alussa sanoin ääneen sen, mitä ei ikinä pitäisi sanoa. Sanoin: näyttäisi vihdoin siltä, että meillä on kaksi päiväkuivaa lasta. VÄÄRIN.
Kesäkuussa olimme käymässä tuttavaperheen luona terassivierailulla. Toinen poika kaatui ja polveen tarvittiin laastaria. Kaivoin omasta repustamme laastarin. Tuttavat ihmettelivät meidän hyvää varustautumista. Totesin vain, että reppu on ollut poikien hoitolaukkuna vauva-ajoista lähtien. Alussa siellä kulkivat mukana tuttipullot, valmiiksi mitatut maitojauhepussit, vaipat yms. Ensimmäiset kaksi vuotta repussa oli aina myös aikuisen varusteet yllättävää sairaalaan lähtöä varten: vesipullo ja jotain evästä.
Repussa on kulkenut taaperoiden viihdyttämisvälineet, leikki-ikäisen odottelua varten tabletti.
Ja aina siellä on ollut varavaatteita, kosteuspyyhkeitä ja muovipussit likaisia vaatteita varten. Se reppu varavaatteineen on pelastanut niin monta reissua ja retkeä.
 |
| The Reppu, big versio. |
Ja edelleen me tarvitsemme sitä. Kun lähdimme tänään ulkona vietettyihin lastenjuhliin, otimme repun mukaan. Vakiovarusteiden lisäksi pakkasin tänään mukaan vielä yhdet varahousut. Eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu. Olihan kotiin se hurja puolen tunnin ajomatka. Siinä ajassa voi tapahtua mitä tahansa.
Koska tämä loppuu? En tiedä, joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti