Viime päivinä on meillä käyty kovaa taistelua nukkumaanmenosta tai oikeastaan nukahtamisesta. Pojat ovat yleensä nukahtaneet melko kivasti iltaisin omiin pinnasänkyihinsä. Ennen toinen meistä vanhemmista oli lastenhuoneessa niin kauan, että molemmat olivat nukahtaneet, yleensä lattialla heitettyä tuttia piti nostella muutaman kerran, mutta muuten pojat nukahtivat itsekseen. Kun muutama viikko sitten siirryttiin sisäpäikkäreihin, niin sillä oli suora vaikutus myös illalla nukahtamiseen. Iltaisin ei huoneessa tarvinnut enää odottaa, yhtään heiteltyä tuttia ei pitänyt nostaa. Reilun viikon ajan meillä oli ihanan rauhallisia iltoja: iltasadun jälkeen hyvän yön toivotukset ja sen jälkeen lastenhuoneen ovi kiinni ja pojat nukahtivat itsekseen vartin sisään.
Alkuviikosta alkoi ensin Nipsun kohdalla hirveät iltahuudot: ilta meni muuten tavallisen rauhallisesti, mutta kun ovi meni kiiinni, niin poika aloitti huudon. Nipsu rauhoittui heti, kun selän päälle laittoi käden. Tästä päättelin, että mitään suoranaista hätää ei ole, mihinkään ei siis satu. Kyse on ilmeisesti vaan taistelusta nukahtamista ja varsinkin yksin nukahtamista vastaan. Pari iltaa Nipsu jatkoi huutojaan, ja sitten myös Niisku yhtyi niihin. Huipentuma oli keskiviikkona, jolloin huuto jatkui tunnin. Käytimme poikien rauhoittamiseen unikoulujen pistäytymistaktiikkaa. Eilen illalla Nipsu oli aivan hiljaa ja Niisku jaksoi kiljua 20 minuuttia. Tänään kumpikaan ei huutanut, sängyistä kuului vain normaalia "juttelua". Toivon, että suurimmat taistelut on nyt käyty. Nämä illat ovat tottakai olleet hermoja kiristäviä mulle ja Isimiehelle.
Joistakin tällainen lasten huudattaminen voi tuntua julmalta. Minä ja Isimies olemme samoilla linjoilla kasvatuksen suhteen. Pojat tarvitsevat paljon rakkautta, hoivaa, läheisyyttä, mutta myös turvallisuutta ja rutiineja. Meidän rutiineihin kuuluu yksin nukahtaminen. Päivisin pojat saavat läheisyyttä ja aikuisen läsnäoloa niin paljon, että yöllä sitä ei enää tarvita. Tällä tavalla me vanhemmat saamme enemmän omaa aikaa iltaisin, ja oma aika tarkoittaa lisää hyvinvointia vanhemmille ja sitä kautta suoraan lapsille.
Olen miettinyt, olisinko näin "ankara" äiti, jos mulla olisi vain yksi lapsi. Pidimme pojille ensimmäisen unikoulun, kun he olivat korjatulta iältään noin 6 kuukautta. Silloin luovuttiin öisistä maitopulloista. Jo sitä ennen olimme tarkkoja siitä, että syliin ei iltaisin nukahdeta. Tämä sen takia, että iltarutiinit ja nukuttamiset piti sujua myös yhdeltä vanhemmalta. Tästäkin on tottakai poikkeuksia, kipeänä syliin nukuttaminen on sallittua. Yhden lapsen kohdalla olisi mielestäni helpompi olla "löysä" ja joustaa eri tavalla. Kun vauvoja ja nyt taaperoita on kaksi, niin rutiinien täytyy olla selkeitä, että päivistä ja illoista selviää kunnialla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti