Marraskuun Meidän Perhe -lehdessä oli artikkeli äitien yksinäisyydestä. Siinä oli haastateltu kahta äitiä, joiden tarinoista tunnistin niin monta kohtaa. Olen aikaisemminkin kirjoittanut blogiini aiheesta (tässä linkki).
Minulla ei ole yhtään ystävää tai kaveria, jonka kanssa juttelisin kuulumisia, kysyisin neuvoja, jakaisin tuntemuksia pahoina ja hyvinä päivinä. Ei yhtään.
Päivittäin puhun ainoastaan Isimiehen ja poikien kanssa. Vaihdan nopeat kuulumiset päiväkodin hoitajien kanssa. Ehkä kerran viikossa juttelen äitini ja Isimiehen siskon kanssa puhelimessa.
Opiskelupäivinä en useinkaan puhu kenenkään kanssa, koska tällä hetkellä opiskelen päivisin nuorten ryhmissä, enkä tunne sieltä ketään. Ja toisaalta ei minulla paljon yhteistä juteltavaa parikymppisten nuorten kanssa olisikaan.
Joskus käyn avoimessa päiväkodissa, monikkotapaamisissa tai vammaisten lasten vertaistapaamisissa. Näissä tilaisuuksissa juttelen ihmisten kanssa tilanteeseen sopivalla tavalla.
Mutta ne todelliset kontaktit. Ne puuttuvat. Ihminen/ihmiset, joille voisi vain soittaa kertoakseen että ketuttaa tai olipas kiva leipoa pipareita poikien kanssa.
Mitä pelkään eniten? Kuten Meidän Perhe -lehden artikkelissakin oli mainittu, niin äitien yksinäisyys "periytyy" helposti lapsille. Alle kouluikäinen lapsi tarvitsee kaverikontakteihin aikuisen apua. Lapsi saa mallin sosiaalisista suhteista kotoaan. En halua, että pojistakin tulee yksinäisiä.
Joskus tuntuu, että äitinä oleminen on niin aikaa vievää hommaa, ettei aikaa jää sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen saati uusien luomiseen. Kotiäitinä pientä pelastusta toi vauvakerhot yms. Työelämään palattuani sosiaaliset suhteet toki lisääntyivät pakostakin. Tsemppiä sinulle! :)
VastaaPoista