Flunssaa, turhautumista ja perhetyöntekijä

Pojat ovat nyt kolmatta viikkoa flunssassa. Juuri kun ehdin viikonloppuna huokaista, että vihdoinkin se räkä loppuu, niin molemmat alkoivat yskimään todella pahan kuuloisesti. Kuumetta ei onneksi ole ollut ja täytyy toivoa, että selvitään ilman korvatulehduksia tai muita inhottavuuksia.

Tästä flunssasta johtuen ollaan oltu kotona viime viikkoina tavallista enemmän. Tavallisesti käymme kerran viikossa muskarissa ja 1-2 kertaa avoimessa päiväkodissa. Kun nämä käynnit ovat jääneet pois, niin arki on ollut tuskaisen hidasta ja turhauttavaa meille kaikille. Pojat eivät viihdy ulkona muuta kuin rattaissa istuen ja silloinkin kauppareissu kävellen on heille juuri sopiva aika istua paikallaan. Koko syksyn ajan olen koettanut totuttaa heitä olemaan ulkona, mutta eihän siitä mitään tule. Viimeistään puolen tunnin päästä jommalta kummalta menee täydellisesti hermot, kun ei pääse ulkovaatteissa kunnolla liikkumaan eikä hanskat kädessä pitelemään leluja. Ja tuon puolituntisenkin minä olen tehnyt täysillä viihdyttäjän töitä. Kevättä siis odottelen, tai vaihtoehtoisesti paljon lunta, että päästään pulkkailemaan.

Päivät ovat menneet huoneesta toiseen ja lelun luota toisen siirtymiseen. Lähistöllä ei asu ketään samassa elämäntilanteessa olevia tuttavia, joten seuraakaan ei ole. No, toisaalta ei räkäisten lasten kanssa nyt kehtaisikaan kyläillä. Monena päivänä olen taas miettinyt turvaverkoston puuttumista. Sekä minun että Isimiehen vanhemmat ovat jo iäkkäitä ja asuvat sen lisäksi niin kaukana ettei heistä ole mitään käytännön apua. Ainoa auttava käsipari välillä on Isimiehen sisko, hänelläkin on oma perhe, joten usein ei viitsi apua pyytää. Onneksi kerran viikossa meillä käy auttamassa kunnan perhetyöntekijä.

Reilu kuukausi sitten havahduin siihen, että pinnani on kireällä liian usein ja päällimmäinen tunne on väsymys. Meillä kävi poikien kotiutumisen jälkeen perhetyöntekijöitä auttamassa muutaman kuukauden ajan, silloin käytimme saadun ajan nukkumiseen. Nyt otin itse yhteyttä perhetyöhön ja pyysin taas apua. Ja onneksi saimme saman tädin, joka oli meillä silloin aikaisemminkin! Luotan häneen täydellisesti, mikä on tietenkin edellytys sille, että pystyn rentoutuneena lähtemään kotoa. Ptt käy kerran viikossa 3 tunnin ajan. Kaksi ensimmäistä käyntikertaa meni poikien ja tädin tutustuessa toisiinsa, mutta sen jälkeen olen käyttänyt tuon ajan täysin itseeni. Lähtenyt pois kotoa, käynyt kuntosalilla, kauppakeskuksessa, kirpparilla ja pitkällä kävelylenkillä. Aivan mahtavaa saada tällainen henkireikä edes kerran viikkoon (vaikka maksamme ptt:n käynnistä, ilmaista se ei ole). Kotiin palaa aina virkistynyt äiti.