Muutama viikko on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Monta kertaa on ollut mielessä asioita, joista haluaisin kirjoittaa, mutta aikaa ei ole ollut. Ja kun iltaisin vihdoinkin on tunti omaa aikaa, niin opiskeluhommat ovat painaneet päälle. Ensi viikolla koulusta on lomaa (tai itseopiskeluviikko), suunnitelmissa on tehdä vain yhtä projektia eteenpäin. Nyt viikonloppuna olen ottanut rennosti, katsellut telkkaria pitkästä aikaa ja surffaillut netissä.
Niiskun eroahdistus/vierastus/läheisyys -vaihe on todella paha ja tuntuu menevän vaan pahempaan suuntaan. Välillä rasittavuuteen asti. Ihan kaikki asiat ja ihmiset kodin ulkopuolella pelottavat, Nipsun fyssari pelottaa (käy kaksi kertaa viikossa, joten tuttu ihminen), nukahtaa ei enää voi yksin, keskellä yötä herätessä jonkun pitää jäädä sängyn viereen. Olen miettinyt, vaikuttaako keskosuus tällaiseenkin asiaan. Toisaalta kaikki lapset ovat erilaisia, eikä kaikelle käyttäytymiselle ole selitystä. Mutta tarkkailen poikia paljon, ja pohdin tavallisen ja epätavallisen eroja. En yksinkertaisesti pysty rentoutumaan, vaan mietin pahimpia skenaarioita.
Olen myös miettinyt viime aikoina ystävyys- ja kaverisuhteita. En ole koskaan ollut erityisen sosiaalinen, kavereita minulla on vähän ja todellisia ystäviä vielä vähemmän. Raskausaikana ajattelin, että on ihanaa vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia muiden äidiksi tulleiden kanssa. Voitaisiin pitää vauvatreffejä ja myöhemmin lapset leikkisivät yhdessä. Tapaisin uusia ihmisiä kerhoissa ja laajentaisin sosiaalista verkostoani samanikäisten lasten äitien joukkoon. No toisin kävi. Poikien kotiuduttua karenteeni oli tiukka ensimmäisen puoli vuotta infektioriskin vuoksi. Kun vajaa vuosi sitten keväällä uskalsin ensimmäisiä kertoja käväistä avoimessa päiväkodissa, niin huomasin, että minulla ei ollutkaan yhteistä juteltavaa muiden äitien kanssa. Ei ollut kokemusta synnytyksestä, ei imetyksestä, ei ihanista ensi kuukausista. Olin ulkopuolinen. Täysin oma vikani, tiedän sen. Mutta tunsin silloin ja tunnen välillä vieläkin katkeruutta ja kateutta siitä, mitä olen menettänyt. En koskaan saa kokea isoa raskausvatsaa, viimeisten odotuskuukausien aikaisia liikkeitä kohdussa. En isoa rakkauden tunnetta, kun lapsen saa ensimmäistä kertaa syliin. Ihania vauvantuoksuisia kuukausia kotona uuden tulokkaan kanssa. Tiedän, että nämä ajatukset ovat värittyneet päässäni suuremmiksi kuin todellisuudessa ovat. Mutta en voi sille mitään.
Edelleenkään en osaa tai pysty keskustelemaan kaikkien kanssa tavallisista lasten asioista tuntematta katkeruutta. Vaikka keskosuus on taakse jäänyttä, niin jäljet siitä ovat näkyvissä aina. Nipsu on liikuntavammainen lopun elämäänsä. En ole ilmeisesti hyväksynyt asiaa vieläkään. Ihmisten hyväntahtoiset kommentit ärsyttävät: kyllä Nipsu kohta kävelee kuten Niiskukin. Niin minäkin toivon, mutta kukaan ei voi varmasti ennustaa tulevaisuutta!
Erakoidun yhä enemmän. Käyn poikien kanssa muskarissa ja avoimessa päiväkodissa ja juttelen ihmisten kanssa. Iltaisin näen opiskelukavereita. Mutta se on vain pintapuolista small talkkia. Kenenkään kanssa en keskustele suurista asioista, niistä joista todellisuudessa haluaisin jutella. Vanhat ystävät ovat jääneet. Tiedän, että yhteydenpito on molemminpuolista, mutta tosiasia on, että hyvin harva vanhoista ystävistäni on ottanut minuun yhteyttä viimeisen vuoden aikana. Pelottaako heitä vai minua enemmän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti