Hui hui hui. Pelottaa, jännittää, ahdistaa, mutta samaan aikaan hymyilyttää koko ajan. Olen ollut 12 vuotta samassa työpaikassa, minulla on (oli) vakituinen virka. Josta irtisanoin itseni viikko sitten.
Aloitan uudessa, määräaikaisessa (!?) ja osa-aikaisessa (!?) työssä tammikuussa. Omaankin korvaan kuulostaa siltä, että ei mitään järkeä. Nainenhan on seonnut täysin! No siltä musta myös tuntuu. Joka toinen päivä olen maailman onnellisin, uskon kaiken järjestyvän ja elämän kantavan. Joka toinen päivä kadun päätöstäni alimpaan helvettiin ja uskon pilanneeni sekä omani että perheeni loppuelämän.
Tärkein tekijä päätökseni takana oli oma hyvinvointini. Tein päätöksen täysin itsekkäistä syistä (Isimiestä kylläkin konsultoitiin, hän hyväksyy tekoni ja on ikioma tsempparini). Jos olisin ajatellut lasteni etua, olisin jäänyt entiseen duuniini. Lasten kannalta vanha työni on täydellinen.
Mutta en minä tee töitä lapsilleni. Työ on äärettömän suuri osa elämää. Haluan olla motivoitunut, haluan vaikuttaa työssäni eri tavalla kuin tähän saakka. Ja tärkeimpänä syynä halusin muutoksen. Sen tulen saamaan. Tammikuussa. Hyvä siitä tulee. Kun sen kirjoittaa oikein monta kertaa, niin ehkä uskon sen itsekin. Se on hyvä. Hyvä päätös. Hyvä duunipaikka. Kaikki järjestyy. ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti