torstai 11. lokakuuta 2018

Kun äitikin itki kakunpalaa

Taustatiedoksi kerrottakoon, että viimeiset viikot ovat olleet todella rankkoja (taas kerran). Töitä on ollut ihan liikaa, 8 tuntia viitenä päivänä viikossa ei ole riittänyt mihinkään. Niisku oli niin kovassa flunssassa, että poikien piti olla poissa päiväkodista useampi päivä. Joten työt kaatuivat päälle yhä enemmän. Itselläkin on jyrän alle jäänyt olo: kurkku kipeä, viluttaa, päätä särkee koko ajan, oksettaa (ilmeisesti niskat niin jumissa, että vaikuttaa jo tasapainoaistiin).

Tänään ennen iltapesua oli vuorossa normaali lelujen siivous. Kaikki meni hyvin, kunnes Nipsu yritti kantaa kahta puista kakunpalaa yhtä aikaa voittaakseen lelujenkeräyskilpailun. Hän ei saanut kahta palaa mahtumaan oikeaan käteensä ja vasemmassa ei ole tarpeeksi voimaa kannattelemaan näin "raskasta" taakkaa. Nipsun itku tuli sydämen pohjasta: miksi minä en osaa, miksi en pysty?



Otin pojan syliin, lohdutin ja aloin itsekin itkemään. Lapsen tuska omasta kyvyttömyydestä oli siinä hetkessä niin suuri ja todellinen. Surin yhdessä Nipsun kanssa vasenta kättä, mutta surin samalla myös omaa väsymystäni, omaa riittämättömyyttäni, omaa tuskaani tulevaisuudesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti