Näin poikien synttäreiden aikaan on hyvä taas miettiä välitilinpäätöstä. Sopeutumisvalmennuskurssikin antoi meille vanhemmille monia hyviä pohdinnan aiheita.
Mitä sitten olen pohtinut?
Onko tekemissämme ulkomaanreissuissa ja metsäretkissä ollut mitään järkeä? Ei varmaankaan useimpien muiden mielestä, mutta meille ne ovat olleet tärkeitä pakopaikkoja raskaasta arjesta.
Onko ollut mitään järkeä tehdä toinen tutkinto ja haaveilla uranvaihdosta? No ei varmaan useimpien mielestä, mutta itselleni se on ollut keino pitää kiinni omasta minuudestani.
Miksi olen näitä asioita pohtinut? Useimmissa lapsiperheissä arki helpottuu jossain 3-4 ikävuoden tietämillä. Meillä ei helpotu. Ei vieläkään. Jossain asioissa menemme jopa taaksepäin. Jokapäiväinen arki pyörii meillä edelleen vaippojen ja pesukoneen ympärillä. Jopa siinä määrin, että pelkään sen jossain vaiheessa vaikuttavan poikien sosiaaliseen kanssakäymiseen.
Neurologin sanat sope-kurssilla jäivät mieleen: lapsen fyssarin tehtävä ei ole venytellä; venyttelyjä on tehtävä joka päivä. Tuolloin pidin suuni kiinni, mutta nyt poen taas huonoa omaatuntoa. Koskahan viimeksi venyttelin Nipsun jalkoja? Pari viikkoa sitten kerran.
Jos emme olisi tehneet kaikkia reissujamme, jos en olisi tehnyt tutkintoani, jos emme olisi mieluummin käyneet vaikka retkellä kuin venytelleet jalkoja. Uskon edelleen, että meidän tekemämme ratkaisut ja meidän tapamme elää on ollut juuri se paras. Ne ovat olleet meidän keinomme selvitä. Niiden ratkaisujen ansiosta olemme selvinneet kuluneesta neljästä vuodesta.
Minun tehtäväni on olla äiti. Mutta se ei ole ainoa tehtäväni. Olen edelleen se sama ihminen kuin ennen lasten syntymää: minulla on unelmia, haaveita. Minä olen myös vaimo. Ilman tukiverkostoja sille osa-alueelle jää valitettavasti ihan liian vähän aikaa ja mahdollisuuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti