Päätin pysyä tyynenä, kannustavana ja iloisella mielellä tapahtui mitä hyvänsä. Ennenkuin pääsimme kotiovesta ulos, oli katastrofin aineksia jo ilmassa: TÄMÄ VILLASUKKA ON TYLSÄÄÄÄ, VÄÄÄÄ! Kun villasukan tylsyys oli selätetty, ahtaassa eteisessä tuli pientä tönimistä, jonka seurauksena yksi poski osui ikävästi kenkätelineen terävään kulmaan. Hengitin syvään, ja toistin mantraa mielessäni: tästä tulee hyvä retki, tästä tulee hyvä retki... Ulos päästyämme maailmanlopun aiheutti takapenkin istumajärjestys: RATTIPAIKKA ON MINUN LEMPIPAIKKANIIII, VÄÄÄÄ! Rakentavan keskustelun jälkeen kaikki istuivat autossa ja matka kohti Nuuksiota alkoi.
Päästyämme Nuuksioon alkoi sataa hiljalleen lunta. Parkkipaikalla oli vain yksi auto meidän lisäksemme. Pojat antoivat parastaan ja tutkimme innoissamme yhdessä karttaa. Oli ihanan rauhallista (jos ei oteta huomioon kahden kovaäänisen pikkupojan taukoamatonta juttelua ja kyselyä). Polku oli hyvin tallattu ja Nipsunkin oli helppo kävellä siinä. Päätimme oikaista nuotiopaikalle järven ylitse. Puolivälissä matkaa jään päällä oli loskaa enkä uskaltanut jatkaa matkaa. Täyskäännös ympäri ja matka jatkui turvallisempaa kiertoreittiä pitkin. Pojat väsyivät jo kävelyyn, mutta pulkan kyydissä oli tällä kertaa hauska olla, koska kyyti oli melko tasaista.
Saavuimme tutulle nuotiopaikalle. Pilkoin muutaman halon pienemmäksi ja Niisku juoksi edestakaisin viemässä yhden puun kerrallaan nuotiolle odottamaan. Tuli syttyi ensimmäisellä tikulla ja pojat laskivat pyllymäkeä notskin vieressä. Makkarat katosivat ennätysajassa ja atrian porkkanaletut maistuivat superhyviltä savuisina ja pinnaltaan rapeina (suosittelen testaamaan, maistui jopa mulle!). Kaiken kruunasi termarista hörpitty lämmin kaakao.
Kaikki nauroivat ja nauttivat retkestä. Minä olin tyytyväinen, että annoin talviretkelle toisen mahdollisuuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti