Viime blogikirjoituksen jälkeen ei mennyt kuin vajaa tunti, niin päädyin halailemaan vessanpönttöä. Seuraava yö kului samoissa merkeissä. Oma vastustuskykyni on selvästi alentunut lasten syntymän jälkeen, muistini mukaan tämä oli jo kolmas voimakas vatsatauti, jonka olen sairastanut vuoden sisään. Veikkaan, että oma vaikutuksensa on stressillä ja huonolla ruokavaliolla. Viime viikonloppuna ei siis meidän perheessä ehditty valitettavasti nauttimaan upeista ulkoilukeleistä. Niiskun kuume nousi lähemmäs 39 astetta, mikä laittoi pojan olon melko tuskaiseksi. Jotkut lapset kuulemma nukkuvat kuumeessa paljon, mutta ei meidän pojat. Nukkumista selvästi häiritsi runsas liman määrä kurkussa ja nenässä, joten päädyin apteekkiin ostamaan imuriin liitettävän nenäimurin. Pojat pelkäävät vähän imuria, joten ratkaisu ei ole kaikkein paras. Mutta jo ensimmäisen imukerran jälkeen hengitys kulki molemmilla paremmin ja olo selvästi helpottui. Toivottavasti nuo limaimut myös auttavat välttämään tällä kertaa antibioottikuurin. Niiskulla selvästi sattui jo muutamana yönä korviin, mutta säännöllisellä kipulääkityksellä ollaan pärjätty toistaiseksi. Nyt näyttäisi siltä, että pahin on jo takana ja flunssat alkavat paranemaan.
Sunnuntaina Nipsu teki sen, mitä olen Isimiehen kanssa odottanut todella hartaasti. Nousi itse tukea vasten seisomaan. Suoritus ei ollut mitenkään tyylipuhdas, ja tapahtui matalaa tv-tasoa vasten vain puoli-seisovaan asentoon. Mutta Nipsun kohdalla tämä on uskomattoman hieno saavutus, jota yhdessä hurrattiin ja taputettiin. Tuon ensimmäisen kerran jälkeen poika on harjoitellut uutta taitoaan säännöllisesti ja kova hinku on päästä ylös. Vasen käsi ei ole mukana ylösnousussa oikeastaan lainkaan ja vasen jalkakin jää yleensä hassuun kiertoasentoon, joten paranneltavaa toki on. Mutta minä en noista pikkuasioista välitä. Tämä on se taito, jota olen odottanut. Se on lupaus siitä, että kävelykin mahdollisesti onnistuu lähitulevaisuudessa.
Niinkuin olen aikaisemmin kirjoittanut, mulle on tärkeämpää, että Nipsu oppisi kävelemään kuin vasemman käden toimiminen/toimimattomuus. Tämä varmasti näkyy siinä, että käden aktivoiminen jää arjessa vähemmälle ja harjoittelemme enemmän muita taitoja. Usein koen huonoa omaa tuntoa juuri näiden käsitreenien puutteesta. Erityisesti tänään omatunto soimaa. Kävimme tänään sairaalassa toimintaterapeutin luona. Juuri viime viikolla manailin, että lupaillut peukkutuet yms. uupuvat edelleen meiltä. Heti seuraavana päivänä sain soiton sairaalasta, hurraa! Peukkutukitilaus on nyt ompelijalla ja tulee meille ensi viikolla. Samalla kävimme toimintaterapeutin kanssa läpi sähköhoitolaitteen toimintaa. Nipsulle annetaan vasempaan käteen sähköhoitoa viiden viikon ajan aina öisin. Käteen kiinnitetään yöksi tuubi ja anturi sekä itse koje, joka antaa sähköpulsseja tietyn ohjelman mukaan. Tuon ohjelman tarkoituksena on alentaa käden lihastonusta ja rentouttaa sitä. Sopivan kokoista tuubia käteen ei vielä ollut, joten kerron ensi viikolla tästä lisää, kun se saapuu postissa. Samalla käynnillä toimintaterapeutti antoi taas ohjeita käden ohjaamiseen, mistä tuli siis itselle morkkis: olen tehnyt liian vähän treeniä käden kanssa, kun ollaan keskitytty arjesta selviytymiseen ja seisomaan oppimiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti