Miten kaikki alkoi?

Heinäkuisena perjantaina 2014 kävin neuvolassa lääkärintarkastuksessa. Tuolloin kaikki oli hyvin.

Seuraavana yönä heräsin kipeisiin selkäkipuihin. En heti ymmärtänyt, että kyseessä olivat supistukset. Aikaisemmin kipeitä supistuksia ei ollut tullut, vaikka raskaus oli ollutkin vaikea ja ultrissa oli käyty tiheään. Muutaman särkylääkkeen ja tunnin odottelun jälkeen lähdimme miehen kanssa ajelemaan sairaalaan. Sairaalassa todettiin, että vauvoilla on vatsassa kaikki hyvin, sydänäänet olivat siis hienot. Lääkäriä sain odotella useamman tunnin ajan. Kun lääkäri vihdoin aamuyöllä tuli paikalle, niin järkytys oli suuri: kohdunsuu oli n. 3 cm auki ja kalvorakko oli pullistunut ulos kohdusta. Silloin kätilö alkoi toimimaan vauhdilla. Sain heti kortisonipiikin ja käskyn olla vaakatasossa.

Synnytystä yritettiin jarruttaa koko lauantaipäivä. Makasin sairaalassa pää alaspäin ja sain supistuksenestolääkkeitä ja magnesiumia vauvojen aivoja suojaamaan. Mutta valitettavasti mikään ei auttanut. Iltapäivällä supistukset alkoivat taas koventua ja silloin kalvorakossa kohdun ulkopuolella oli jo osa napanuoraa ja B-vauvan jalka. Lääkärit tekivät päätöksen kiireellisestä sektiosta. Raskausviikkoja oli tuolloin 26+3.

Pojat syntyivät illalla. A-poika painoi syntyessään 950 g ja B-poika 980 g. En nähnyt kumpaakaan, mutta yhden hennon rääkäisyn kuulin. Myöhemmin sain tietää, että se oli A-poika, joka ilmoitti itsestään. B-poika ei hengittänyt lainkaan syntyessään, vaan hänet jouduttiin suoraan intuboimaan ja asettamaan hengityskoneeseen.

Näin poikani ensimmäistä kertaa seuraavana päivänä eli sunnuntaina. Näky oli järkyttävä: johtoja joka puolella ja niiden keskellä kämmenenkokoinen ihmisenalku, jonka verisuonet loistivat ohuen ihon läpi.

Kolmantena päivänä synnytyksestä meille pidettiin hoitopalaveri, jossa lääkäri kertoi faktoja poikien voinnista ja selviytymismahdollisuuksista. Jo tuolloin saimme tietää, että B-pojalla oli neljännen asteen aivoverenvuoto. Kaikkiaan pojat olivat teho-osastolla 4 viikkoa, ja noihin viikkoihin mahtui paljon kriittisiä hetkiä mutta myös muutama mukava tapahtuma.

Neljän tehohoitoviikon jälkeen pojat siirrettiin jatkohoitosairaalaan, jossa he viettivät kaikkiaan 7 viikkoa. Tasan kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa saimme vihdoin lähteä kotiin sairaalasta mukanamme kaksi pientä nyyttiä. Vaikka poikien lähtötilanne oli todella huono, niin kaikkien ihmeeksi loppudiagnoosina ei kummallakaan ollut BPD:tä eikä ROP:a. B-pojan iso aivoverenvuoto ei onneksi ensimmäisten päivien jälkeen ollut lähtenyt laajentumaan. Muutama viikko sairaalasta kotiutumisen jälkeen näin B:n aivojen magneettikuvat ja tuolloin ymmärsin, kuinka vakavasta asiasta on kysymys. Kuvista maallikkokin näki, että aivojen toisesta puoliskosta oli tuhoutunut verenvuodon seurauksena noin kolmannes.

Arki kotona kaksosten äitinä alkoi lokakuussa 2014.