Nipsu oppi viime vuoden kesän lopulla pyöräilemään tavallisella kaksipyöräisellä pyörällä. Lahjoimme hänet ensin liikennepuistossa kokeilemaan pyörää, kun siellä sattui olemaan juuri sopivan kokoinen pyörä ohjaustangolla varustettuna. Sen jälkeen ostimme hänelle oman pyörän. Ja taas lahjonnalla ja kiristyksellä Nipsu alkoi harjoittelemaan omalla pyörällä ajoa. Polkeminen häneltä sujuu hienosti, mutta tasapaino ei vaan riitä.
Elokuun alussa Nipsu pyöräili muutama sata metriä itsenäisesti. Liikkeelle lähdössä hän tarvitsi apua, mutta jarruttaminen ja pysähtyminen onnistuivat. Sitten tapahtui jotain, muistaakseni yksi huonompi harjoittelukerta. Ei mitään suurta onnettomuutta, mutta ehkä pieni kaatuminen tai pusikkoon ajo. Ja täys stoppi. En halua, en yritä, en.
Loppuvuodesta 21 päivitettiin kuntoutussuunnitelma. Nipsu ilmoitti yhdeksi tavoitteekseen kaksipyöräisellä pyörällä ajon.
Reilu viikko sitten lähimetsän tasainen pururata oli vihdoin sulanut. Nyt Nipsu mennään harjoittelemaan! En halua, en, en, en. Lahjontaa: saat katsoa telkkaria, jos tulet harjoittelemaan. Ei se tietenkään niin hyvin sujunut kuin parhaimmillaan elokuussa, mutta hyvä alku kuitenkin. Sovittiin Nipsun kanssa, että kaksi kertaa viikossa pitää treenata.
Vapun päivänä oli taas pyöräilytreenit. Menomatka sujui hyvin. Paluumatkalla viimeisessä risteyksessä vastaan tuli mies, ja Nipsulla meni pasmat sekaisin. Ei kaatunut, mutta pyörällä mentiin vähän ojan puolelle. Ja siitähän se turhautuminen taas pääsi valloilleen. Mä en saanut enkkaa! Mä en osaa mitään! Miksi mä en osaa! Mä en ikinä opi! Rauhoittelin ja selitin, mutta harmitus jäi päälle.
Talutettiin loppumatka kotiin. Ja sieltä se tuli: "Mua häiritsee tää hemiplegia." Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Nipsu näin voimakkaasti ja suoraan ilmaisee, että vamma häiritsee häntä. Onneksi itselläni oli hyvä fiilis. En näyttänyt omia tunteitani, vaan asiasta puhuttiin ja tarjosin lohdutusta.
Olen siis itsekin kasvanut ja oppinut. Olen kasvanut aivan valtavasti liikuntavammaisen poikani kanssa. En ole täydellinen, eihän kukaan ole. Raivoan, huudan, turhaudun, itken. Mutta tuon pururadan kohtauksen jälkeen olin hieman ylpeä itsestäni: pystyin pitämään itseni kasassa ja olemaan se vanhempi joka ottaa harmituksen vastaan ja tukee lastaan tällä saatanan vaikealla matkalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti