Syysloman viimeisiä päiviä viedään. Vielä on edessä se odotetuin lomajuttu eli päivä Tukholmassa -risteily. Pikkuisen minua epäilyttää myrskyisä sää; kuinka paha olo mahtaa laivalla tulla, jos oikein keinuttaa.
Olemme poikien kanssa kolmistaan lomailleet tämän viikon, Isimiehen tehdessä töitä. Olemme ulkoilleet, tehneet reissun tuffan luokse, leiponeet ja molemmat pojat ovat aloittaneet uimakoulun (eri ryhmissä). Viikonlopun ulkoilureissulla harmittelin mielessäni hienoa ilmaa ja sitä, että jumitimme leikkipuistossa, kun olisin itse halunnut mennä pitkälle metsäkävelylle.
Mutta eihän mun olisi tarvinnut siinä leikkipuiston laidalla nököttää. Olen vain niin jumiutunut käsitykseen siitä, että aikuisen pitää aina olla auttamassa Nipsua tai ainakin olla poikien seurana. No ei todellakaan tarvitse, oivalsin vihdoinkin. Joten eilen hurautimme liikuntapuiston parkkikselle, jätkät jäivät leikkipuistoon tekemään jotain omia laavaleikkiratojaan ja minä lähdin juoksulenkille. Vajaan tunnin päästä koko porukka lähti tyytyväisenä kotia kohti.
Tässä yksi esimerkki siitä, että lasten kasvaessa vanhemmankin pitää kasvaa ja kehittyä. Viime talvena aloimme harjoittelemaan poikien yksin (tai siis kaksin) kotona oloa lyhyiden kauppareissujen tai hiihtolenkkien ajan. Niisku on ollut yksinkin kotona tunnin/parin pituisia aikoja. Nipsu ei ole halunnut vielä jäädä yksin kotiin, joten häntä ei siihen ole tietenkään pakotettu.
Tämä juoksulenkki / leikkipuisto -yhdistelmä menee ehdottomasti jatkoon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti