Syyllisyys

Tässä kirjoituksessa mainitaan muutamia likaisia yksityiskohtia synnytyksestä. 

 Soitin tänään Lastensairaalaan. Nipsun kuntoutussuunnitelma vanhenee heinäkuun lopussa ja samalla loppuu myös kaikki kelaan liittyvä, eli vammaistuki ja tärkeimpänä kelan maksamat fysioterapeutti ja toimintaterapeutti. Heinäkuussa ei Suomessa tunnetusti tapahdu viranomaisrintamalla yhtään mitään. Joten paperit kelaan pitää saada lähtemään jo mieluusti kesäkuun alkupuolella. Ja siihen tarvitaan neurologin lausunto eli vuosittainen käynti/käynnit sairaalan toimintaterapeutilla, fysioterapeutilla ja neurologilla. Meillä ei ollut mitään näitä aikoja. 

Onneksi Nipsun oma fyssari kyseli kontrollikäynnin perään. Muuten olisin vaan odottanut, vaikka asia omassa mielessä välillä olikin.

Siis se soitto ULS:n vastaanotoille. Ensimmäisen puhelun tulos oli se, että mitään aikoja ja/tai suunnitelmaa aikojen järjestämiseen ei ollut. Seuraava puhelu minulle takaisin oli tyly: teille on aika fysioterapeutille kesäkuun puolessa välissä. Vasta sen jälkeen voidaan miettiä neurologia. Kesäkuun lääkärilistoja ei ole tehty. Sairaanhoitaja puhelimessa oli poikkeuksellisen stressaantuneen kuuloinen. Minulle jäi mielikuva, että hän on tehnyt näitä puheluita ja järjestelyitä viime aikoina ihan liikaa.

Koronan vaikutukset yhdistettynä HUS:in apotti-kaaokseen näkyy ja tuntuu potilaille erittäin konkreettisesti. Kaikki on sekaisin. Lomalistoja ei ole tehty, kontrollit viivästyvät, kaikki ovat loppuunpalaneita. Eikä mikään ihme. Ymmärrän täysin. 

Kun tajusin, mitä nämä Lastensairaalan vaikeudet pahimmassa tapauksessa merkitsevät Nipsulle, syytin tietenkin itseäni. Niinhän minä aina teen. Minun olisi pitänyt olla aktiivisempi ja soittaa sairaalaan aikaisemmin, vaatia aikaa. Järki sanoo, että ei se olisi mitään auttanut. Mutta syyttävä ääni päässäni ei vaan ole hiljaa. Niin kuin se ei koskaan ole. 

Ja yhtäkkiä, jostain syvältä kumpuaa muisto. Ja sitten tulee itku. Mitä hittoa mä taas vollotan, kysyn itseltäni. No juuri sitä hittoa. 

Poikien syntymästä tulee kohta kuluneeksi 7 vuotta. Melkein 7 vuotta olen pitänyt sisälläni salaisuuden, jota en ole kenellekään kertonut. En muista, että olisin kertonut sitä edes miehelleni. Nyt on aika paljastaa se salaisuus. Ehkä se on ensimmäinen askel siihen, että en syyllistä itseäni joka ikisestä asiasta ja märehdi omaa huonommuuttani. 

Tässä se tulee. Poikien syntymää edeltävänä yönä heräsin vatsa- ja selkäkipuihin. En tiennyt mitä kipuja ne olivat. Kuulostelin oloa vähän aikaa. Jostain tuli pelko, koska sellaisia kipuja ei ollut aikaisemmin koko helvetin vaikean raskauden aikana ollut. Soitin Naistenklinikalle, he käskivät ottaa parasetamolia ja mennä nukkumaan. Tunnin päästä kivut voimistuivat. Menin vessaan kakalle. Siellä vessassa ollessa alapäässä tuntui omituiselta. Jostain syystä kokeilin sormella ja emättimessä tuntui olevan jotain. Se oli pehmeää, ja meni takaisin sisälleni kun sitä sormilla työnsi. Vähän ihmettelin asiaa, mutta selkäkipu vei huomion. Uusi soitto sairaalaan ja saimme pitkin hampain tulla tarkistukseen. Olimme Naistenklinikalla noin klo 01 yöllä. Tapasin kätilön ja minut laitettiin käyrille, jossa näkyi epäsäännöllisiä supistuksia. Lääkäri tuli tarkistamaan minut vasta kello 5 aikaan aamulla, ja sitten vasta tajuttiin kuinka akuutti tilanne oli. Pojat syntyivät klo 20 saman vuorokauden aikana. 

En koskaan sanonut kätilölle, en lääkärille, en kenelläkään, että tunsin jotain emättimessä. Ja luulen, että kaikki nämä vuodet olen jollakin tavalla kantanut (siitäkin) syyllisyyttä. Että olisiko poikien ahdinkotilanne ja synnytyksen käynnistyminen huomattu aikaisemmin, jos olisin tuosta maininnut? Olisiko ne menetetyt 4 tuntia, jotka lääkärille pääsy kesti, vaikuttaneet poikien kohdussa pysymiseen jollakin tavalla? Miksi en sanonut? En tiedä. Tuntuiko se tyhmältä? Olinko kuvitellut koko asian? Vai tunsinko jo silloin niin suurta syyllisyyttä ja häpeää? Häpeää siitä, että nainen, tuleva äiti, ei ymmärrä synnyttävänsä. 

Tiedän, että ei. Vika ei ollut minun. Tein oikein, että vaadin sairaalaan pääsyä ja sinne myös lähdettiin. Kaikki voitava synnytyksen lykkäämiseksi tehtiin. Näin minulle vakuuttivat kaikki jo silloin heinäkuussa 2014. Lopullinen syy oli tulehdus, jolle ei voitu mitään.

Se pehmeä siellä emättimessä oli sikiökalvo. Jo siinä vaiheessa kohdunsuu oli niin auki, että kalvopussi oli työntynyt ulos kohdusta emättimen puolelle. Ne selkäkivut olivat supistuksia, eivät harjoitussupistuksia. Se kakalla käynti oli ponnistuksen tarvetta supistuksista johtuen. Onneksi en ponnistanut sen enempää. 

Nyt se on sanottu. Enää se ei ole ainostaan mun salaisuus. Olisiko nyt aika päästää irti syyllisyydestä?