Toistaiseksi väsynyt vanhemmuuteen

Aamu klo 7.05. Olen saanut itseni ylös sängystä ja vaihdettua yökkärin tilalle polvista hajonneet olohousut ja hupparin (mikähän idea siinä on, että niillä yökkärihousuilla ei voi olla koko päivää?). Niisku on jo herännyt ja on tekemässä aamutoimiaan. Nipsun huoneeseen on jo sytytetty valot, ja nyt menen herättelemään häntä toista kertaa.
"Pitää herätä."
"Ei jaksa, väsyttää." 
"Nouse vaan ylös sängystä."
"Väsyttää, lepään vielä."
"Muistatko, että joulukalenteri odottaa?"
"Joo, mutta jos siellä on vaan suklaata" (Pojille on taskukalenteri, mihin laiskat ja ideaköyhät vanhemmat ovat useimpia päivinä laittaneet vaan suklaata.)
"Ei voi tietää. Tontut on ehkä keksineet muutakin. Nouse ylös reippaasti."

Toimintaterapeutin vinkistä tehdyt kuvalliset ohjeet aamutoimille eivät toimineet (kuin ehkä yhtenä aamuna jos oikein positiivisesti yritän muistaa). Sijoitimme joulukalenterin taktisesti yläkertaan. Sovimme, että vasta aamutoimien jälkeen saa mennä katsomaan mitä kalenterissa on. Tämä toimi motivaattorina 4 joulukuun ekaa päivää. Ei enää tällä viikolla.

Hermot kiristyvät. Nyt Nipsu on siirtynyt sängyssään jo portaiden puoleisen päätyyn, mutta jäänyt siihen makaamaan. 
"Tule aamutoimille. Tai minä tulen nostamaan sinut sängystä pois."
"Joo"
Ja mitään ei tapahdu. Nostan Nipsun sängystä alas. Kuulen korvissani omien hampaideni nirskunnan ja muistan hammaslääkärin kysyneen hampaiden yhteen puremisesta. 
"EIIIIIII. MINÄ HALUAN ITSE TULLA ALAS SÄNGYSTÄ. Se on hyvää jumppaa mun erilaiselle kädelle."
(Kyllä, hän osaa jo käyttää vammaansa hyväkseen näissä tilanteissa.) Poika kiipeää takaisin sänkyynsä ja ihme kyllä myös samantien alas. Hän menee vessaan. Kuluu melko pitkä aika. 
"Olet varmaan jo valmis pöntöllä?"
"LA LA LA LAA"
"KUN OLET VALMIS, NOUSE YLÖS JA PESE KÄDET" (kuulen kun vanne kiristyy pääni ympärillä)

Loppuaamun seison Nipsun vieressä ja toistan ohjeita: pese kädet, pese hampaat, riisu yökkäri, pue vaatteet... jokaisen ohjeen kohdalla toistoa vaaditaan  2 - 5 kertaa. Jossain vaiheessa olemme eteisessä, vedän olohousujen ja hupparin päälle ulkovaatteet. Ihan kohta. Ihan kohta he ovat esiopetuksen ja varhaiskasvatuksen hallussa, ja minä voin tuijottaa kolmea näyttöä niissä rikkinäisissä housuissani (vajaan) työpäivän verran. 

Illan häslingit ja säätämiset jätän toiseen kertaan ja toiseen tarinaan. Talossa vallitsi korvia hivelevän ihana hiljaisuus klo 19.55. 

Tuo otsikko. Tein työterveyslääkärin luona testin, mistä tuli melkoisen paljon pisteitä. Sen verran, että mulla on kuulemma keskivaikea masennus. Jaa minulla vai, oli ensimmäinen ajatus? Yhtenä päivänä yritin tietoisesti keksiä jotakin positiivista; yritin tietoisesti kääntää ajatuksia positiiviseen suuntaan. En siihen pystynyt. Mieleen ei sinä päivänä tullut yhtään hyvää asiaa. Eli on se diagnoosi sitten varmaan oikea. 

Jotta blogikirjoitus olisi vetävä, niin vähintään pitäisi olla jokin kuvituskuva. Mutta ei nyt tähän tarinaan sopivaa kuvaa tullut otettua. Kuva pyykkikasasta. Kuva joulukalenterista. No ei ole nyt tällä kertaakaan mitään kuvaa. Seuraavalla kerralla sitten. Kun lääkkeet alkavat pikku hiljaa vaikuttamaan ja pää on tyhjennetty työpsykologin huoneeseen (hallelujaa ja kiitos firman hyvälle työterveyssopimukselle!); sitten kirjoitan kuvien kanssa jätkien uusista sängyistä ja siitä, kuinka he muuttivat omiin huoneisiinsa nukkumaan.