Yhtäkkiä kävellessä mua alkoi naurattamaan. Onneksi ketään muita ulkoilijoita ei näkynyt, koska olisin saanut varmasti hullun leiman otsaani hihitellessäni ääneen. Mulle tuli äärimmäisen onnellinen olo.
Kaikkien vaikeuksien jälkeen (joista osa jatkuu edelleen) ja kaikista niistä huolimatta, meillä on asiat hyvin. Mulla on kaksi äärettömän ihanaa poikaa, jotka joka päivä hämmästyttävät sosiaalisilla ja kielellisillä taidoillaan. Meidän elämä sujuu nykyään helposti, arki on yksinkertaista mutta palkitsevaa. Jotkin päivät ovat pelkkää pissapyykin pesua ja minä haluan -huutoa, ja silloin haluaisin yhdensuuntaisen lentolipun yhdelle kauas pois. Mutta hyvin usein unohtuu se lähtökohta ja ne aikaisemmat kolme vuotta, mistä tähän on tultu. Me ollaan selvitty kolmesta sairaalakuukaudesta, saturaatiomittareiden piippailuista kotona, kuukausista puolen tunnin unijaksoissa, yli kymmenen kakkavaipan päivistä, tuskallisesta odotuksesta käveleekö Nipsu koskaan. Me ei olla pelkästään selvitty, me ollaan pärjätty, me ollaan onnellisia.
16 päivää sitten oli jälleen vuosipäivä. Kotilomalle pääsemisen vuosipäivä. Kolme vuotta ja 16 päivää sitten ajoimme 3,3 kilometrin matkan kotiin ja koko matkan ajan pelkäsin, että takapenkillä keskenään olevat minimiehet lakkaavat hengittämästä. Siitä automatkasta selvittiin hengissä ja lukemattomista seikkailuista sen jälkeen.
Ylläoleva kuva on otettu 18 päivää kotiutumisen jälkeen. Jäin ensimmäistä kertaa pidemmäksi aikaa poikien kanssa yksin. Tietenkin nälkä iski samaan aikaan, mutta ei hätää, molemmat saivat ruokaa ja sain otettua kuvankin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti