Nipsulla on viime viikkoina ollut voimakas äitivaihe. Äiti, sylkkyyn. Äitiii, äitiii. Koko ajan äitiii. Vauvavuonna ja vielä taaperoinakin ymmärsin ja jaksoin. Mutta nyt. 13 tuntia päivässä äitiii!!!
Välillä ei vaan jaksa. Poika tai kaksi roikkuu lahkeessa, leikkiä ei voi ilman äitiä, mihinkään ei voi mennä ilman äitiä, äidin sylissä pitää olla koko ajan.
Pakenen vessaan. Istun pöntön kannen päällä muutaman minuutin. Kuulen oven takaa, kun Niisku yllyttää veljeään: "tule hakkaamaan peiliä". Huokaisen syvään, avaan oven ja puutun tilanteeseen, ennenkuin peiliovi tipahtaa alas.
Illalla pojat nukahtavat kiltisti ja nopeasti omiin sänkyihinsä. Otan lasin viiniä ja palan suklaata. Huokaisen taas. Ne on niin helvetin rasittavia. Ja niin helvetin ihania.
Muistelen parin viikon takaista kauppareissua. Menin yksin poikien kanssa pikkukauppaan. Ilman rattaita, ilman ostoskärryjä. Molemmat kävelivät kaupassa oman korin kanssa. Mitään ei rikottu, kaikki selvisivät hengissä kaupasta ulos. Ja kaikki tarvittava saatiin ostettua. Ja se puhdas ilo, kun jätkät saivat nostaa oman korinsa ostokset kassahihnalle.
Yhtäaikaa niin rasittavia, niin kauheita, niin uhmakkaita, niin rakkaita, niin ihania, niin täydellisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti