Tasaisin väliajoin koen huonoa omaatuntoa siitä, että Nipsun venyttelyt ja jumppaamiset ovat jääneet vähälle.
Fb:n vertaisryhmissä on viime aikoina ollut paljon kirjoitusta ABR-terapiasta. Sen avulla on saatu hyviä tuloksia myös hemiplegia-lasten kanssa. Kyseinen terapia ei ole Kelan tukemaa eivätkä sitä tee ammattilaiset eli fyssarit tai toimintaterapeutit. Kyseessä on vanhempien suorittama kotiterapiamuoto, joka on erittäin sitouttava: jotta tuloksia saadaan, pitää lasta jumpata päivittäin jopa tunti. En ole sen tarkemmin perehtynyt terapiaan enkä aiokaan. Isimies on hieman lukenut aiheesta ja aikoo mennä ABR-yhdistyksen järjestämään avoimeen tilaisuuteen, jossa kerrotaan lisää.
Olemme Nipsun diagnoosista lähtien päättäneet, että tärkeintä on elää mahdollisimman normaalia lapsiperhearkea. Teemme Nipsulle venytyksiä ja jumppaliikkeitä leikin varjolla aina silloin kun muistamme/ehdimme/viitsimme. Koemme tärkeämmäksi sen, että ulkoilemme ja vietämme koko perheenä yhteistä aikaa.
Joka taholta tulee uusia ohjeita ja vinkkejä siitä, mitä Nipsun kanssa pitää tehdä päivittäin. Kuuntelen ohjeet huolella ja yritän arvioida niiden tarpeellisuutta ja sopivuutta. Minun pitäisi kaiken muun ohella olla myös lääkäri, joka kriittisesti arvioi kunkin terapian ja apuvälineen sopivuuden Nipsulle. Emme ole aina noudattaneet Lastenlinnan lääkärien suosituksia (lue tästä). Olenko tehnyt vääriä ratkaisuja, jotka mahdollisesti vaikuttavat pojan tulevaisuuteen? Aiheutanko liian vähäisellä venyttelyllä ja jumppaamisella hänelle loppuelämäksi virheasentoja kroppaan? Olenko laiska, kun en halua jumpata lastani tuntia joka päivä?
Olemme tehneet Isimiehen kanssa omat ratkaisumme, jotka vaikuttavat poikien tulevaisuuteen. Olen tyytyväinen näihin päätöksiin. Mutta silti morkkis iskee.
En halua olla liikuntavammaisen poikani terapeutti. Haluan olla äiti. Haluan olla äiti, joka antaa kummallekin lapselleen tasapuolisesti huomiota ja rakkautta. Haluan olla äiti, tekee parhaansa lastensa eteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti