Tiedän, että jotkut ovat eri mieltä kanssani ja vetävät herneen nenään kirjoittamastani, mutta en välitä.
Otan rennosti, otan omaa aikaa. Olen välillä tekemättä yhtään mitään. Olen sen ansainnut.
Olen nyt kokopäiväinen opiskelija, ainakin nimellisesti. Saan aikuiskoulutustukea, suoritan amk:ssa kursseja juuri sen verran, että tuen ehdot täyttyvät. Minulla on kahtenä päivänä viikossa luentoja. Sen lisäksi yritän tehdä yhtä verkkokurssia, mutta motivaatio sen tekoon on juuri nyt heikko.
Lapset ovat silti päiväkodissa. Enkä edes koe siitä enää huonoa omaatuntoa.
Mun piti olla osa-aikaisessa työharjoittelussa tämä syksy ja hain harjoittelupaikkaa aktiivisesti loppukesästä. Mutta en vaan saanut paikkaa. Aluksi stressasin, että tämä syksy menee jollakin tavalla hukkaan, kun en saa harjoitteluja tehtyjä eikä kurssejakaan ole paljoa. Sitten mietin asiaa toiselta kantilta. Tämä on ainutlaatuinen tilaisuus ottaa aikaa itselle ja relata. Olen tehnyt yli 15 vuotta töitä, saan tehdä töitä vielä ainakin 25 vuotta. Tulevaisuudessa tulee olemaan tiukkoja ja kiireisiä vuosia ihan riittämiin.
Aamut lasten kanssa ovat kivoja, meillä ei ole tulipalokiire päiväkotiin, vaan syömme aamupalan rauhassa kotona. Iltapäivisin haen heidät ennen kolmea, joten silloinkaan ei ole kiire päivällisen tekoon. Jaksan lasten kiukuttelua paljon paremmin, kun saan tehdä omia juttua päivällä. Lapset nukkuvat päiväunet päiväkodissa jopa paremmin kuin kotona. He saavat ihan eri tavalla virikkeitä hoidossa kuin kotona ollessaan.
Perjantait ovat kotipäiviä. Pitkän viikonlopun aikana ehdimme touhuta perheen kesken.
Tämä järjestely sopii meille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti